Unettomuus ei ole loputon kohtalo eivätkä unilääkkeet sen ainoa hoito. Jenna sai apua liikunnasta.

"Pidin itseäni toivottomana tapauksena. Kun kaverini valitti nukkuneensa yöllä vain kuusi tuntia, ajattelin kitkeränä, että nukun viikossa saman verran.

Vielä pari vuotta sitten yöt olivat yhtä sirkusta. Pelkäsin joka ilta, että havahdun jälleen siihen, että yö on puolessa, eikä takana ole silmällistäkään unta. Maksimoin unen määrän ja pakkasin perheen petiin jo kuudelta. Ilman sitä olisin luultavasti ollut täysin sekaisin.

Olin siltikin kuin zombie. Törmäilin seiniin, tein vain välttämättömän. Kunnostani ja ulkonäöstäni en jaksanut välittää. Kuljin viikkokausia peipposen pesän kokoinen takku tukassani. Lopulta tarvittiin kolme kaveria setvimään se auki. En vain jaksanut.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Huonosti nukkuminen on meillä sukuvika. Mummi ja sisko ovat samanlaisia sängyssä pyörijöitä. Murehdin, että unettomuus on kohtalomme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sain esikoiseni nuorena, ja odotusaikana uniongelmat kärjistyivät. Psykiatri kirjoitti minulle ensin melatoniinia, jonka vaikutus oli yhtä tyhjän kanssa. Seuraava kokeilu oli vahvaa nukahtamislääkettä, joka toi kyllä unen, mutta toimi kuin nuijanukutus. Uni ei tuntunut luonnolliselta, eikä olo aamulla ollut levännyt.

Myöhemmin toinen lääkäri määräsi lievään masennukseen käytettyä unilääkettä, jolla olikin suuri merkitys kierteen katkaisemisessa. Lääke toi luonnollisimman unen pitkään aikaan. Hyvien nukahtamiskokemusten ansiosta unettomuuden pelko hellitti otettaan.

Lääkäri totesi, että usein auttaa, kun pilleripurkki on valmiina yöpöydän laatikossa, ja totta se oli. Lääkekoukkuun jääminen kuitenkin huoletti, joten työnsin purkin laatikon perälle.

Tärkeintä oli, että uskalsin uskoa unen tuloon, ja levänneenä minulla oli voimia etsiä elämääni uutta rytmiä. Huomasin kaipaavani liikuntaa ja liikunnan edelleen helpottavan nukahtamista. Aloin tehdä napakoita juoksulenkkejä ja käydä rankoissa hikitreeneissä.

Muutin samalla muitakin elintapojani. Aloin mennä nukkumaan joka ilta samoihin aikoihin. Uskon ohjeeseen, jonka mukaan ennen puoltayötä nukutut tunnit tuntuvat tuplana. En koskaan nuku kellon ympäri, herään viimeistään kymmeneltä aamuun asti tanssitun yönkin jälkeen. Överiunet sekoittaisivat systeemin, samoin päiväunet.

Liikunta on nykyään tärkeä osa päivääni ja sitä kautta yötäni. Minulle paras aika liikkua on viimeisenä illalla, jolloin puristan itsestäni kaikki mehut. Sitten kömmin petiin, suljen silmät ja vedän peiton korville. Vartissa olen unten mailla. Aiemmin olisin maksanut samasta mitä tahansa.

Väitän, että nykyiset elämäntapani edesauttavat parempaa nukkumista. Unettomuuskierteessä en jaksanut ajatella liikuntaa enkä kiinnittää huomiota syömisiini, vaikka niiden vaikutus on valtava. Monipuolinen ruokavalio, säännöllinen liikkuminen ja päivärytmi ovat ohjeita, jotka voivat tylsyydessään ärsyttää. Toivoin itsekin nopeaa apua, ihmekeinoa. Sellaista ei ole.

Aiemmin jännitin iltaisin, kuinka väsynyt olenkaan aamulla. Laskin lampaita, join vihreää teetä, hengittelin jokaisen varpaan rennoksi, mutta mikään ei auttanut.

Nykyään ajattelen, että ihanaa, kohta pääsen nukkumaan! Hyvää nukkumista on takana niin kauan, että voin jo luottaa siihen. Kevättalvella elämääni ravistellut kriisikään ei vienyt yöuniani.

Olen saanut unen päästä kiinni, enkä aio päästää enää irti.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2016.

25-vuotias hyvinkääläinen opiskelee bio- ja kemiantekniikkaa ammattikorkeakoulussa. Jenna on Meean, 7, ja Altin, 5, äiti, ja Eemelin, 26, tyttöystävä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla