Toimiva isovanhemmuus edellyttää puhumista, sanoo asiantuntija. Mutta usein puhuminen pelottaa: entä, jos välit lapsenlapseen katkeavat kokonaan?
Toimiva isovanhemmuus edellyttää puhumista, sanoo asiantuntija. Mutta usein puhuminen pelottaa: entä, jos välit lapsenlapseen katkeavat kokonaan?

Anja saa tavata lapsenlapsiaan vain pari kertaa vuodessa. Eevan taas odotetaan olevan käytettävissä koko ajan. Kumpikin miettii samaa: miten ottaa lapsen kanssa puheeksi, millainen isoäiti haluaisi olla.

Anjan, 77, kirjahyllyssä on tyttären hääkuva. Jääkaapin ovessa ovat kahden lapsenlapsen päiväkotikuvat. Anja katsoo kuvia joka päivä monta kertaa, siksi ne esillä ovatkin.

Hän on tavannut lapsensa ja lapsenlapsensa viimeksi kymmenen kuukautta sitten.

Suomessa on yli miljoona isovanhempaa. Heistä 20 prosenttia ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa.

”Kamalasti olivat lapsenlapset kasvaneet, varsinkin pienempi. Olisivat voineet viipyä pidempäänkin kuin pari tuntia, mutta heillä oli kiire. Olivat turhan hätäisiä.”

Hetken on hiljaista. Sitten Anja sanoo: tuli itku, kun lähtivät.

”Mutta kävivät edes.”

Suomessa on yli miljoona isovanhempaa. Alkuviikosta KK kertoi, että heistä jopa 20 prosenttia ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa.

Se on valtava määrä.

”Joskus yhteydenpidon puuttuminen johtuu isovanhempien korkeasta iästä ja sairauksista tai pitkistä välimatkoista", sanoo perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuustiimistä.

Mutta usein syy on karumpi. Se, ettei lapsi halua pitää yhteyttä. Tai se, ettei isovanhempi halua pitää yhteyttä.

”Yritän olla puuttumatta liikaa”

”Soittelen aina välillä ja kyselen, mitä kuuluu, mutta pelkään, että soitan huonoon aikaan”, Anja sanoo.

Hän toivoo, että tytär soittaisi joskus itse ja antaisi puhelimen lapsillekin, valitsisi oikean numeron.

Syitä siihen, että yhteydenpito vähenee, on Minna Oulasmaan mukaan paljon.

Yhteiskunnassa odotetaan automaattisesti, että kun tullaan isovanhemmaksi, hoivatunteet heräävät.

Aikuisella lapsella tai hänen puolisollaan saattaa olla mielenterveydellisiä ongelmia. Isovanhemmat voivat olla eri mieltä herkuista, kurituksesta tai tietokoneen käytöstä, melkein mistä tahansa arkisesta asiasta – eivätkä epäröi kertoa mielipidettään.

Tilanteet, joissa vanhemmat eroavat, ovat haastavia. Joskus taas äidin tai isän kokemukset omasta lapsuudestaan voivat aiheuttaa sen, ettei hän halua omien lastensa kokevan samaa kohtelua.

”Olen yrittänyt olla puuttumatta liikaa lapsen perheen elämään. Ei meillä ole ollut ongelmia koskaan”, Anja sanoo.

Hän näyttää mietteliäältä.

”Lupaan olla käytettävissä, vaikka ärsyttää”

Eeva, 72, ei ymmärrä Anjaa. Hänelle riittäisivät mainiosti tapaaminen lastenlasten kanssa pari kertaa vuodessa ja valokuvat jääkaapin ovessa.

Mutta puhelin soi koko ajan. Ehditkö hakea lapset tänään päiväkodista? Sopiiko lauantaina tulla yökylään?

Jos sanoo ääneen, että haluaa vihdoin nauttia myös omasta ajasta, saa varmasti paheksuntaa niskaansa.

”Yhteiskunnassa odotetaan automaattisesti, että kun tullaan isovanhemmaksi, alkaa hössötys ja hoivatunteet heräävät. Ajatellaan, että isovanhemman pitää olla epäitsekäs ja auttaa kaikessa”, Minna Oulasmaa sanoo.

Aika usein Eevaa ärsyttää tai rasittaa. Mutta joka kerta hän lupaa olla käytettävissä.

”Jos sanoo ääneen, että haluaa vihdoin nauttia myös omasta ajasta, matkustella, seurustella uuden tai entisen kumppanin kanssa, opiskella, luoda uraa tai tehdä itselle tärkeitä ja mielekkäitä asioita, saa varmasti paheksuntaa ja tuomitsevuutta niskaansa”, Oulasmaa sanoo.

Jotkut isovanhemmat haluavat pitää etäisyyttä myös siksi, että oma vanhemmuus on ollut hyvin rankkaa. Lapset ovat olleet sairaita tai erityistä tukea vaativia, heistä on kenties joutunut olemaan vastuussa yksin. Tai omat iäkkäät vanhemmat ovat kenties vielä elossa ja tarvitsevat hoitoa, voimavarat ovat rajalliset.

Eeva tahtoisi lähteä Italiaan kuukaudeksi, mutta ei uskalla ajatella asiaa kunnolla.

”Lapset miettisivät varmasti, että olen itsekäs.”

Mikä on lapsen etu?

Anja ja Eeva ovat isovanhempia, tarkalleen ottaen mummi ja mummu, mutta kumpikin tuntee olonsa hankalaksi ja riittämättömäksi.

Päsmäröinkö liikaa? Olenko liian kiltti?

Kumpikin heistä rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan paljon.

”Jokainen tilanne on omanlaisensa, mutta jokaisessa tilanteessa on hyödyllistä nähdä se, miksi kumpikin osapuoli toimii, kuten toimii”, Minna Oulasmaa sanoo.

Mitkä ovat motiivit käyttäytymisen takana? Mitä kumpikin osapuoli voisi tehdä toisin, jotta yhteispeli sujuisi paremmin?

Näitä tarvitaan: kyky arvioida itseään, joustavuus ja halu selvittää syntynyt konflikti.

”Useimmiten kumpikin näkee asiat vain omalta kantiltaan ja toisen käytös on kummallista tai ärsyttävää. Monen on todella vaikea tarkastella omaa toimintaansa ja virhe nähdään vain toisessa.”

Oulasmaa toivoo, että näitä asioita vaalittaisiin: Kyky arvioida itseään, itsetuntemus, joustavuus, halu yhteistyöhön ja halu selvittää syntynyt konflikti. Se, että pystyy aidosti näkemään lapsen edun.

”Moni ajattelee tapaamisoikeutta aikuisen etuna, aikuisen oikeutena, vaikka asiaa pitäisi tarkastella lapsen näkökulmasta: mikä on lapselle tässä meidän tilanteessamme kaikkein paras ratkaisu.”

 Uskaltaisinko sanoa, mitä ajattelen?

Toimivat suhteet edellyttävät puhumista. Puhuminen on usein hyvin pelottavaa.

Uskaltaisinpa kertoa lapsilleni, mitä oikeasti toivon isovanhemmuudelta. Mutta entä, jos rikon sen kaiken hyvän, jota välillämme kuitenkin on? Jos yhteys lapsenlapsiin katkeaa kokonaan? Jos en osaa pukea sanoiksi sitä, miltä minusta tuntuu? Jos kuulostan kohtuuttomalta?

Eeva sai tarkan listan lastenlasten lahjatoiveista.

Joulu lähestyy.

Eeva on ostanut jo aika monta pakettia lapsenlapsilleen, hän sai tarkan listan toiveista. Anjakin on paketoinut lahjat ajoissa, jotta ehtii lähettää ne postissa.

Eeva on pyydetty lapsenvahdiksi tapaninpäivänä. Hän jätti sen vuoksi varaamatta Tallinnan-matkan, jota oli suunnitellut.

Hän ei aio kertoa, että tuntuu tympeältä.

”Ehkä joskus myöhemmin.”

Anja on päättänyt kysyä, ehtisikö tytär lapsineen tulla joulupäivänä syömään tai kahville. Välimatkaa on vain parikymmentä kilometriä.

Eevan nimi on muutettu. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä.
 

Vierailija

”Uskaltaisinpa kertoa, mitä oikeasti toivon isovanhemmuudelta” – Anja saa olla mummi vain pari kertaa vuodessa, Eeva liikaakin

Kuulostavat todella oudoilta ja inhottavilta molemmat tilanteet. Etenkin tuo, missä lapsi käy kerran vuodessa tapaamassa vanhempaansa (lastensa mummoa) pari tuntia. Aika yksipuoliselta kuulosti tuo näkemys - eiköhän tuollaiseen etäisyyden ottamiseen ole aina joku syy. Toinen tapaus kuulostaa siltä, että voi olla lapsen puolelta ihan ajattelemattomuutta ja mummon puolelta liikaa kiltteyttä. Ihmettelenpä sellaista ihmistä, joka loukkaantuu toisen kieltäytyessä lapsenvahtivelvollisuudesta koska on...
Lue kommentti

Suuri osa lasten ongelmista johtuu heidän yrityksestään sopeutua johonkin, sanoo lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Huomiota. Sitä lapsi tarvitsee sekä vanhemmiltaan että muilta ympärillään eläviltä ihmisiltä. Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mielestä lapsen ja hänen elämäntilanteensa huomioiminen on niin arvokasta, että Sinkkonen paukuttaa sitä lasten auttajille ensimmäisenä ohjeena.

”Sanon lasten terapiatyötä tekevillekin, että kolme ihan ensimmäistä ohjetta lapsen auttamisessa ovat: Katso lasta, katso lasta ja katso lasta.”

”Vaikka Freudia on välillä katsottu nenänvartta pitkin, hän pani alulle sen ajattelun, että ihmisen kuuntelemisella on merkitystä.”

Sinkkosen mukaan suuri osa lasten ongelmista johtuu heidän yrityksestään sopeutua. Lapsi voi hakea huomiota tilanteessa, jossa ei koe saavansa sitä tarpeeksi.

”Mitä vaikeammissa oloissa lapsi elää, sitä kovemmat ovat hänen keinonsa. Mieti, millaisia haasteita hänellä on. Mitä hänellä on mielessä?”

Pienetkin teot ovat tärkeitä

Jokin pieni, hyväksyvä ele tai teko voi olla valtavan arvokas lapselle, jonka elämässä on hänelle vaikeita asioita.

”Asiat, jotka saattavat lapselle olla valtavan tärkeitä, voivat olla todella pieniä. Usein riittää se, että hänet huomioidaan. Ratikkakuski, kukkakaupan myyjä tai kuka tahansa voi katsoa lasta ystävällisesti tai puhua hänelle ystävällisesti”, Jari Sinkkonen sanoo.

Erityisen tärkeää lapselle on huomion saaminen heiltä, joiden läheisyyttä ja läsnäoloa hän arvostaa.

”Ne samat lapset, jotka urputtavat ja kiukuttelevat, toivovat vanhemmiltaan yhteistä aikaa.”

”Minua pysähdyttävät kyselyt, joissa lapsilta ja nuorilta kysytään, mitä he eniten toivovat. He toivovat enemmän yhteistä aikaa vanhempiensa kanssa. Samat, jotka urputtavat ja kiukuttelevat vanhemmilleen, toivovat heiltä yhteistä aikaa.”

Eikä lapsille tarvitse järjestää jotain suurta tai erikoista. Sinkkonen muistelee erään äidin kertomusta sateisesta illasta, jolloin lapset tappelivat ja äiti väsyi jatkuvaan kiukutteluun.

”Hän oli sanonut lapsille, että nyt puetaan sadevaatteet ja mennään ulos. Sitten lapset kaivoivat ulkona ojia. Lasten mielestä se oli upeeta. Sisään tultua yksi heistä oli sanonut, että hei, mennään toistekin!”

Lastenpsykiatrian dosentti Jari Sinkkonen puhui Orionin järjestämässä tilaisuudessa lasten psyykkisestä hyvinvoinnista.

Jos itsensä pakottaa pelottaviin tilanteisiin väkisin, siitä on asiantuntijan mukaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen sijaan tarvitaan lempeyttä, aikaa ja ajatustyötä.

Kohtaa pelkosi, niin pääset siitä eroon.

Mikä ei tapa, vahvistaa.

Rohkeasti mukaan vain, unohda itsesi!

Sosiaalisia tilanteita pelkäävä saa usein kuulla tämän kaltaisia vinkkejä.

Kyse ei kuitenkaan ole pienestä ongelmasta, josta pääsee eroon, kunhan vain ottaa itseään niskasta kiinni, sanoo psykoterapeutti Ari Saario.

”Tällaiset neuvot eivät yleensä toimi sosiaalisen ahdistuksen kohdalla, päinvastoin kuin useissa muissa ahdistusongelmissa. Ne voivat viedä loputkin voimavarat ja uskon itseen.”

Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä ahdistuu ollessaan muiden huomion kohteena. Ahdistus ilmenee ryhmätilanteissa: esimerkiksi kokouksissa, työpaikkaruokailussa, juhlissa tai esiintymisissä.

Ahdistavaksi koettuja tilanteita alkaa usein ensin vältellä, sitten niihin kieltäytyy osallistumasta.

”Sosiaalisesti ahdistunut uskoo, että toiset tarkkailevat häntä: arvioivat kielteisesti sekä huomaavat kaikenlaisia merkkejä ahdistuksesta ja kyvyttömyydestä olla tai esiintyä niin kuin pitäisi.”

Älä vaivu toivottomuuteen

Ahdistun, kun joudun esittelemään itseni uusille ihmisille. Kädet vapisevat, en voi katsoa silmiin. Mokaan.

Jos joudun pitämään esitelmän, sydän hakkaa ja ääni tärisee, en pysty keskittymään. Nolaan itseni.

Kuvauksen kaltaiset pelot eivät pienene automaattisesti, vaikka niistä kärsivä esittelisi itsensä vieraille sata kertaa ja pitäisi toiset sata esitelmää.

Moni sosiaalisesti ahdistunut on oikeasti rohkea ja päättäväinen.

”Ihminen saattaa sinnikkäästi koettaa kohdata pelkonsa yhä uudestaan, mutta turhaan. Kielteinen omakuva sosiaalisissa tilanteissa säilyy muuttumattomana – ja ahdistus pysyy sitkeänä”, Ari Saario sanoo.

Moni alkaa kokea toivottomuutta ja uskoo, ettei ahdistukselle voi mitään.

”Tilannetta voi hankaloittaa myös se, että moni sosiaalisesti ahdistunut on oikeasti rohkea ja päättäväinen ja koettaa siksi väkisin lopettaa ahdistuksensa. Jotkut ovat yrittäneet esimerkiksi olla vihaisia omille ajatuksilleen ja siten ikään kuin nujertaa ahdistuksen."

Mutta tämäkään strategia ei toimi.

”Jos taistelee ahdistusta vastaan toisella negatiivisella tunteella, on kuin taistelisi tulta vastaan liekeillä – tai heittäisi bensaa liekkeihin.”

Näin pääset pelosta eroon

Eli siedättyminen ei auta. Onko koko loppuelämä sitten tällaista välttelyä ja häpeilyä?

Ei. Sosiaalisesta ahdistuksesta on mahdollista päästä eroon, Ari Saario sanoo.

Eroon pääsemiseksi on kuitenkin tehtävä töitä myös aivoilla, ei ainoastaan pakotettava itseään uusiin tilanteisiin.

5 ohjetta, joiden avulla opit ymmärtämään sosiaalisten tilanteiden pelkoasi:

1. Tunnista pelkosi

Tunnista omat automaattiset, kielteiset ajatuksesi sosiaalisissa tilanteissa (esimerkiksi ”punastun ja se on kauheaa, koska nolaan itseni”). Kirjaa ajatuksesi muistiin viikon ajan.

2. Kyseenalaista ajatuksesi

Kyseenalaista kirjaamasi ajatus, mutta ole rehellinen. Esimerkiksi: on totta, että punastun, koska poskia kuumottaa. Mutta jatka: Olen selvinnyt jo noin 1000 kertaa vaikka olen ollut ahdistunut. En itse ajattele, että joku on nolannut itsensä, jos hän on punastunut.

Kirjoita muistiin uusi, realistinen näkemys, joka perustuu todisteisiin eikä siihen, miltä sinusta on tuntunut.

3. Taklaa se, mikä ahdistaa vähiten

Tunnista välttelykäyttäytymisesi. Valitse näistä helpoin taklattava ja ala systemaattisesti toimia päinvastoin kuin ennen. Eli lopeta välttely yhdellä valitulla alueella.

Älä yritä vaikeampaa temppua vielä, vaan toista tätä ja jatka samalla ajatusten kyseenalaistamista. Vasta kun tilanne ei ole enää yhtä ahdistava (tai tunnet pärjääväsi ahdistuksesta huolimatta), siirry seuraavaksi vaikeimpaan ”askelmaan”. Tee tätä viikko.

4. Huomioi asiat ulkopuolellasi

Harjoittele ulkoista huomiota. Valitse seuraavaksi viikoksi viisi sosiaalista tilannetta, jotka eivät ole kaikkein pelottavimpia, mutta jotka nostattavat ahdistusta jonkin verran.

Mene tilanteeseen. Keskity siihen, mitä näet. Ota tehtäväksi panna merkille ihmisten vaatteet, ryhti, hiusten väri, se mitä kukin sanoi. Raportoi nuo asiat jollekulle jälkeenpäin.

Tämän menetelmän avulla et ennätä keskittyä oireisiisi koko ajan, vaan huomaat oikeasti, mitä pääsi ulkopuolella tapahtuu. Tee sama uusiksi. Ja uusiksi.

5. Tee mokausharjoitus

Opettele mokaamaan. Mene seisomaan kadulle ja kysele ihmisiltä, missä kyseinen katu on. Läikytä kupista kahvia tahallasi. Pudota kassajonossa ostoksesi.

Käytä sitten edellistä harjoitusta ja käännä katseesi ihmisiin. Tarkkaile, älä itseäsi vaan ihmisiä. Älä etsi mitään vinkkejä siitä, mitä he ehkä ajattelevat, vaan keskity vain siihen, mitä oikeasti näet. Et voi nähdä heidän ajatuksiaan, mutta voit nähdä vaikkapa silmien värin.

Kun pelko ja välttelykäyttäytyminen on tunnistettu ja kyseenalaistettu, tilannetta on mahdollista muuttaa, Ari Saario sanoo.

”Silloin voi keskittyä siihen, mitä ulkopuolella tapahtuu, ei päänsisäisiin pelkoihin.”

Ja silloin saattaa huomata olevansa oikeastaan aika rohkea ja tasapainoinen tyyppi tilanteen vaatiessa.

Asiantuntijana CBT-kognitiivinen ja käyttäytymispsykoterapeutti Ari Saario