Lapsettoman pariskunnan kuuluisi kertoa vanhemmilleen ja sisaruksilleen, jos lapsia ei ole jatkossakaan tulossa.
Aina korostetaan sitä, että lasten hankkiminen on vain yksilön tai pariskunnan oma asia ja kuinka asiasta kyseleminen on sopimatonta. Ikään kuin asiaa ei saisi edes miettiä.
Veljeni on ollut saman ihmisen kanssa parisuhteessa toistakymmentä vuotta. Ikää on kohta 40 vuotta. Talot ja autot on hankittu.
Minun ja äitini ei ole ollut helppoa katsoa, kun lapsia ei ilmaannu. Syytä ei ole kerrottu. Epätietoisuudessa eläminen kuluttaa mieltä.
Lapsettoman pariskunnan pitäisi ymmärtää kertoa vanhemmilleen ja sisaruksilleen, jos lapsia ei tule. Turha odotus loppuisi, ja omaiset saisivat tahollaan käsitellä asian.
Omaisten pitäminen 15 vuotta odottavalla kannalla on piittaamattomuutta. Parin, kolmen vuoden jälkeen on jo selitysten aika. Jos asia on arka, sen esilletuonti voi auttaa.
Voi olla, että pariskunta haluaa lapsia myöhemmin. On kuitenkin typerää siirtää lastenhankinta siihen "että meillä on talo, hyvät työpaikat ja autot", koska yli 30-vuotiaan naisen hedelmällisyys laskee.
Kaikille lapset eivät sovi.
Jos olisin yksinhuoltaja, en hankkisi lapsia pikkulapsivaiheen väsymyksen ja vastuullisuuden takia. En myöskään hankkisi lapsia, jos olisin pelokas, koska jos pelkää esimerkiksi synnytystä, siirtää pelkonsa lapselle.
En hankkisi lapsia, jos olisin nostanut koirat ihmisen tasolle. Lapsi ei pääsisi koirieni tasolle. Enkä luonnollisesti hankkisi lapsia, jos mieheni olisi väkivaltainen tai juoppo.
Jos pääni täyttävät vain kaverit, biletys ja rakennekynnet, en ole valmis äidiksi. Jos lapsi tuntuu omat kuviot sotkevalta rasitteelta, ei lasta kannata hankkia, sillä itsekkyydestä ei pääse yli.
Jos on päättänyt jättää lapset hankkimatta, ratkaisun kanssa on elettävä sittenkin, kun puoliso on poissa ja muisti mennyt, eikä ole lähiomaista, joka kävisi katsomassa.
Lasten lopullinen tehtävä on huolehtia ensisijaisesti omat vanhempansa palvelukoti- ja sairaalaruljanssin läpi hautaan asti.
Veljeni sisko
