1960-luvulla syntyneet on opetettu kantamaan syyllisyyttä siitä, että he ovat päässeet niin helpolla. Nyt he voisivat jo antaa itselleen vähän tunnustusta, sanoo kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka.

Me 1960-luvulla syntyneet olemme voileipäsukupolvi.

Olemme sitä ensinnäkin sen takia, että meidän äitimme menivät töihin eikä meitä odottanutkaan koulun jälkeen lämmin ruoka vaan voileivät. Toiseksi sen takia, että littaannumme edellisen ja seuraavan sukupolven väliin kuin kerrosvoileivän täyte.

Meitä vanhemmat ovat sitä mieltä, että olemme pullamössöä, koska emme ole kokeneet talvisotaa emmekä vallanneet Vanhaa, ja Koijärveltäkin myöhästyimme. Teini-ikäiset lapsemme taas kertovat, että olemme tyhmiä digimuukalaisia, jotka eivät edes twitteristä mitään ymmärrä.

Myönnämme nöyrästi, että kummatkin puhuvat totta – ja samaan aikaan autamme ja tuemme molempia minkä jaksamme. Siinä ohessa kierrätämme, luovutamme verta, maksamme kummilastemme koulutusta köyhissä maissa ja keräämme tyhjiä vessapaperirullia gerbiilien viihdykkeeksi. Ihan totta, olen itse tehnyt viimeksi mainittua.

Jo riittää syyllisyys.

Vanhempamme kasvatettiin kurilla, mutta meidän lapsuusvuosinamme kohuttiin vapaasta kasvatuksesta. Useimpien vanhemmat eivät innostuneet kummastakaan vaan valitsivat keinon siitä väliltä: syyllistämisen. Se tepsi, etenkin tyttöihin. Pojat saivat vielä siihen aikaan erivapauksia esimerkiksi kotitöistä.

Mutta ainakin me tytöt opimme, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska Biafran lapset näkevät nälkää. Ja sen, että pääsemme kaikessa vähemmällä kuin 1950-luvulla syntyneet sisaruksemme, koska he olivat vielä saaneet piiskaa.

Parikymppisinä kannoimme syyllisyyttä 1980-luvun lopun kulutusjuhlasta, mutta siitä sentään tuli rangaistus heti 1990-luvun alussa. Kun Suomi valui yhteen kaikkien aikojen pahimmista lamoista, aloitimme työuramme työttömyydellä ja pätkätöillä. Nyt suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle ja me valtaamme vihdoin heidän paikkansa. Ja syyllistymme, kun olemme tulppana nuorten työllistymiselle.

Olisimmekohan jo poteneet tarpeeksi syyllisyyttä? Vaikka se vaikeaa onkin, voisimme lopulta antaa vähän tunnustusta myös itsellemme.

Otetaan oppia 1970-luvun lapsista.

Aika ja kasvatustavat muuttuivat, kun siirryttiin 1970-luvulle. Silloin oivallettiin, että lapsikin voi ymmärtää asioita. Tulokset näkyvät.

Jos 1970-luvulla syntynyt saa ravintolassa pahaa ruokaa, hän valittaa siitä reippaasti. Meille sellainen ei tule mieleenkään, koska kokillehan saattaa tulla paha mieli. Syömme kiltisti, mutta päätämme, että tähän ruokalaan emme palaa enää koskaan.

Kannattaisi valittaa. Kokille tulee vielä pahempi mieli, jos asiakkaat loppuvat.

Olemme hyviä tyyppejä.

Tottahan me sen myönnämme, että olemme pullamössösukupolvi. Sitä ovat myös kaikki meidän jälkeemme syntyneet. Jos jokin sukupolvia yhdistää niin käsitys, että nuoremmat pääsevät aina helpommalla.

Meidät 1960-luvun pullamössöt on kuitenkin tehty harvinaisen sitkaasta taikinasta. Olemme kouluttautuneet pitkälle ja hoitaneet sen jälkeen sekä lapset että vaativan työn. Meiltä riittää myötätuntoa ja apua vanhuksille, teineille, köyhille, sairaille, eläimille ja ympäristölle. Olemme liikuttavasti oppineet senkin, että veroja pitää rakastaa.

Pois se meistä, että kuvittelisimme olevamme jotenkin parempia kuin muut, mutta olemme me sentään aika tarpeellisia ihmisiä.

Pian aika armahtaa meidät.

Emme koskaan pääse täysin irti syyllisyyden piiskaamasta velvollisuudentunnostamme, eikä tarvitsekaan. Myötätuntoiset ja vastuuta kantavat ihmiset ovat ehkä stressaantuneita mutta läheistensä mielestä ihan mukavia olemassa.

Mutta aika tekee tehtävänsä. Ennemmin tai myöhemmin joudumme hyvästelemään edellisen sukupolven, ja lapsetkin tulevat aikuisiksi. Siinä välissä saatamme hyvinkin saada aikaa hengähtää ja pohtia omaa elämäämme, ennen kuin lapsemme tuovat omat lapsensa meille hoitoon.

Lue lisää Suoria sanoja:

Katriina Järvinen: "Vanhempia ei tarvitse kunnioittaa"

Heikki Hiilamo: "Yhteiskunta käyttää hyväksi kilttejä tyttäriä"

"Äidin kuuluu olla kamala"