”Viime kesänä löysin itseni miettimästä, uskallanko lähteä ollenkaan julkiselle uimarannalle. Kuvittelin, miten muut uimarit loisivat sääliviä katseita pömppövatsaani ja selluliittireisiini”, lukijamme kirjoittaa.
Pakko tunnustaa, että vanhenemisen merkit ulkonäössä masentavat minua. Katson peiliin ja ajattelen, että kuka on tuo tyyppi, jonka silmien välissä rypyt vaan syvenevät, luomet roikkuvat ja kaulanahka lepattaa. Ottaako tällaista mummelia kukaan enää vakavasti?
Viime kesänä löysin itseni miettimästä, uskallanko lähteä ollenkaan julkiselle uimarannalle. Kuvittelin, miten muut uimarit loisivat sääliviä katseita pömppövatsaani ja selluliittireisiini.
Päätin kuitenkin uskaltaa, koska järki sanoi, että tavallisia ihmisvartaloita siellä olisi muillakin. Ei ketään kiinnostaisi arvostella tuntemattoman keski-ikäisen naisen rupsahtavaa vartaloa.
Nyt en osaa sanoa, kumpi on pahempaa: tuijottelu vai se, että huomaan muuttuneeni näkymättömäksi.
Oikeassa olin. Kukaan rannalla olijoista ei edes vilkaissut minua. Sekin oli itse asiassa aika masentavaa. Muistan, että nuorena tunsin itseni yhtä aikaa kiusaantuneeksi ja imarrelluksi, kun nuoret miehet tuijottelivat minua rannalla.
Nyt en osaa sanoa, kumpi on pahempaa: tuijottelu vai se, että huomaan muuttuneeni näkymättömäksi.
Miten löytäisin rauhan kehoni kanssa?
Tiedän, että näin ei saisi ajatella eikä tästä varsinkaan saisi puhua. Tämä on turhamaista ja pinnallista ja maailmassa on nyt paljon isompiakin ongelmia kuin ikääntyvän naisen ulkonäkö.
Siitä huolimatta luulen, että sama asia painaa monia muitakin, naisia etenkin. Vai olenko väärässä? Miten löytäisin rauhan kehoni kanssa?
Olenko vain turhamainen
Millaisia ajatuksia kirje herätti? Kirjoita ajatuksiasi alla olevaan kommenttikenttään tai lähetä meille sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Lehdessämme julkaistujen kirjeiden lähettäjien kesken arvomme uutuuskirjoja ja muita palkintoja.
