Hyvän meiningin tyypit

Eeva-Leena Pokela:

”Petteri oli tavallaan kuopus, koska pikkusisko syntyi vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Hän oli helppo vauva, mikä johtui varmaan osin siitä, että kotona oli paljon sutinaa. Isosisko ja -veli paapoivat ja pitivät mukana leikeissä.

Petteri oli usein se, joka sovitteli sisarusten riitoja. Hän oli tosi empaattinen.

Petteri lauloi poikkeuksellisen taitavasti pienenä. Noin kaksivuotiaana hän lauloi Ihmemies McGyverin tunnaria, joka on melodisesti ja rytmisesti vaikea. Voi että se nauratti. Jostain Petteri keksi kitarankin jo varhain. Hän soitteli laudanpätkää tai pureskeli näkkileivästä kitaran ja rämpytti sitä. Kun hän sai oikean pikkukitaran, siitä ja Petteristä tuli erottamaton pari.

”Muusikoilla on oma soiva sisäinen maailmansa. Petterin harjoittelu oli välillä pakkomielteenomaista.”

Petterin soittaminen oli alusta asti intohimoista. Minun piti välillä mennä sanomaan, että nyt täytyy mennä nukkumaan ja muidenkin pitää päästä nukkumaan. Luulen tietäväni, että muusikoilla on oma soiva sisäinen maailmansa. Jos se on kovin vahva, sitä vain soittaa hullun lailla. Harjoittelu voi olla pakkomielteenomaista. Petterillä se oli välillä sellaista.

Totta kai se vaikutti, että musiikki oli perheessämme elämäntapa. Lauloin ja soitin lasten kanssa paljon. En patistanut heitä muusikon uralle, vaikka lopulta kolmesta tuli ammattimuusikkoja.

Lapset olivat usein mukana, kun esiinnyin lastenkonserteissa, mutta en tyrkyttänyt heitä esiintymään. Siihen aikaan tenavatähtikilpailut olivat muotia. Onneksi kukaan lapsista ei keksinyt haluta niihin.

Eeva-Leena Pokela on 65-vuotias professori, muusikko ja juontaja. Hän työskenteli yli 30 vuotta Sibelius-Akatemiassa musiikkikasvatuksen lehtorina. Eeva-Leena aloitti uransa lapsitähtenä muusikkovanhempiensa Marjatta ja Martti Pokelan kanssa. Hän asuu Helsingissä ja on naimisissa erikoishammaslääkäri Christian Nymanin kanssa.

Minusta tuli 1960-luvulla lapsitähti vähän vahingossa, kun esiinnyin vanhempieni kanssa televisiossa. Lapsena esiintyminen tuntui enimmäkseen kivalta ja ihmeelliseltä. Kun kasvoin aikuiseksi, lettipäisen kiltin tytön muotissa oleminen tuntuikin raskaalta. Ihmisillä vaikutti usein olevan ennakko-oletus siitä, minkälainen olen.

Lapsuus on niin arvokasta aikaa, että lapsen pitää saada elää se rauhassa. Tähteys ei anna lapselle itselleen mitään, vaan se oma pieni kokemuspiiri riittää.

”Uupumisesta ja päihdeongelmista Petteri ei puhunut minulle mitään. Hän halusi säästää minua.”

Olemme olleet Petterin kanssa aina läheisiä. Mutta kun hän muutti pois kotoa, oli kausia, jolloin en kovin hyvin tiennyt, mitä hän puuhasi. Uupumisesta ja päihdeongelmista Petteri ei puhunut minulle mitään. Se otti varmaan niin koville, että hän halusi säästää minua mielipahalta.

Joskus kyllä katsoin, että hänen kämppänsä oli aika karmeassa kunnossa. Kysyin, että onko jotain. Petteri vastasi, että ei tässä mitään ihmeellistä ole.

Sain tietää ongelmista, kun hän kertoi niistä lehtihaastattelussa. En voinut ymmärtää, etten ollut nähnyt, miten huonosti hän voi. Se kosketti syvältä. Sen jälkeen olemme puhuneet siitä ajasta paljonkin.

”Avioeron jälkeiset vuodet olivat repaleisia. Voin itsekin aika huonosti. Lapsia yritin kyllä suojella vaikeuksiltani.”

Minun ja lasteni isän avioero oli tietysti aikoinaan hirveä sokki kaikille. Joskus mietin, vaikuttiko se siihen, että Petterille tuli myöhemmin ongelmia. Siinä särkyi perheidylli, ja vuodet sen jälkeen olivat repaleisia. Voin itsekin aika huonosti. Lapsia yritin kyllä suojella omilta vaikeuksiltani.

Petteri oli niinäkin vuosina se, joka teki kaikkensa, ettei kellekään tulisi paha mieli. Hän ei kauheasti näyttänyt reagoivan.

Nyt suhteemme on saanut uuden ulottuvuuden, kun Petteristä on tullut isä. On ihana katsoa, kun hänellä on oma koti ja ihana vaimo.

Olen yrittänyt auttaa käytännön asioissa. Petterissä nimittäin elää vahvana yksi suvun piirre: epäkäytännöllisyys. Hän on aina elänyt vähän omassa todellisuudessaan. Suusta on pulpunnut filosofista pohdintaa jo ihan pienenä. Sellaiset maalliset asiat kuin aikataulut tai se, että toppahaalarin alle pitää pukea talvella muutakin kuin kalsarit, ovat sen sijaan olleet vähän vaikeita.

”Suvussamme hassuttelu on myös keino selvitä vaikeista ajoista.”

Näen Petterissä isääni. Isäni Martti oli aikamoisen ihana hörhö, ikuinen pikkupoika, joka hullutteli elämänsä loppuun asti. Hän selitti persoonaansa sillä, että hänellä oli takaraivossaan rakenteellinen erikoisuus, kallon alaosan poikkeava muoto. Samanlainen oli Martin äidilläkin, joka oli tyttönimeltään Olkkonen. Siksi isä alkoi kutsua pattia eräänlaiseksi lisäaivoksi, 'Olokkosen kutiksi'.

Minulla on Olokkosen kutti, ja niin on myös Petterillä. Isä sanoi pilke silmäkulmassa, että 'sen kanssa pittää oppia elämään'. Kutti on tietenkin vain hauska läppä, mutta kertoo kreisistä toisesta todellisuudesta, jossa suvussamme välillä eletään. Hassuttelu on myös keino selvitä vaikeista ajoista.

Kun Petterin tytär syntyi, Petteri sanoi: Äiti, sillä on Olokkosen kutti.”

Petteri Sariola on 35-vuotias kitaristi ja säveltäjä. Hän on julkaissut neljä sooloalbumia ja esiintyy monien yhtyeiden kanssa Suomessa ja ulkomailla. Petteri asuu Espoossa avovaimonsa ja tyttärensä kanssa.

Petteri Sariola:

”Lapsuus Espoon Lintuvaarassa oli tosi onnellinen ja aurinkoinen siihen asti, kun vanhempani erosivat. Isäni Raimo oli sellisti ja harjoitteli paljon kotona. Äiti pyöritti Sibelius-Akatemian opettajan työn ja esiintymistensä lisäksi nelilapsisen perheen arkista hulinaa.

Äiti on hyvän meiningin tyyppi, joka levittää iloa ympärilleen. Se on hänen supervoimansa. Hän ei halunnut antaa arjen painon ja tekemättömien töiden musertaa elämän hauskuutta. Tiskit saattoivat jäädä keittiöön, kun lähdimme mieluummin ulos ja teimme jotain kivaa.

Äiti todella tykkäsi olla lasten kanssa. On ollut ihana seurata, miten hän keskustelee lastenlasten kanssa. Hän suhtautuu heihin valmiina ihmisinä, joilla on kiinnostavia ajatuksia. Hän ottaa lapsen maailman vakavasti.

Minua kannustettiin musiikkiharrastuksessa mutta ei painostettu yhtään. Sain itse päättää, halusinko soittotunneille ja mitä soitinta soittaisin. Tosi varhain musiikki alkoi soida päässäni ja aloin sävellellä omia kappaleita. Säveliä vain pursusi.

”Äiti sanoi, ettei muusikoksi kannata ryhtyä. Hän tunsi niin hyvin alaan liittyvän epävarmuuden.”

Äiti oli aikansa lapsitähti, ja olen ymmärtänyt, että hänen lapsuutensa oli siksi aika outoa. Hän ei päässyt kovin rauhassa kasvamaan. Meitä kohtaan äiti oli siksi tosi suojelevainen.

Äiti myös sanoi meille, ettei muusikoksi kannata ryhtyä. Hän tunsi niin hyvin alaan liittyvän epävarmuuden. Kun minä ja sisarukseni silti valitsimme tämän alan, vanhemmat ovat tukeneet meitä täysillä.

Äidin mielestä olen esiintyessäni ihan kuin isoisäni Martti Pokela, joka oli modernin kantelemusiikin pioneeri. Sieltä tuleekin varmaan tiettyä shamanismia, luovuutta ja hulluutta.

Olin tosi läheinen Martin eli Taatun kanssa. Minä soitin kitaraa, ja hän kertoi uskomattomia tarinoita elämästään. En ole koskaan kokenut raskaana sitä, että äiti ja isovanhemmat olivat niin lahjakkaita ja kuuluisia. Olen aina ollut heistä ylpeä.

Pienenä poikana olin kai aika vilkas mutta samaan aikaan mietteliäs. Jo silloin olin vähän eri aaltopituudella kuin useimmat ihmiset. Minua kiinnostavat paljon enemmän onnellisuuden löytäminen sisäisestä maailmasta ja muut ikuiset asiat kuin se, mitä juuri nyt maailmassa tapahtuu. Välillä en siksi ihan ymmärrä, mistä ihmiset puhuvat.

”Otin vanhempieni eron todella raskaasti. Olin ajatellut, että asiat olivat meillä hirveän onnellisesti, ja yhtäkkiä ne eivät olleetkaan.”

Vanhempani erosivat, kun olin 11-vuotias. Otin sen todella raskaasti. Olin ajatellut, että asiat olivat meillä hirveän onnellisesti, ja yhtäkkiä ne eivät olleetkaan. Reagoin niin, että kapseloiduin kitaran ja musiikkini kanssa omaan kuplaani.

Muutimme eron jälkeen äidin kanssa Helsingin keskustaan ja siellä vielä aika monta kertaa. Homma ei mennyt vanhemmilta ihan putkeen. Elämä oli aika kaoottista. Niinä vuosina ajattelin joskus, että äidiltä jäi kokonaan huomaamatta tärkeitä ja painavia asioita meidän lasten elämässä. Iloisuuden hattaraa olisi niinä hetkinä voinut olla vähemmän.

Tunsin itseni yksinäiseksi ja hämmentyneeksi. Olen miettinyt paljon, miten ero lopulta vaikutti minuun. Nyt aikuisena pystyn hyvin ymmärtämään, että se oli heille sekä taloudellisesti että henkisesti rankkaa aikaa.

Asioista on onneksi pystytty puhumaan jälkikäteen. Se korvaa paljon.

”En kertonut äidille pahoinvoinnistani mitään. Kai se johtui häpeästä.”

Kymmenisen vuotta sitten ajauduin huonoon jamaan, kun elämä meni pelkäksi soittamiseksi ja kehitin lievän päihdeongelman. Osin siinä oli kyse nuoren ihmisen nautinnonhalusta. Osin kyse oli siitä, että en arvostanut itseäni riittävästi enkä osannut sanoa ei. Päädyin tekemään asioita, joista en pitänyt.

En kertonut äidille pahoinvoinnistani mitään ja pidin häneen muutenkin etäisyyttä. Kai se johtui osin häpeästä.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että minun oli hoidettava itseni kuntoon. Menin terapiaan ja rupesin tietoisesti tasapainottamaan elämääni. Olin elänyt pitkään kuplassa, jossa ajattelin, että vain kitara on tärkeä eikä yksityiselämällä ollut mitään arvoa. Jouduin miettimään uudelleen, kuka oikeastaan olen.

Myöhemmin puhuin niistä vaiheista äidinkin kanssa. Nyt tuntuu siltä, että voin puhua äidille melkein mistä vain. Olemme aika usein yhteydessä, ja äiti on auttanut myös mummin roolissaan paljon nyt, kun minulla on lapsi.

Luulen, että reilun vuoden ikäinen tyttäreni on perinyt äidiltäni sitä melkein taianomaista läsnäolon ja sosiaalisuuden taitoa. Hän juttelee, vilkuttelee ja ilostuttaa ihmisiä siellä missä on.

Ihan niin kuin äiti.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/2020.