Pirjo Heikkilä haki teatterikouluun kymmenen kertaa eikä tullut hyväksytyksi. Lopulta hän sai, mitä ansaitsi.
Yhtenä kevätpäivänä vuonna 2000 Pirjo Heikkilällä meni lujaa. Hän seisoi Teatterikorkeakoulun pääsykoeraadin edessä ja läksytti tuomarit yksi kerrallaan.
”Hyi hitto, kuinka ruma letti sulla on. Ja sinä siinä näytät ihan siivoojalta.”
Spottilamput korvensivat 20-vuotiasta Pirjoa koulun mustaseinäisessä harjoitustilassa. Viisi tuomaria istui pöytiensä takana ilmeettöminä. Heidän haukkumisensa oli pääsykokeiden viimeisen vaiheen tehtävä.
Tai niin Pirjo luuli. Kun hän oli lopettanut ja palasi muiden hakijoiden luo, sermin takaa kuului ääni.
”Pieni tarkennus tehtävänantoon. Tässä ei pitänyt mennä henkilökohtaisuuksiin, vaan arvostella raadin toimintaa ihan yleisellä tasolla.”
Silloin Pirjo romahti.
”Soitin poikaystävälleni, itkin ja sanoin, etten enää jaksa. Olen epäonnistunut ja huono.”
Se oli toinen kerta, kun Pirjo haki Teatterikorkeakouluun näyttelijäntyön linjalle eikä päässyt.
Sen jälkeen hän haki Teakiin vielä viisi kertaa. Ja kolme kertaa Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle.
Kahdeksan vuotta Pirjo kulutti aikaa hanttihommissa, odotti kevättä, marssi raadin eteen ja itki, kun tulokset saapuivat. Hän ei kelvannut.
Miltähän tämä näyttää?
Joku Tampereen tuomareista sanoi, että sinähän olet selvä pelle. Kuulut viihteen, et taiteen alalle. Et jaksaisi olla kahtakymmentä vuotta teatterissa. Silloin se satutti, mutta nyt Pirjo ajattelee, että opettaja oli oikeassa. Viihteestä hänet on opittu myöhemmin tuntemaan: ensin stand up -koomikkona, sitten YleLeaksin juontajana ja Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman panelistina. Uusin työ on suosittu sketsisarja Siskonpeti.
Pirjo kertoo vitsejä vakavalla naamalla, kuin tosissaan. Hän polottaa mielipiteitään pysähtymättä, aivan kuin ei tajuaisi olevansa hauska.
Mistäköhän pääsykoetuomari näki, että hän on viihdyttäjä? Haastattelussa Pirjo vaikuttaa hermostuneelta ja itsetietoiselta.
”Ajattelenkohan oikeasti noin? En tiedä. Tämä näyttää ihan hirveältä lehdessä. Onko ylimielistä sanoa näin? Mitä kolmekymppinen muka voi ymmärtää elämästä”, hän mutisee.
Vielä itsekriittisempi Pirjo oli niinä aikoina, kun haki kouluun. Häpeä tuntui koko ajan.
Pirjo häpesi sanomisiaan tai sitä, ettei ollut mitään sanottavaa. Isossa seurueessa hän ei uskaltanut puhua lainkaan tai höpötti hermostuksissaan mitä sattui. Jälkikäteen hän vatvoi keskusteluja mielessään.
”Kaikkein eniten halusin olla rento ihmisten seurassa. Niin, ettei tuntemattomien tapaaminen olisi aina niin ahdistavaa ja etten aina miettisi, mitä muut ajattelevat minusta.”
Jos haluaa ajaa rennosti vuoristoradassa, kannattaa ensin hypätä laskuvarjolla. Siinä mielessä oli opettavaista nöyryyttää itseään teatterikoulujen pääsykokeissa. Ovi avattiin, epävarma nuori astui sisään, joku raadista kehotti: Ole hyvä. Ole hyvä ja tanssi, laula, riehu, ole hurja, ole huono, ole hurmaava. Jokin nöyryytyksessä kiehtoi, pohjalle putoaminen ja takaisin kiipeäminen. Se mahdollisuus, että ei putoaisikaan.
Se sai Pirjon myös tekemään stand upia.
Vitsi, miten hienoa
Vuonna 2005 takana oli taas yksi itkujen kesäkuu. Pirjo myi puhelinliittymiä Lahdessa ja toimi välillä kaupunginteatterin näyttämömiehenä. Kaveri yllytti osallistumaan Hiidenkivi-pubin stand up -iltaan.
Monen kieltäytymisen jälkeen Pirjo asettui polvet täristen baarin tikkataulun eteen. Hän kertoi teatterisaavutuksestaan. Näyttämömiehenä hänen tehtävänsä oli nostaa pöllö kepin varassa ikkunaan. Pöllö kurkisteli ikkunasta niin kauan kuin valo paloi. Sitten pöllö piti laskea alas.
Joskus Pirjo tuurasi työkaveriaan Mikkoa ja nosti kahta eri pöllöä. Ihmiset hörähtelivät.
Yleisön nauru tuntui kuin olisi läpäissyt kokeen.
Esityksen jälkeen Pirjo tilasi tuopin ja istui koomikko Tomi Walamiehen pöytään. Hän tärisi yhä, mutta innostuksesta. Kerro kaikki, hän sanoi Walamiehelle.
Tätä hän tekisi lisää. Ja paremmin.
”Aluksi keikkoja piti järjestellä ja soitella. Muistan, kun pääsin ekan kerran Hesaan, oikean klubin lavalle. Heitin juttuja viisi minuuttia. Paluumatkalla katselin ikkunasta ulos ja ajattelin, että vitsi miten hienoa.”
Yleisön nauru tuntui kuin olisi läpäissyt kokeen.
Silti Pirjo odotti yhä kevättä ja oikeita kokeita.
Kadonnutta aikaa etsimässä
Pirjo on lahtelaisen duunariperheen keskimmäinen. Isä oli autonasentaja ja äiti töissä Askon huonekalutehtaalla. Silloin tällöin vanhemmat saivat työpaikalta teatteriliput. Pirjosta oli mieletöntä istua pimeässä katsomossa, kun esirippu aukesi ja Ronja Ryövärintytär alkoi.
15-vuotiaana Pirjo meni nuorisoteatteriin ja jäi.
”Teatterissa ajantaju katosi. Se on parasta, mitä voi tapahtua, että unohtaa itsensä eikä tiedä, missä on ollut.”
Teatteriporukassa kukaan ei sanonut Pirjoa oudoksi. Seurakuntanuorissa joku sanoi, ja Pirjo muistaa sen yhä.
”Se tarkoitti, että sinä et kuulu tänne.”
Lahden yhteiskoulun lukioon Pirjo ei itse tuntenut kuuluvansa, koska siellä oli ”rikkaiden lapsia ja hikareita”. Hän siirtyi rennompaan lukioon.
”Parisuhteissakin olen sinnitellyt, vaikka juttu ei toimi.”
Myöhemminkin Pirjo vaihtoi paikkaa herkästi. Niinä kahdeksana vuotena, joiden lakipiste oli kevät, hän työskenteli tarjoilijana, tiskaajana, karkkikaupan myyjänä, blokkarina, kerhotätinä, kahvila-apulaisena, puhelinmyyjänä, näyttämöhenkilönä ja mainosjuontajana. 23-vuotiaana hän ajatteli, että pitää kokeilla oikeaa ammattia ja meni Lahden ammattikoulun medianomilinjalle. Hän ei vieläkään tiedä, mihin ammattiin olisi valmistunut.
”Väritimme puukynillä ja harjoittelimme liukuvärien tekemistä. Mietin että mitä helvettiä minä täällä teen ja lopetin puolen vuoden jälkeen.”
Saadakseen vaihtelua Pirjo muutti Lahdesta Tampereelle ja Tampereelta Helsinkiin. Hän kävi Voionmaan opiston näyttelijäkurssin ja Laajasalon opiston radiotoimittajalinjan. Nekin hän olisi halunnut keskeyttää. Eikä hänellä koskaan ollut edes vuoden mittaista työsopimusta.
”Teatterikorkeakoulu ei olisi sopinut minulle. Neljä vuotta samassa paikassa! Olisin varmaan jättänyt sen kesken. Äitikin sanoi, että et sinä niiden tosikkojen kanssa olisi viihtynytkään.”
Oikeat unelmat toteutuvat
Pirjon vanhemmat eivät arvostelleet näyttelijähaaveita vaan kannustivat yrittämään. Kukaan kaverikaan ei sanonut, että älä nyt enää hae. Heillä oli sama unelma.
Koko vuoden nuoret näyttelijänalut jauhoivat pääsykokeista, joko tulevista tai menneistä. Ne, jotka eivät päässeet sisään, menivät kansanopistoihin tai vain yrittivät seuraavana vuonna uudestaan.
Pirjon paras ystävä Maija Rissanen oli päässyt sisään jo ensimmäisenä vuonna, heti lukion jälkeen. Nykyään Maija on näyttelijä.
”Seurasin häntä sivusta, kävin katsomassa kurssitöitä ja olin kateellinen. En tajunnut, miksi en päässyt. Kaikki sanoivat jo nuorisoteatterissa, että olin hyvä.”
Kuudennella kerralla teatterikorkean pääsykokeissa piti esittää laulu itsestä. Pirjo lauloi: ”Heikkilä Pirjo, Heikkilä Pirjo, Lahdesta, ja kuudetta kertaa.” Silloin vähän jo nauratti.
Miten ihmeessä hän jaksoi yrittää niin kauan?
”Olikohan se pakkomielle? Ehkä ei”, Pirjo mutisee.
”Monia tekojani on leimannut väkisin yrittäminen. Parisuhteissakin olen sinnitellyt, vaikka juttu ei toimi. Olen etsinyt itseäni jostakin muualta kuin itsestäni.”
Näytellä Pirjo kyllä halusi ihan oikeasti. Jotkut uskovat, että jos todella haluaa jotakin, sen saa. Universumi vastaa. Mutta eihän se aina mene niin?
”Kyllä se menee”, Pirjo sanoo.
”Kaikki työunelmani ovat toteutuneet, mutta koulu ei ollut oikea tie.”
Pilkasta tuli tapa
Toukokuussa 2008 Pirjo tiesi jo etukäteen, että tämä olisi viimeinen pääsykoe. Viimeinen hylkäys ei tuntunut missään. Hän oli alkanut saada elantonsa stand up -keikoista: hänet oli jo hyväksytty.
”Minulla oli jo lapsena tarve naurattaa toisia. Luokkakaverit tykkäsivät, kun matkin opettajia välitunnilla. Se oli hyväksynnän hakemista”, Pirjo sanoo.
”Vitsailen siksikin, että en kestä raskautta. Ehkä oma oloni on ollut raskas. Minun piti pilkata itseäni ennen kuin muut ehtivät.”
Pirjolle on aina ollut vaikeaa olla ylpeä asioista, jotka on tehnyt tosissaan.
”Jossain on aina joku, joka pitää minua tyhmänä. Hänelle täytyy varmuuden vuoksi selittää, että tiedän sen kyllä itsekin.”
”Uudestaan yrittäminen tekee epäonnistumisesta pienen asian.”
Puolivahingossa Pirjolle tuli tavaksi kommentoida kaikkea ja pilkata itseään. Tavasta tuli ammatti.
Stand up -koomikkona Pirjo matkusti ympäri Suomea hotellien baareihin ja yritysjuhliin. Televisioon hän päätyi, kun Talent Suomi -ohjelman tuottaja pyysi häntä lämmittelemään yleisöä.
Ei se ilman nöyryytyksiä ole mennyt. Joskus naurua ei kuulu. Joskus yleisö istuu pöytiensä takana ilmeettömänä tai myötähäpeästä kiemurrellen. Niin kävi esimerkiksi X-Factorin finaalissa vuonna 2010, kun Pirjo oli lämmittelemässä tuhansia katsojia Helsingin jäähallissa.
”Selitin jostain hapsiaisesta, vaikka eihän käteni edes näkynyt sen kokoiselle yleisölle. Korkeintaan sata ihmistä nauroi, ja menin ihan paniikkiin. Lopulta joku teinimuija huusi eturivistä, että keksi uusia juttuja ja Heikki Paasonen lavalle.”
Kahden viikon ajan Pirjo sai puistatuksen väreitä aina muistaessaan tilanteen. Sitten se meni ohi.
”Joka ikinen kerta lavalla karaisee. Pitää vain mennä uudestaan. Uudestaan yrittäminen tekee epäonnistumisesta pienen asian”, hän sanoo.
”Olen pääsemässä siihen tilaan, että stand up on vain ammatti. Että ei ole henkilökohtaista, nauraako yleisö. Kyse ei ole siitä, hyväksyykö se minut.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/42752714.jpg?itok=xQbYJ7ml)
Tavoite kirkkaana mielessä
Kolme viime vuotta Pirjo on työskennellyt samalle tuotantoyhtiölle, Yellow Filmille. Se tuntuu hänestä hyvältä.
”Vaikka olen freelancer, ihmiset ympärillä pysyvät samoina. Minulla on ensimmäistä kertaa työyhteisö.”
Kolme vuotta sitten Pirjo uskalsi ostaa asunnon ja auton. Työkaverit sanovat, että hän on vakaampi ja vapautuneempi, innostuu helpommin.
Lisäksi hän on palannut teatteriin viiden vuoden tauon jälkeen. Syksystä 2013 asti Pirjo on näytellyt Komediateatteri Arenan Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -esityksessä Miitta Sorvalin ja Sanna Stellanin kanssa. Esitys pohjautuu Kodin Kuvalehden lukijoiden tarinoihin.
”Tiedän olevani hyvä näyttelijä.”
”Juuri sellaiseen esitykseen aina halusin. Se on hauska ja koskettava mutta ei revyytä eikä tuskadraamaa”, hän sanoo.
”Tiedän olevani hyvä näyttelijä. Olen oppinut keskittymään lavalla toiseen ihmiseen sen sijaan että ajattelisin itseäni ja sitä, miltä näytän.”
Pirjolla on myös seuraava unelma. Hän opiskelee käsikirjoittamista dramaturgi Sami Keski-Vähälän opastuksella ja kirjoittaa pitkää draamakomediasarjaa.
Se on tietysti kauheaa. Pirjo kirjoittaa ”liuskoittain kuraa” ja hakkaa päätään seinään.
”Miksi jatkan väkisin? Koska haluan tulla paremmaksi. Täytyy vain olla tavoite kirkkaana mielessä: haluan oppia kirjoittamaan. Välillä tekisi mieli paiskata tietokone seinään, mutta jatkan silti. Yritän uudestaan ja uudestaan.”
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2014.
