Mariikka Whitemanin ja hänen puolisonsa koti tuhoutui pyörän akusta alkaneessa tulipalossa. ”Sammutustöiden jälkeen sain pelastettua vähän astioita, mutta muuten menetimme lähes kaiken.”
”Seison pakkasessa pyjama ja untuvatakki päälläni ja tuijotan liekkejä.
Kerron hätäkeskukseen, että olen päässyt ulos. Puhelimen toisessa päässä oleva päivystäjä kysyy, mikä tarkalleen ottaen palaa. Minä vastaan, että kotimme palaa.
Asuimme mieheni Markin kanssa Turun Raunistulassa yli sata vuotta aiemmin rakennetussa hirsitalossa. Eräänä aamuyönä heräsin siihen, että mieheni juoksi yläkertaan makuuhuoneeseemme. Hän käski soittaa palokunnan.
Mark kärsi siihen aikaan unettomuudesta ja suuntasi usein pyöräilemään öiseen Turkuun. Kun hän oli sinä yönä palannut kotiin, hän oli laittanut pyöränsä akun alakerran varastoon latautumaan. Pian hän kuuli, miten akku alkoi paukkua.
Kun heräsin, en tiennyt, mitä oli tapahtunut. Mieheni äänensävystä ymmärsin kuitenkin olla kyselemättä. Nappasin yöpöydältä puhelimen ja soitin hätäkeskukseen. Mark säntäsi takaisin alakertaan.
Pian savua tuli jo yläkertaan, ja ilmoitin puhelimeen, että nyt minun täytyy kyllä mennä. Päivystäjä pyysi pitämään linjan auki.
”Hytisin pimeässä ja toivoin kuulevani sireenien äänen.”
Heitin pyjamani päälle untuvatakin ja syöksyin ulos. Mieheni oli edelleen varastossa ja koetti sammuttaa paloa. Liekit levisivät kuitenkin räjähdysmäisesti, eikä sammutuspeitteestä tai jauhosammuttimesta ollut apua.
Hytisin pimeässä ja toivoin kuulevani sireenien äänen. Mark yritti hätäpäissään pelastaa sattumanvaraisia tavaroita, lähinnä vaatteita, jotka olivat jo osin tuhoutuneita.
Kun hän vihdoin jätti talon, hänen kasvonsa olivat noesta mustat ja hän yski hengittämäänsä häkää. Olimme molemmat sokissa.
Minuutit eivät ole koskaan tuntuneet niin pitkiltä kuin sinä yönä, kun seisoimme pakkasessa ja katsoimme unelmamme tuhoutumista.
Meidät vietiin ambulanssilla sairaalaan. Emme pystyneet puhumaan autossa mitään. Mielessäni takoi ajatus, että tätä minä en kestä. Tätä minä en vain kestä.
Sammutustöiden jälkeen sain pelastettua vähän astioita, mutta muuten menetimme lähes kaiken. Eniten harmittivat valokuvat ja lasteni askartelemat muistot.
Tulipaloa seuranneena kesänä kiersin Ahvenanmaan ulkosaaristoa. Vuokrasin Kökarin saaren luoteisosasta Sandvikin leirintäalueelta pienen mökin. Viikosta siellä tuli reissuni kohokohta, ja palasin saarelle uudelleen heti samana syksynä.”
Miltä Mariikasta tuntui, kun hänellä todettiin pian tulipalon jälkeen vakava sairaus? Mistä Mariikka sai voimaa sytostaattihoitojen keskellä? Millaisten vaiheiden jälkeen Mariikka päätyi asumaan ulkosaaristoon? Millaista hiljaisella saarella on elää? Mitä hyvää hän pystyy nykyään näkemään tulipalossakin? Tilaajana voit lukea haastattelun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
