"Isä opetti, miten elämässä pääsee pitkälle"

”Ota minun lapseni! Hän on poika!”

Tuntematon mies huutaa Minna Parikalle nämä sanat.

Minna kävelee nepalilaisen maalaiskylän pellonviertä, kylä on melkein liian mahtipontinen sana tälle taloryppäälle. Matalan katoksen alla istuu nuori pari, hyvin nuori. Heidän talossaan ei ole seiniä. Heillä on kaksi parivuotiasta lasta.

Kun Minna lähestyy perhettä, isä kohottautuu seisomaan. Sitten isä nostaa poikansa ilmaan ja pyytää ottamaan lapsen.

Minna kävelee eteenpäin samalla tavalla kuin elääkin: rivakasti, päämääriä kohti, pysähtelemättä.

Hänen tekisi mieli pysähtyä.

Olisi kuitenkin väärin antaa perheelle turhaa toivoa. Turisti ei voi palata Suomeen tuntematon lapsi mukanaan vaikka haluaisi. Niin Minna ajattelee. Hän miettii, miltä mahtaa tuntua isästä, joka on valmis luopumaan lapsestaan, jotta tämä saisi paremman elämän.

Seuraavana yönä nousee ukkonen, vesi sataa viistosti. Minna valvoo nepalilaisen hyväntekeväisyysjärjestön CWIS:n perustajan vierashuoneessa ja miettii perhettä seinättömässä kodissa.

Viiden viikon aikana hänen on tarkoitus auttaa paikallisia naisia ja lapsia. Puhua lukutaidon tärkeydestä, kertoa hygienian merkityksestä, pelata palloa ja piirrellä.

Nepalin-matka on seuraus listasta, jonka Minna laati syksyllä 2013. Hän merkiksi muistiin asiat, jotka haluaa elämässään toteuttaa. Olo tuntui tyhjältä ja kireältä. Maailman on oltava muutakin kuin pelkkiä kenkiä, Minna päätti.

Hän kirjoitti: Haluan oppia akrobaatiksi. Haluan tutustua Venäjään. Haluan rakentaa moottoripyörän. Haluan suunnitella miesten malliston.

Tärkein asia listassa oli vapaaehtoistyö Afrikassa.

Kamalat kiksit

Ihanat. Täydelliset. Rakkautta ensi silmäyksellä. Vai sittenkin nämä? Kumpia rakastan enemmän?

Kun Minna kävelee hiekkapolulla Nepalissa kesäkuisena tiistaina 2014, asiakas seisoo Minna Parikka Boutiquen lattialla Helsingin keskustassa. On peilejä, kenkä, kengässä jalka, valitsemisen vaikeus.

Kaninkorvaiset Bunny Vic Black-Cream -kävelykengät, korko seitsemän senttimetriä?

Karvapäällysteiset Jessica Pink-Orange -tupsukengät, korko yksitoista senttimetriä?

"Ihan aina olen puskenut seuraavaa tavoitetta kohti, en ole jäänyt odottelemaan.”

Minna ymmärtää tuntematonta asiakasta.

”Monet naiset saavat kamalat kiksit, kun voivat ostaa kengät, joista ovat haaveilleet. Se on ihan orgastinen tunne. Sovitus ja materiaalin silittely, voi että.”

Minna Parikka on levoton luonne. Se on hänestä hyve ja rikkaus.

Minna on kokenut samanlaisia kamalia kiksejä.

”Täytyyhän kiksit elämään jostain saada. Kengät ovat aika terve tapa.”

Minnaa naurattaa. Se kikseistä, kengät ovat enemmän.

”Taidetta, intohimoa, työtä. Ja ura. Melkein aina olen halunnut suunnitella kenkiä. Ihan aina olen puskenut seuraavaa tavoitetta kohti, en ole jäänyt odottelemaan.”

Mutta kannattaisikohan tarina aloittaa lapsuudesta? Minna kysyy.

Aloitetaan lapsuudesta.

My name is Minna

Sinitarralla seiniin kiinnitettyjä piirustuksia, kello tikittämässä, kohta se soi. Helsinkiläislähiön ala-aste on tavallinen 1990-luvun koulu.

Minna kävelee käytävää välitunnille. Jalassa on turvalliset tarralenkkarit, mutta päässä leveälierinen huopahattu. Se kohoaa paljastukkaisten oppilaiden keskellä kuin kummallinen violetti sieni.

Hattu on osa vaihetta, jota Minna kutsuu jännittäviksi tyylikokeiluiksi. Se vaihe ei ole vielä päättynyt.

Hattupäistä tyttöä kiinnostaa, muuttuuko jokin, jos hän näyttää erilaiselta kuin muut. Kokeilee vähän, kuin tökkäisi toisia.

Rinnakkaisluokan tyypit katsovat pitkään. Outous ärsyttää heitä. Se ei hetkauta Minnaa. Mutta viiden sanan yhdistelmää hän oppii käyttämään luontevasti vasta vuosien päästä: ”Haluan ilmaista itseäni vaatteiden avulla.”

”Lapsuusperheeni on tosi levoton. Kukaan meistä ei voi olla pitkään paikoillaan.”

Kun Minna palaa kotiin, isä pakkaa autoa tai matkalaukkua. Ainakin, jos on viikonloppu tai lomaa koulusta. Sitten lähdetään melkein minne tahansa.

”Lapsuusperheeni on tosi levoton. Kukaan meistä ei voi olla pitkään paikoillaan.”

Seitsemänvuotiaana Minna istuu auton takapenkillä ja nojaa otsaa ikkunaan. Auto ylittää Kravun kääntöpiirin. Juuri silloin isä sanoo:

”Nyt taidat olla niin vanha, että sinulle voi kertoa asioita. Niin että joulupukkia ei sitten ole olemassa.”

Pettymysitkua riittää pari kyyneltä. Nyt ollaan Australiassa, viivytään kolme kuukautta ennen kuin palataan.

”Juurettomalta ei ole koskaan tuntunut. Enemmän sellaiselta, että olen saanut lahjan. Levottomuus on kyky kokea ja tuntea mahdollisimman paljon erilaisia asioita ja ihmisiä.”

Australiassakin Minna löytää heti ystäviä. Kolmetoista vuotta vanhempi isosisko on opettanut Minnalle englantia siitä asti, kun tämä oli kolmevuotias. My name is Minna. What is your name?

Sillä pärjää pitkälle.

Kun Minna aloittaa koulun, hän on matkustanut yli 20 maassa.

Noheva blondi

Teini-iässä Minna ostaa perheen Rooman-lomalla kymmenen paria kenkiä, eräätkin köynnöksin koristellut paksupohjaiset sandaalit.

Ne kiksit.

Pankkivirkailijaäiti mutisee jotakin, mutta jatkaa kuukausirahan antamista.

Sitten seuraa joukko tapahtumia, joita Minna kutsuu välietapeiksi. Ne voi kuitata melko nopeasti.

Kenkäsuunnittelun opiskelua Leicesterin yliopistossa Englannissa.

”Lukion jälkeen naps, pakkasin laukut ja lähdin. Kaupunki oli kamala, homogeeninen mesta.”

Potkut ensimmäisestä kenkäsuunnittelijan unelmatyöstä Lontoossa.

”Pomot olivat italialaisia vanhoja miehiä. Minä olin 23-vuotias noheva blondi, jolla oli paljon mielipiteitä. Yhtälö ei toiminut, ja se tuntui kamalalta. Mutta jotain muuta aukeni sitten.”

Jos tämä menee pieleen, menetän kodin.

Avioliitto ja avioero kolumbialaissyntyisen valokuvaajan kanssa.

”Ei enää mätsännyt. Keskityin suunnittelemaan omaa yritystä. Kun päähäni tulee jokin ajatus, se ei lähde pois. Tulee pakottava tarve toteuttaa asia.”

Vuonna 2005 Minna esittelee yritysideansa pankinjohtajalle. Hän ei tiedä, innostuuko johtaja ideasta, mutta sillä ei ole väliä: sadantuhannen euron lainan vakuudeksi riittää Minnan asunto.

Kadulla tuulessa Minna pelkää enemmän kuin koskaan. Kahta asiaa.

Jos tämä menee pieleen, menetän kodin.

Jos tämä menee pieleen, en saa tehdä sitä, mitä rakastan.

Mitä sitten muka tekisin? Nyt on tehtävä enemmän kuin ikinä, nyt ei pysähdytä pelkäämään.

Itse tehty elämä

Minna katsoo isäänsä, joka repii vanhoja lattialautoja. Tästä huoneistosta kuoriutuu Boutique Minna Parikka.

Isän selkä on tutussa asennossa. Hellyttävä näky.

1970-luvulla isä poseerasi kirjavissa, kukertavissa leveälahjehousuissa miesmallina. Myöhemmin hän jakoi viisauden: Kun on mukava ja puhuu paljon, elämässä pääsee pitkälle.

Minna on noudattanut isän neuvoa. Se on usein tepsinyt.

Nyt isä auttaa. Kun isä alkaa ärsyttää, Minna hillitsee itsensä. Myymälän avajaisiin on kolme viikkoa, nyt ei ole varaa riidellä. Äiti asentaa kattoon lamput.

Minna astuu jalkakäytävälle, katsoo myymälänsä ikkunaa ja suunnittelee: avajaisissa ikkunalasin takana voisi tanssia rehevä burleskitaiteilija.

Kolme seuraavaa vuotta Minna tekee yrityksessään kaiken itse. Suunnittelee, markkinoi, myy, laskuttaa, käy messuilla, pyörittää papereita.

”Aina kun uusi jälleenmyyjä löytyi, teki mieli lyödä yläfemmat jonkun kanssa, mutta ketään ei ollut. Jatkoin hommia. Koko ajan pelotti ihan helvetisti. Oli kamala paine”, hän sanoo.

”Niin. Ja tuntui yksinäiseltä.”

Ostinpa minnaparikat

Hartwall Areenan takahuone on pieni kuin siivouskomero. Kolme vuotta putiikkinsa avajaisten jälkeen Minna seisoo siellä, seinän vieressä. Pr-ihmiset ovat lykänneet käteen Gwen Stefanin fanikuvan, ja Minna tuntee itsensä idiootiksi. Laulaja pelmahtaa huoneeseen, katsoo Minnaa hitaasti päästä varpaisiin, varpaista päähän, hutaisee sitten nimikirjoituksensa fanikorttiin.

Tähden katse saa kaikki kutistumaan.

Minna ojentaa Gwen Stefanille lahjansa, valkoiset siipikengät.

”Ajattelin, että tietäisivätpä ihmiset, miten paljon minua jännittää. Että onneksi eivät tiedä. Että eihän näy päällepäin. Eihän?”

Minna arvelee kenkien päätyneen korkeintaan kotitohveleiksi.

”Korko oli liian matala, vain seitsemän senttiä. Nykyään teen korkeampia, ne ovat starojen mieleen.”

Sitten kätellään ja otetaan valokuvia. Minnasta on hauskaa poseerata kameralle. Suomessa hänen nimestään on tullut käsite.

”Tuntuu niin oudolta, kun ihmiset puhuvat, että ostinpa minnaparikat”, hän sanoo.

”Onnistuminen tuntuu ilolta ja kepeydeltä. Ja siltä, että pitää tehdä lisää.”

Älyttömyyttä, iloa

Minnan kotona on seinällinen kenkiä, lattiasta kattoon. Edellisten mallistojen kengät on arkistoitu laatikoihin kellariin kuin vanhat päiväkirjat.

”Tykkään vaatteista. Nyt sijoitan niihin enemmän rahaa kuin mihinkään muuhun elämän osa-alueeseen. Sijoitan, en tuhlaa.”

Kengät ja vaatteet ovat jotain kuplivaa, kivaa ja kohottavaa. Miksi eivät olisi? Miksi eivät saisi olla?

Minna näyttää vähän uhmakkaalta. Tällaista ei kaikkien mielestä ole sopivaa sanoa ääneen.

”Vaatteet ovat taidetta. Niillä voin ilmaista itseäni: huumorintajua, lapsellisuutta, seikkailunhalua ja älyttömyyttä.”

Ja toisaalta: Kengät ja vaatteet ovat myös ihanaa höttöä. Asioita, jotka saavat mielen iloiseksi, jotakin kuplivaa, kivaa ja kohottavaa. Miksi eivät olisi? Miksi eivät saisi olla?

Niin Minna ajattelee.

Seuraavia sanoja Minnan on vaikea lausua, jotenkin nolottaa:

”Oikeastaan tänä vuonna tajusin, että olen menestynyt. Että kaikki on tosi hyvin ja kehtaan puhua yrityksestäni.”

Siksi hänen on pakko jatkaa:

”No. Onhan tässä vielä paljon työtä edessä.”

”Kyllä haluan, että Minna Parikasta tulee kansainvälisesti menestyvä brändi.”

Huh, nyt se on sanottu ääneen.

Valahtanut ilme

Lautapelejä ja biljardia baarissa, taustalla  häly, pöydän ympärillä kaverit ja kavereiden nauru. Meditatiivinen moottoripyöräretki Porvooseen. Minigolfia Hietsussa. Saunaan rakkaan ystävän kanssa.

Joka päivä jotain. Kunhan jotain on. Ja kunhan voitan, jos kyseessä on kil­pailu!

Minna tekee nyt vähemmän töitä kuin koskaan elämässään, viitisenkymmentä tuntia viikossa. Hän haluaa harvoin olla kotona, koska muualla on yleensä hauskempaa. Rutiinit tuntuisivat liian rauhallisilta.

”Tähän voi joku alkaa etsiä selityksiä, että mitä se Minna nyt pakenee ja mikä on ongelma, kun hänen on niin vaikea pysähtyä.”

”Entä, jos ongelmaa ei ole? Jospa vain olen sattunut syntymään levottomaksi ja aktiiviseksi?”

Silloin kun ei ole levotonta, Minna ajattelee usein isää Nepalissa. Häntä, joka­ ojensi pientä poikaansa ja esitti pyynnön.

Minna muistaa myös 15-vuotiaan nepalilaistytön, joka istui pienessä toimistossa odottamassa raskaustestin tulosta. Tyttöä oli käytetty seksuaalisesti hyväksi neljä vuotta.

Tyttö näytti iloiselta niin kauan kuin Minna katsoi häneen. Kun hän luuli, ettei kukaan nähnyt, ilme valahti. Se ilme, ne silmät, sellaista ei unohda.

Tyttö sanoi Minnalle: ”Haluaisin tulla kanssasi sinne Suomeen.”

Toimiston ulkopuolella kohosivat maailman kauneimmat vuoret. Niiden yli Minna jatkoi matkaansa Tiibetin kautta kotiin. Itketti.

Poika, tyttö, lapset, lentomatkan päässä. Heitä kaikkia pitäisi auttaa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2014.