Toimiva isovanhemmuus edellyttää puhumista, sanoo asiantuntija. Mutta usein puhuminen pelottaa: entä, jos välit lapsenlapseen katkeavat kokonaan?
Toimiva isovanhemmuus edellyttää puhumista, sanoo asiantuntija. Mutta usein puhuminen pelottaa: entä, jos välit lapsenlapseen katkeavat kokonaan?

Anja saa tavata lapsenlapsiaan vain pari kertaa vuodessa. Eevan taas odotetaan olevan käytettävissä koko ajan. Kumpikin miettii samaa: miten ottaa lapsen kanssa puheeksi, millainen isoäiti haluaisi olla.

Anjan, 77, kirjahyllyssä on tyttären hääkuva. Jääkaapin ovessa ovat kahden lapsenlapsen päiväkotikuvat. Anja katsoo kuvia joka päivä monta kertaa, siksi ne esillä ovatkin.

Hän on tavannut lapsensa ja lapsenlapsensa viimeksi kymmenen kuukautta sitten.

Suomessa on yli miljoona isovanhempaa. Heistä 20 prosenttia ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa.

”Kamalasti olivat lapsenlapset kasvaneet, varsinkin pienempi. Olisivat voineet viipyä pidempäänkin kuin pari tuntia, mutta heillä oli kiire. Olivat turhan hätäisiä.”

Hetken on hiljaista. Sitten Anja sanoo: tuli itku, kun lähtivät.

”Mutta kävivät edes.”

Suomessa on yli miljoona isovanhempaa. Alkuviikosta KK kertoi, että heistä jopa 20 prosenttia ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa.

Se on valtava määrä.

”Joskus yhteydenpidon puuttuminen johtuu isovanhempien korkeasta iästä ja sairauksista tai pitkistä välimatkoista", sanoo perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuustiimistä.

Mutta usein syy on karumpi. Se, ettei lapsi halua pitää yhteyttä. Tai se, ettei isovanhempi halua pitää yhteyttä.

”Yritän olla puuttumatta liikaa”

”Soittelen aina välillä ja kyselen, mitä kuuluu, mutta pelkään, että soitan huonoon aikaan”, Anja sanoo.

Hän toivoo, että tytär soittaisi joskus itse ja antaisi puhelimen lapsillekin, valitsisi oikean numeron.

Syitä siihen, että yhteydenpito vähenee, on Minna Oulasmaan mukaan paljon.

Yhteiskunnassa odotetaan automaattisesti, että kun tullaan isovanhemmaksi, hoivatunteet heräävät.

Aikuisella lapsella tai hänen puolisollaan saattaa olla mielenterveydellisiä ongelmia. Isovanhemmat voivat olla eri mieltä herkuista, kurituksesta tai tietokoneen käytöstä, melkein mistä tahansa arkisesta asiasta – eivätkä epäröi kertoa mielipidettään.

Tilanteet, joissa vanhemmat eroavat, ovat haastavia. Joskus taas äidin tai isän kokemukset omasta lapsuudestaan voivat aiheuttaa sen, ettei hän halua omien lastensa kokevan samaa kohtelua.

”Olen yrittänyt olla puuttumatta liikaa lapsen perheen elämään. Ei meillä ole ollut ongelmia koskaan”, Anja sanoo.

Hän näyttää mietteliäältä.

”Lupaan olla käytettävissä, vaikka ärsyttää”

Eeva, 72, ei ymmärrä Anjaa. Hänelle riittäisivät mainiosti tapaaminen lastenlasten kanssa pari kertaa vuodessa ja valokuvat jääkaapin ovessa.

Mutta puhelin soi koko ajan. Ehditkö hakea lapset tänään päiväkodista? Sopiiko lauantaina tulla yökylään?

Jos sanoo ääneen, että haluaa vihdoin nauttia myös omasta ajasta, saa varmasti paheksuntaa niskaansa.

”Yhteiskunnassa odotetaan automaattisesti, että kun tullaan isovanhemmaksi, alkaa hössötys ja hoivatunteet heräävät. Ajatellaan, että isovanhemman pitää olla epäitsekäs ja auttaa kaikessa”, Minna Oulasmaa sanoo.

Aika usein Eevaa ärsyttää tai rasittaa. Mutta joka kerta hän lupaa olla käytettävissä.

”Jos sanoo ääneen, että haluaa vihdoin nauttia myös omasta ajasta, matkustella, seurustella uuden tai entisen kumppanin kanssa, opiskella, luoda uraa tai tehdä itselle tärkeitä ja mielekkäitä asioita, saa varmasti paheksuntaa ja tuomitsevuutta niskaansa”, Oulasmaa sanoo.

Jotkut isovanhemmat haluavat pitää etäisyyttä myös siksi, että oma vanhemmuus on ollut hyvin rankkaa. Lapset ovat olleet sairaita tai erityistä tukea vaativia, heistä on kenties joutunut olemaan vastuussa yksin. Tai omat iäkkäät vanhemmat ovat kenties vielä elossa ja tarvitsevat hoitoa, voimavarat ovat rajalliset.

Eeva tahtoisi lähteä Italiaan kuukaudeksi, mutta ei uskalla ajatella asiaa kunnolla.

”Lapset miettisivät varmasti, että olen itsekäs.”

Mikä on lapsen etu?

Anja ja Eeva ovat isovanhempia, tarkalleen ottaen mummi ja mummu, mutta kumpikin tuntee olonsa hankalaksi ja riittämättömäksi.

Päsmäröinkö liikaa? Olenko liian kiltti?

Kumpikin heistä rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan paljon.

”Jokainen tilanne on omanlaisensa, mutta jokaisessa tilanteessa on hyödyllistä nähdä se, miksi kumpikin osapuoli toimii, kuten toimii”, Minna Oulasmaa sanoo.

Mitkä ovat motiivit käyttäytymisen takana? Mitä kumpikin osapuoli voisi tehdä toisin, jotta yhteispeli sujuisi paremmin?

Näitä tarvitaan: kyky arvioida itseään, joustavuus ja halu selvittää syntynyt konflikti.

”Useimmiten kumpikin näkee asiat vain omalta kantiltaan ja toisen käytös on kummallista tai ärsyttävää. Monen on todella vaikea tarkastella omaa toimintaansa ja virhe nähdään vain toisessa.”

Oulasmaa toivoo, että näitä asioita vaalittaisiin: Kyky arvioida itseään, itsetuntemus, joustavuus, halu yhteistyöhön ja halu selvittää syntynyt konflikti. Se, että pystyy aidosti näkemään lapsen edun.

”Moni ajattelee tapaamisoikeutta aikuisen etuna, aikuisen oikeutena, vaikka asiaa pitäisi tarkastella lapsen näkökulmasta: mikä on lapselle tässä meidän tilanteessamme kaikkein paras ratkaisu.”

 Uskaltaisinko sanoa, mitä ajattelen?

Toimivat suhteet edellyttävät puhumista. Puhuminen on usein hyvin pelottavaa.

Uskaltaisinpa kertoa lapsilleni, mitä oikeasti toivon isovanhemmuudelta. Mutta entä, jos rikon sen kaiken hyvän, jota välillämme kuitenkin on? Jos yhteys lapsenlapsiin katkeaa kokonaan? Jos en osaa pukea sanoiksi sitä, miltä minusta tuntuu? Jos kuulostan kohtuuttomalta?

Eeva sai tarkan listan lastenlasten lahjatoiveista.

Joulu lähestyy.

Eeva on ostanut jo aika monta pakettia lapsenlapsilleen, hän sai tarkan listan toiveista. Anjakin on paketoinut lahjat ajoissa, jotta ehtii lähettää ne postissa.

Eeva on pyydetty lapsenvahdiksi tapaninpäivänä. Hän jätti sen vuoksi varaamatta Tallinnan-matkan, jota oli suunnitellut.

Hän ei aio kertoa, että tuntuu tympeältä.

”Ehkä joskus myöhemmin.”

Anja on päättänyt kysyä, ehtisikö tytär lapsineen tulla joulupäivänä syömään tai kahville. Välimatkaa on vain parikymmentä kilometriä.

Eevan nimi on muutettu. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä.
 

Vierailija

”Uskaltaisinpa kertoa, mitä oikeasti toivon isovanhemmuudelta” – Anja saa olla mummi vain pari kertaa vuodessa, Eeva liikaakin

Kuulostavat todella oudoilta ja inhottavilta molemmat tilanteet. Etenkin tuo, missä lapsi käy kerran vuodessa tapaamassa vanhempaansa (lastensa mummoa) pari tuntia. Aika yksipuoliselta kuulosti tuo näkemys - eiköhän tuollaiseen etäisyyden ottamiseen ole aina joku syy. Toinen tapaus kuulostaa siltä, että voi olla lapsen puolelta ihan ajattelemattomuutta ja mummon puolelta liikaa kiltteyttä. Ihmettelenpä sellaista ihmistä, joka loukkaantuu toisen kieltäytyessä lapsenvahtivelvollisuudesta koska on...
Lue kommentti
Vastarakastuneilta toisen kehuminen käy usein luonnostaan, mutta pitkässä suhteessa kaipaa välillä muistutusta.
Vastarakastuneilta toisen kehuminen käy usein luonnostaan, mutta pitkässä suhteessa kaipaa välillä muistutusta.

Joskus rakkaimpaansa on niin tottunut, että häntä on vaikea erottaa olohuoneen sisustuksesta. Silloin kannattaisi opetella katsomaan häntä jonkun toisen silmin.

Tarkkailemme syntymästä asti, miten meihin suhtaudutaan, pidetäänkö ilona vai riesana. Sen mukaan päättelemme arvomme. Siksi vanhempien katseeseen sisältyy valta ja vastuu.

Tapa, jolla muut meitä katsovat, muokkaa minäkuvaamme. Jos läheistemme katseesta paistaa ihailu, opimme pitämään itseämme melko hyvinä tyyppeinä.

”Ihminen on sosiaalinen eläin. Suuri osa minuudestamme muodostuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa”, psykologi Aki Myllyneva sanoo.

Väitöskirjassaan hän tutki, millaisia reaktioita katsekontakti synnyttää ihmisen kehossa.

Paljastui, että voimakkaita.

”Suuri osa minuudestamme muodostuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa.”

Kun kahden ihmisen katseet kohtaavat, aivot aktivoituvat ja hermosto valmistautuu vuorovaikutukseen.

”Aivomittauksista on voitu tulkita, että katsotuksi tuleminen tuntuu ihmisestä yleensä hyvältä. Keho kokee katsekontaktin palkintona”, Myllyneva sanoo.

Katsotko kumppaniasi hyväksyen – ja haluten?

Jos ihmistä ei vaivauduta katsomaan, hän alkaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi, lähes näkymättömäksi.

Nähdyksi tuleminen on siis elintärkeää.

Parisuhteessa katsominen vasta monimutkaista onkin. Ei nimittäin riitä, että katsoo kumppaniaan hyväksyvästi. Olisi katsottava myös haluten eli sillä silmällä.

”Jos tiedät, että ulkonäön kehuminen on kumppanillesi tärkeää, kehu.”

Joskus rakkaimpaansa on niin tottunut, että häntä on vaikea erottaa olohuoneen sisustuksesta. Silloin voi kokeilla, miltä tuntuu katsoa häntä hiukan etäämpää, kuin jonkun toisen silmin. Juhlissa voit tarkkailla huviksesi, miten hän juttelee muille. Tuijotellessasi saatat tuntea odottamatonta hellyyttä: tuo on minun, onpa muuten aika ihana.

Vaatiiko parisuhde myös jatkuvaa toisen ulkonäön kehumista?

”Kaikki eivät sitä tarvitse. Mutta jos tiedät, että ulkonäön kehuminen on kumppanillesi tärkeää, kehu.”

Voit lukea lisää aiheesta ilmaisesta tähtiartikkelista, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen.

”Jos hän on se oikea, hän lukee ajatuksiani, tiskaa kuten haluan ja pitää minut tyytyväisenä” – niinkö?
”Jos hän on se oikea, hän lukee ajatuksiani, tiskaa kuten haluan ja pitää minut tyytyväisenä” – niinkö?

Rakkauteen liittyy väärinkäsityksiä, joihin olisi ihana uskoa. Harmi vain, että ne eivät ole totta. 

1. ”Rakkaus parantaa.”

Tämä on väite, jota toistellaan vuosituhannesta ja rakkauslaulusta toiseen – niin kovasti me haluamme siihen uskoa.

Valitettavasti se ei kuitenkaan ole totta.

”Rakkaus ei paranna. Suhteen alussa tosin siltä tuntuu. Rakastunut tuntee itsensä terveeksi ja onnelliseksi, ja kaikki ongelmat tuntuvat yhtäkkiä kadonneen”, pariterapeutti Marjo Ehn sanoo.

”Alkuhuumassa tuntuu, että rakastettu on vastaus kaikkeen. Kunhan vain saa pitää tuon ihanan tyypin, huolet ovat loppuelämäksi poissa.” 

Juuri se on rakastumisvaiheen tarkoitus:  poistaa ihmiseltä hetkeksi kaikki traumat, jotta hän uskaltaa pariutua.

”Parhaimmillaan rakkaus voi sysätä toipumisen alkuun, mutta varsinainen toipumistyö jokaisen on tehtävä itse.”

Ongelma on se, että alkuhuuma menee ohi noin 1–5 vuodessa. Sen jälkeen palaavat myös omat, käsittelemättömät ongelmat. 

”Kukaan ei voi esimerkiksi raitistua rakastumalla. Alkoholistia ei voi parantaa, vaikka rakastaisi häntä kuinka hienosti ja hyvin. Parhaimmillaan rakkaus voi sysätä toipumisen alkuun, mutta varsinainen toipumistyö jokaisen on tehtävä itse.”

2. ”Parisuhteen tavoite on symbioosi.”

Vastaanotollaan Marjo Ehn on huomannut, että monet parit puhuvat pelkästään ”meidän elämästä”.

Meidän elämä on harhaa. Tasapainoinen parisuhde ei synny yhdestä, yhteensulautuneesta elämästä vaan kahdesta erillisestä. Parhaimmillaan suhteessa on kaksi itsenäistä ihmistä, jotka elävät omaa elämäänsä – rinnakkain ja toistaan tukien.”

”Kaksi ihmistä ei riitä koskaan toistensa elämänsisällöksi.”

Itsenäistyminen ei ole suhteen uhka vaan pelastus. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kumpikin hankkii itselleen mahdollisimman kiinnostavan oman elämän: toisin sanoen harrastaa, tapaa ystäviään ja tekee mieleistään työtä.

Jos eletään vain ”meidän elämää”, lopputulos on yleensä se, että toinen määrää ja toinen alistuu.

”Kaksi ihmistä ei riitä koskaan toistensa elämänsisällöksi. Rakkaus kestää vain, jos molempien elämään kuuluu tarpeeksi muuta”, Ehn sanoo.

”Pari ei kasva erilleen itsenäistyessään, vaan eläessään väkisin venytetyssä tekosymbioosissa. Silloin roikutaan haavekuvassa, joka ei ole totta.”

3. ”Tiedän, mitä kumppanini ajattelee.”

Olisi mahtavaa, jos rakkaus antaisi kyvyn lukea toisen ihmisen ajatuksia.

Mutta ei se anna. Kumppanin ajatuksia ei voi tietää, vaikka olisi elänyt hänen rinnallaan 50 vuotta.

”On tervettä luottaa toiseen. Luottamus on suhteen edellytys. Mutta on vaarallista takertua lapsenomaisiin ajatuksiin, kuten 'tiedän mitä kumppanini ajattelee' tai 'hän ei koskaan tekisi minulle mitään pahaa'”, Marjo Ehn sanoo.

”Suhteessa on hyvä säilyttää tietty nöyryys ja realismi. Toisen ajatuksia ei voi tietää, jos niitä ei kysy.”

4. ”Puolison on oltava paras ystäväni.”

Puoliso voi olla myös paras ystäväsi. Mutta pakko ei ole.

Parisuhdetta kannattaa hiukan suojella omilta tarpeilta ja vaatimuksilta.

Marjo Ehnin mielestä kumppanilta ei kannata vaatia kaikkea, vaan parisuhdetta kannattaa hiukan suojella omilta tarpeilta ja vaatimuksilta.

Puoliso voi olla vain puolisosi. Hänen ei tarvitse olla myös paras kaverisi sekä kaikkien harrastustesi ja intohimojesi jakaja.

5. ”Onnellisuuteni riippuu kumppanistani.”

Kuka sinun mielestäsi on vastuussa onnellisuudestasi? Sinä itse? Vai kumppanisi?

”Epäitsenäinen ihminen kuvittelee, että hänen onnellisuutensa on puolison vastuulla, vaikka eihän niin ole: puolison tehtävä on vain rakastaa. Onnellisuudestaan vastaa jokainen itse”, Marjo Ehn sanoo.

”Suurin virhe on elää puolisonsa kautta ja kuvitella onnellisuutensa riippuvan hänestä.”

”Epäitsenäinen ihminen kuvittelee, että hänen onnellisuutensa on puolison vastuulla.”

Jos uskot, että toisen ihmisen velvollisuus on täyttää kaikki tarpeesi ja tehdä sinut onnelliseksi, ajattelet kuin lapsi. 

Ehnin mukaan onkin yleistä, että ihminen etsii puolisostaan hyvää vanhempaa – sitä turvallista äitiä tai isää, jota ei koskaan saanut.

6. ”Vaihtamalla paranee.”

On totta, että vaihtamalla ei aina parane. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ensihuuma katoaa ja olisi aika itsenäistyä, erotaan Marjo Ehnin mukaan turhankin helposti.

”Se on surullista, sillä erillistymisvaiheen yli voi päästä myös yhdessä.”

Yhtä totta on sekin, että joskus vaihtamalla paranee. Jos parisuhteeseen liittyy esimerkiksi henkistä tai fyysistä väkivaltaa eikä kumppani ole kiinnostunut parantamaan suhdetta, on yleensä viisainta erota.

”Huonoon suhteeseen jääminen ei ole mikään arvo. Eroaminen voi olla vaivalloista ja tuskallista, mutta se vaiva on silloin vain nähtävä.”