Ensin Jukka Jokiniemi menetti näkönsä, sitten tyttärensä. Hän päätti pärjätä ja rakentaa menetyksistä jotakin hyvää.

Vanhemmalla pojalla, alakouluikäisellä, on vaaleat hiukset ja vahvat jalat. Muutamaa vuotta nuorempi on hento ja hymyilee usein laulellessaan. Molemmat ovat isänsä näköisiä.

Niin on kerrottu. Jukka Jokiniemi ei ole koskaan nähnyt lapsiaan.

Käsitys heidän ulkonäöstään on syntynyt kyselemällä, koskettelemalla ja kuuntelemalla. Mitä sinulla on päällä päiväkotikuvassa? Onko tukkasi kasvanut, pitäisikö mennä parturiin?

Lasten vartalo on jokaista senttiä myöten tuttu. Sillä tavalla tuttu kuin vain vanhemmat tietävät: vuosien vaipanvaihtojen, sylittelyjen ja pesemisten jälkeen. Omat lapset, hikiset jalat, kylvyn jälkeen liukkaat kyljet.

Jukka alkoi menettää näkökykyään parikymppisenä. Viimeiset kymmenen vuotta hän on ollut täysin sokea.

Se ei oikeastaan haittaa häntä.

Muistanko metsän värin?

Diagnoosi oli suora ja lyhyt: Sinulla on silmänpohjan rappeuma. Voit sokeutua tai sitten et. Hoitoa ei ole. Sinusta tulee näkövammainen.

Sellaista ei halua kuulla 19-vuotiaana lääkärin rutiinitarkastuksessa, kun on juuri päässyt opiskelemaan diplomi-insinööriksi ja kantanut opiskelijasoluun selkärepussa kaiken, mitä tarvitsee, pari vaihtovaatekertaa, parit kalsarit.

Jukka katsoi lääkäriä, lääkärin ilmettä, ja ajatteli kaksi ajatusta. Ensimmäinen oli aika järjetön, toinen hyvin järkevä: Jos minusta tulee täysin sokea, voin ainakin purjehtia, siitä ei tarvitse luopua. Nyt täytyy valmistua nopeasti, koska en vielä tarvitse apuvälineitä. Ei voi jäädä jahkailemaan, täytyy päästä kiinni työelämään.

En enää koskaan näe auringonnousua tai elokuvaa.

Kun Jukka pyöräili lääkäristä kotiin, silmät olivat kyynelistä sumeat. Itku jäi tästä asiasta ainoaksi.

Aluksi teki mieli ajatella, että lääkäri oli väärässä. Silmät tuntuivat tavallisilta. Mitään dramaattista ei tapahtunut myöhemminkään. Kaikki kävi vähitellen.

Parin vuoden kuluttua autolla ajaminen alkoi olla vähän vaarallista. Sitten kirjaimet sanomalehden sivuilla sumenivat. Pankkitiskillä oli vaikea nähdä, mihin sarakkeeseen nimi pitikään kirjoittaa.

Kun Jukka aikoi keskellä päivää oluelle veljensä kanssa, portsari asettui eteen: sinä et pääse sisään, olet jo ottanut tarpeeksi, horjut etkä katso silmiin.

”Yritin hoitaa asioita olemattomalla näkökyvyllä. Se oli itsensä huijaamista. Uskottelin, että pärjään, vaikken pärjääkään. Vaikutin näkevältä, joka tekee tyhmyyksiä ja törttöilee. Mutta enpähän vaikuttanut sokealta.”

Mieleen ei kuitenkaan tullut suruja, joiden olisi voinut kuvitella tulevan: En enää koskaan näe auringonnousua tai elokuvaa. En ehkä löydä naista tai työpaikkaa. Muistanko vanhanakin, minkä värinen metsä on?

”Järkeilin, että tämä on minun juttuni ja kohtaloni. Kortteja, jotka elämässä saa käteen, ei voi valita. Voi valita vain, miten pelaa niillä.”

Jukka uskoo, että pystyi suhtautumaan näön menetykseen näin, omien sanojensa mukaan ”asiallisesti”, koska eli niin onnellisen lapsuuden. Sellaisen, jossa rakastettiin paljon.

Sokea luuseri pärjäsi

Jukka Jokiniemi muistaa hykerryttävän työasioihin liittyvän keskustelun muutaman vuoden takaa. Osapuolina ovat hän itse ja muuan tunnettu liikemies ja yritysvalmentaja.

Liikemies (tyytyväisenä): Meillä ollaan hyvin ennakkoluulottomia. Voisin harkita ottavani vammaisen töihin, vaikka ottamaan takkeja aulassa vastaan. Siitä välittyisi fiilis, että meidän firmassamme hyväksytään kaikenlaiset ihmiset.

Jokiniemi (huvittuneena ja ärsyyntyneenä): Ihan hyvältä kuulostaa. Meilläkin on ollut vammainen kaveri toimitusjohtajana ja pärjännyt hyvin.

Liikemies (epäuskoisena): Ei kai? Pelleiletkö? Mitä hän nykyään tekee?

Jokiniemi (vähän voitonriemuisena): Juuri nyt hän keskustelee kanssasi puhelimessa.

Keskustelu päättyy hyvin. Liikemies on kohtalaisen viisas mies. Hän haluaa tavata Jukan ja ymmärtää enemmän.

Jukka kertoo liikemiehelle, että suoritti opintonsa Teknillisessä korkeakoulussa neljässä vuodessa ja väitteli myöhemmin tohtoriksi. Väitöskirjan aihe oli Kaupunki kaikille aisteille – moniaistillisuus ja saavutettavuus rakennetussa ympäristössä.

Hän perusti valaisimia ja kirkasvalolaitteita valmistavan Innojok-nimisen yrityksensä jäätyään kaupalliselta alalta työttömäksi 90-luvun lamassa. Toinen vaihtoehto olisi ollut eläkkeelle siirtyminen kolmekymppisenä.

Yritys pärjäsi paremmin kuin kukaan osasi uskoa. Syntyi menestystarina. Jukasta tuli huomattavan varakas. Mutta rajojen rikkominen ja merkityksellisen työn tekeminen tuntuvat rahaa tärkeämmältä.

”Olen murtanut myytin, jonka mukaan vammainen voi olla korkeintaan eläkkeellä tai firman maskotti.”

”Mursin, koska osasin ja uskalsin. Joitakin se ärsyttää. Että olen sokea luuseri, joka on pärjännyt huippuhyvin.”

Kun valaisinsuunnittelijat esittelevät Jukka Jokiniemelle ideoitaan, he eivät saavu palaveriin läppärin vaan pienoismallin kanssa.

Kun Jukka harkitsee uusien valaisimien ottamista valikoimiin, hän hahmottaa niiden rakenteen paperista, pahvista tai levystä tehdyn mallin avulla. Kenenkään ei kannata tulla palaveriin pelkän läppärin kanssa. Kun hän harkitsee uuden työntekijän palkkaamista – omia työntekijöitä on nykyään noin 25 ja alihankkijoilla viitisentoista lisää – hän pestaa kahdesta tasaväkisestä hakijasta aina sen, joka on työtön tai vammainen.

Mutta pelkän hyväntekeväisyyden perusteella ketään ei palkata.

”Raha ei tee onnelliseksi, mutta rahattomuus voi tehdä aika ahdistuneeksi.”

Puhu, kerro, luota

Vesi muuttui sinisestä mustaksi, siltä se näytti, kun pelko alkoi kasvaa. Kouluikäinen Jukka oli kaverinsa kanssa raahannut optimistijollan veteen ja ajautunut vastarannalle. He eivät osanneet purjehtia vastatuuleen, pelotti.

Teidän on pärjättävä itse, kun olette tuollaiseen hölmöyteen lähteneet, huikkasi mies ainoan huutoetäisyyden päässä lipuvan veneen kannelta.

Pojat pärjäsivät, silloin ja myöhemminkin.

Italiassa satoi tennispallon kokoisia rakeita. Niitä kolmetoistavuotias Jukka keräsi käteensä ja piteli, kunnes kylmä vesi valui sormien lomasta. Sitten perheen yhteinen asuntovaunumatka jatkui. Jukka, pikkusisko ja pikkuveli töniskelivät toisiaan kirkkaankeltaisen Taunuksen hikisellä takapenkillä.

Leirintäalueella eteen läjäytettiin nippu majoituslomakkeita. Vanhemmat eivät osanneet kieliä, Jukka auttoi. Reason for journey? Tuohon laitetaan, että ”leisure”, hän neuvoi äitiä. Siitäkin syntyi tunne, että elämässä on mahdollista tietää ja osata.

Koskaan ei kuitenkaan tarvinnut pärjätä liikaa. Sai olla rauhassa lapsi, soittaa pihalla huuliharppua naapuriin kerrostaloa kasaaville rakennusmiehille, tulla sitten sisälle syömään, olla varma siitä, että äiti on laittanut ruokaa. Uunimakkaraa ehkä.

Perusturvallisuus syntyi lapsena. Meillä oli paljon välittämistä.

”Perusturvallisuus syntyi lapsena. Ei siinä kamalan ihmeellisistä asioista ollut kyse. Lähinnä siitä, että tiesin aina kaiken olevan kotona kunnossa. Meillä oli paljon välittämistä.”

Jos elämänohjeet olisi sanottu ääneen uunimakkaran hajussa lauantai-iltapäivisin ennen saunaa, ne olisivat kuuluneet:  Kaikki järjestyy aina. Luota itseesi. Puhu, kerro, älä jää yksin. Opiskelu on hyvä asia.

Lapsuuden äiti katsoi lempeästi, hän leipoi melkein joka päivä ja hänellä oli punainen jauhoinen essu.

Kun aikuinen Jukka kertoi menettävänsä näkönsä, vanhemmat eivät epäilleet hänen löytävän elämässä paikkaansa. Eivät ainakaan sanoneet. Lohduttelulle ei ollut tarvetta.

Lohdutuksen aika tuli vasta lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin, kun Jukka suri paljon suurempaa asiaa, paljon enemmän. Ennen kuin hyväksyi senkin.

Sillä käteen jaettuja kortteja ei voi valita.

Opaskoira Fanny toimii Jukan silminä. Illalla juostaan, ei köpötellä kepin kanssa.

Tämä on isän itku

Kuunari Helenan kannella tuulee vähän, suolainen tuuli se on, Jukka seisoo paikoillaan. Tämä on elämän aallonpohja, on elokuu 2013, hetki jolloin keski-ikäinenkin kaipaa vanhempien lohdutusta. 

Jukan tytär, poikien sisko, on menehtynyt edellisenä keväänä alle kouluikäisenä INCL:ään. Se on etenevä keskushermostotauti, joka johtaa lapsen vaikeaan kehitysvammaan ja varhaiseen kuolemaan.

Hoitoa tautiin ei ole. Tyttö muuttui ensin totiseksi ja sitten liikkumattomaksi. Hän menetti näkönsä, eikä koskaan ehtinyt oppia puhumaan lauseita.

Kun Jukka tasapainottelee kuunarin kannella aikaisemmin, hän ei ajattele: Elämä on epäreilua. Eikä: olisipa tyttäreni mukana.

Sillä näillä korteilla pelataan. Tosiasiat on kestettävä.

Hän on järjestänyt purjehduksen tyttärensä muistoksi. Mukana on perheitä, joiden lapset ovat saaneet INCL-diagnoosin tai jo menehtyneet. Diagnoosin saa Suomessa vuosittain noin kolme lasta.

Kuunari lipuu Turun Aurajokea ja suuntaa merelle. Kenelläkään ei ole kiire. Joku lapsi nauraa. Aurinko paistaa. Kuuden tunnin purjehduksen puolessavälissä syödään lohisoppaa.

Koitti hetki, jolloin keski-ikäinenkin kaipasi vanhempien lohdutusta.

Jukka ja hänen lastensa äiti ovat eronneet hieman ennen tyttären INCL-diagnoosia. Pojat viettävät isänsä luona joka toisen viikonlopun ja aika monta arki-iltaa viikossa.

Kuunarissa toinen pojista istuu Jukan sylissä ja toinen pyörii kainalossa. Jukka kuuntelee heidän ääniään ja muistelee, miten pojat oppivat pyöräilemään, oppivat elämässä vielä paljon muutakin.

”Pidin kahvasta kiinni ja hölkkäsin perässä. Piti luottaa, että lapsi tietää, minne polkee, ei mene seinää päin. Ja yhtäkkiä sainkin irrottaa, lapset pysyivät pystyssä itse.”

Isän sokeus on pojille luonnollinen asia. Sellainen isä on.

”Mutta rajoja haetaan. Yhdessä oleminen on pientä jumppaamista ja testaamista: huomaako isä, mitä teen. Kun käsken laittaa kännykän pois, en voi olla varma, laitetaanko se.”

Sunnuntaina Jukka ja lapset menevät yhdessä uimahalliin. Uinnin jälkeen kuivataan tukka ja lähdetään mummin luo leipomaan sämpylöitä ja syömään ne. 

Jukka tietää, että poikien posket ovat uinnin päätteeksi punaiset.

Katson ei kun kokeilen

Hurina kuuluu aika kauas, sitten rysähtää. Mökillään Jukka pilkkoo mielellään purkulautoja takkaklapeiksi ja kaataa puita. Moottorisahalla.

”Katson, että kyseessä on sen kokoinen puu, että jos päälle kaatuu, ei henki vielä lähde. Tai siis kokeilen. Rungon halkaisija ei saa olla yli 20 senttiä.”

Hän tekee mielellään muutakin.

Jos kuskin on vaikea parkkeerata peräkärry hankalaan paikkaan, Jukka vaihtaa rattiin ja peruuttaa auton ohjeiden mukaisesti. Hän on aina ollut taitava ajaja.

Jos purjeveneellä on vaikea kiinnittyä laituriin, Jukka tekee napakymppisuorituksen, kunhan joku neuvoo selkeästi. Äänipoijujen avulla purjehdus on onnistunut myös sokeiden purjehtijoiden maailmanmestaruuskisoissa.

”On asioita, joita on kiva tehdä itse, vaikka se ei aina ole kätevää ja helppoa. Saan tyydytystä siitä, että voin sokeana tehdä juttuja, joita minun ei oleteta osaavan.”

Toisaalta on askareita, joihin on mukava käyttää avustajaa, koska näkövammaisena siihen on oikeus.

”Usein ne ovat suoraan sanottuna asioita, jotka eivät ole yhtä kiinnostavia kuin sahaushommat. ”

Jukkaa alkaa naurattaa.

Ruokaostoksia, siivousta, silitystä, sellaista. Viidestä kymmeneen tuntia viikossa. Makutuomariksi vaatekauppoihin lähtee tehoshoppailijapikkusisko. Silloin ostetaan kerralla kahdeksan kauluspaitaa, jotka riittävät ainakin puoleksi vuodeksi. Neutraaleja sävyjä.

 

Kun Jukka sai kuulla sokeutumisestaan, hän päätti, ettei luovu purjehduksesta.

Puhesyntetisaattori, mekaaninen ääni, lukee esimerkiksi Facebook-viestit, sähköpostit ja suosikkilehdet: Helsingin Sanomat, Tekniikan Maailman, Kauppalehden, Kodin Kuvalehden. Opaskoira Fanny kertoo, koska auto tulee.

”Koiran ansiosta ei tarvitse köpötellä valkoisen kepin kanssa. En ole hitaasti etenevää tyyppiä.”

Maailma ei ole musta uhka ja päälle vyöryvien vieraiden äänten sekamelska. Se on itse sytytetyn takkatulen tuoksua perjantai-iltana. Läheisten ystävien ääniä, kun innostutaan puhumaan tosissaan. Lähestyvän metron ilmavirtaa. Lentoasemien kuulutuksia.

Jukka on matkustanut yli 50 maassa. Balilla apina hyökkäsi kimppuun ja puri palan pohkeesta. Gambiassa hiekkakärpänen muni selän täyteen toukkia. Havannassa ryöstettiin kolme kertaa päivän aikana.

Siksi Jukkaa hämmensi, miten tanssikoulun puhelimessa kiemurreltiin, kun hän viime syksynä yritti ilmoittautua paritanssikurssille: Eeei, ei nyt kyllä, et pärjää meillä, yksityistunnilla korkeintaan.

Toisen koulun kurssille hänet toivotettiin tervetulleeksi. Ennen jiven ensitahteja Jukka sanoo uudelle tanssikumppanille: Olen sokea, siksi en katso silmiin. Mutta tanssia kyllä osaan, siitä älä ole huolissasi.

Älä pelkää ikinä

Paljonko olisit, faija, valmis maksamaan, jos saisit näkösi takaisin?

Kysymyksen esitti vähän aikaa sitten Jukan vanhin lapsi, aikuinen poika. Saunan jälkeen takkahuoneessa puhuttiin näköimplanteista ja muista tulevaisuuden mahdollisuuksista korjata näkövamma.

Yhden pienen asunnon verran voisin maksaa, ehkä 150 000 euroa, Jukka vastasi.

Hän omistaa lukuisia kiinteistöjä.

”Ei näkeminen ole mikään kaiken nielevä halu ja toive. Että oi, antaisin mitä tahansa, kunhan voisin vielä kerran nähdä.”

Korkeintaan uimarannalla olisi kiva joskus katsella vähän. Naisia. Sanoo Jukka. Se on vitsi.

Näkemistä tärkeämpää on unelmoida. Unelmointia tärkeämpää on toteuttaa unelmia.

”Ihmisillä on valtavasti mahdollisuuksia tehdä asioita, mutta he eivät luota itseensä. On pelkoa ja sellaista asennetta, että asiat vain jätetään hoitamatta. Se on sääli. ”

Lapsensa kuoleman jälkeen Jukka oppi, mitä todellinen tuska on. Suurimmalle surulle ei löydy sanoja. Siitä on vain selvittävä.

Jukka ei osaa ajatella, että mikään olisi mahdotonta. On vain ”kuinka tämä nyt ratkaistaankaan” -asioita. Niille löytyy ratkaisu, kun pysähtyy, pureskelee ja hengittää.

”Elämässä on aina huolia ja murheita, mutta jos pitäisi määritellä meikäläisen onnellisuusindeksi, se olisi kiitettävä, vaikkei ihan täysi kymppi sentään.”

”Tämä taisi olla aika insinöörimäinen vastaus?”

Ennen unta Jukka ajattelee joskus kesää. Vettä, purjevenettä, aurinkoa, kuuden viikon lomaa, poikiaan veneessä mukana, eväänä juustoleipiä.

Hän kuvittelee itsensä kannelle hyräilemään lempilauluaan, Tapio Rautavaaran Kulkuria ja joutsenta: Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa...

”Vähän kliseistä, kyllä. Mutta totta.”

Iskä laulaa taas, sanoo toinen pojista ehkä. Kun Jukka ojentaa eväsleipiä, hän toivoo: Kunpa eivät koskaan pelkäisi turhia, nämä lapseni tässä. Oppisivatpa pelaamaan korteillaan.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."