Iina joutui ottamaan 14-vuotiaana yksin vastuun kodista – ”Kaipasin rajoja ja niiden tuomaa turvaa”

”Kello oli puoli kahdeksan aamulla. Äiti soitti puhelimeeni omasta huoneestaan. Hänen piti päästä vessaan oksentamaan, mutta hän ei pystynyt liikkumaan kunnolla. Hänen jalastaan oli katkennut eturistiside. Äiti kärsi välillä migreenistä, johon liittyi päänsärkyä, pahoinvointia ja näköhäiriöitä. Ajattelin, että oireet johtuivat nytkin siitä.

Talutin äidin vessaan. Vähän ajan päästä hän sanoi, että nyt ei ole kaikki hyvin. Äiti pyysi soittamaan ambulanssin. Otin äkkiä puhelimeni ja näppäilin numerot 112.

”Tunnelma ambulanssin kyydissä oli omituinen.”

Hetken päästä ambulanssi tuli. Ensihoitajat ottivat äidin kyytiin. Minä istuin ambulanssin etupenkille. Olin 14-vuotias.

Kyydissä tunnelma oli omituinen. Kaikki oli jotenkin rauhallista ja kiireetöntä. Minun silmiini äiti vaikutti kuitenkin todella tuskaiselta. Mietin, että eikö tässä ole yhtään kiire.

Myöhemmin sairaalassa en saanut äitiin oikein kontaktia. Minusta tuntui, että äiti voi kuolla milloin vain eikä kukaan huomaa.

Kuoleeko äiti, kun nukun?

Olin tosi huolissani äidistä. Hänellä diagnosoitiin aivoinfarkti, molemminpuolinen keuhkoveritulppa ja munuaisten vajaatoiminta.

Kymmenen päivän jälkeen äiti pääsi sairaalasta ja palasimme kotiin. Pelkäsin, että äiti kuolee sillä aikaa, kun nukun. Asuimme äidin kanssa kaksin, ja pyysin mummoa jäämään meille ensimmäiseksi yöksi.

”Koulusta soitin välitunneilla äidille, onko hän elossa.”

Emme tienneet, miten kaikki sujuisi. Koulusta soitin välitunneilla äidille, onko hän elossa. Koulupäivän jälkeen menin suoraan kotiin.

Äiti oli puoli vuotta sairauslomalla ja yritti sitten palata töihin. Sairauslomia tuli kuitenkin lonkkaongelmien vuoksi lisää.

Neljän lapsen kanssa riittää puuhaa. Välillä koko perhe kurvaa katsomaan yhden lapsen futismatsia, välillä pelaillaan yhdessä kotona. ”Elämme rikasta elämää”, Iina sanoo.

Äiti pyysi sosiaalitoimesta apua kodinhoitoon heti aivoinfarktin jälkeen. Hänen kertomansa mukaan sieltä vastattiin, että 14-vuotias on tarpeeksi vanha huolehtimaan asioista. Että emme tarvitse mitään apua.

Niinpä minä hoidin talouttamme. Osasin käydä kaupassa ja maksaa laskut äidin verkkopankissa. Kokkasin italianpataa, kanaa ja riisiä ja kinkkukiusausta. Siivosin.

Meillä oli koko ajan vähemmän rahaa. Pari kertaa kotoamme katkaistiin sähköt maksamattomien laskujen vuoksi.

Nousisipa äiti sängystä

Äiti masentui eikä monena päivänä jaksanut nousta ylös lainkaan. Kun tulin koulusta, näin ensimmäisenä, että äiti makasi sängyssä. Ymmärsin, että äiti oli masentunut ja kärsi kovista kivuista lonkissaan, mutta se oli silti turhauttavaa. Olisin halunnut, että hän joskus nousisi.

En silloin osannut ajatella asiaa niin, että teinin ei kuuluisi ottaa niin paljon vastuuta. Tein vain.

”Olisi ollut ihanaa voida keskittyä vain kavereihin ja kouluun.”

Minun piti kantaa isoja murheita harteillani. Siihen olisin tarvinnut tukea. Oli tosi raskasta pelätä joka päivä, että menettää ainoan perheenjäsenensä. Oli myös raskasta miettiä teini-ikäisenä perheen rahojen riittämistä.

Kaipasin rajoja ja niiden tuomaa turvaa. Olisi ollut ihanaa voida keskittyä vain kavereihin ja kouluun. Onneksi kaverit olivat aina tervetulleita meille.

Kirjoitin äidille kirjeen. Kerroin siinä, että olisi kivaa, jos äiti vaikka joskus ostaisi minulle jotain ruokaa kaupasta, eikä vain itselleen suklaalevyä.

Sanoimme kuitenkin joka päivä toisillemme, että rakastamme.”

Mikä johti IInan uupumukseen lukioikäisenä? Millaisia vaikeuksia hänellä oli äitinsä kanssa? Miltä Iinasta tuntui, kun hän muutti omilleen 18-vuotiaana? Miten Iina tapasi puolisonsa Oton? Miksi Iina halusi nuorena äidiksi? Miten suhde omaan äitiin muuttui, kun Iinasta itsestään tuli äiti? Millaista turvaa iso perhe tuo Iinalle? Mitä hän ajattelee nuoruudestaan nyt? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 21/2025. Tilaajana voit lukea haastattelun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.