”Eron jälkeen aloin ymmärtää, millaisessa helvetissä olin elänyt vuosia, ja mietin, miksi annoin hänen terrorisoida minua. Järjellä ajatellen en voisi enää edes kuvitella elämää hänen kanssaan. Olen onnellinen nykyisessä ihmissuhteessani. Mutta miksi ajattelen ja ikävöin eksääni ajoittain vieläkin?”, miettii lukijamme.
Olen onnellisessa parisuhteessa oleva keski-ikäinen ihminen, joka erosi edellisestä, aivan mahdottomasta avioliitostaan vuosia sitten. Mutta miksi entinen kumppani on mielessäni aika ajoin?
Meillä oli pitkä avioliitto, jossa oli hyviäkin aikoja. Kun ero tuli, olin henkisesti aivan lamassa, vaikka suhteessa oli ollut pettämistä ja hyväksikäyttöä, ja lopulta tuli alkoholikin mukaan kuvioihin. Mies käytti henkistä väkivaltaa ja sanoi, etten ollut yhtään mitään ja kaikki oli minun syytäni. Olin kuulemma pilannut hänen elämänsä. Onneksi lapset olivat jo aikuisia, ettei heidän tarvinnut kärsiä tilanteesta.
Viimein hän löysi uuden rakkauden, ja minä pääsin vapaaksi.
Kuitenkin ikävä raastoi minua jatkuvasti, itkin itseeni uneen monina iltoina. Aikanaan aloin ymmärtää, millaisessa helvetissä olin elänyt. Hänen jatkuva epäluulonsa, soitteleminen työpaikalleni, puheluideni kuuntelu salaa. Samalla hän itse kuitenkin petti minua. Ehkä olin läheisriippuvainen.
Nyt useita vuosia myöhemmin mietin, miksi annoin hänen terrorisoida minua. Enää en suostuisi samanlaiseen elämään. Luottamus tähän ihmiseen on iäksi mennyttä.
Silti ikävä valtaa minut ajoittain, vaikka järjellä ajatellen en voisi edes kuvitella elämää hänen kanssaan. Mietin usein, mitä hänelle kuuluu ja olen huolissani hänen tilanteestaan. Olen onnellinen nykyisessä ihmissuhteessani ja siksi ihmettelenkin, miksi ajattelen eksääni ja ikävöin häntä ajoittain vieläkin. Siinäpä vaikea kysymys.
Kaipaus
Mitä ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com.
