"He löytävät rajansa kokeilemalla"

Näky saisi Peppi Pitkätossun hajoamaan kateudesta: Ruut, 8, rullaluistelee olohuoneessa. Luukas, 7, kiipeää katonrajassa. Aamos, 2, roikkuu vaipoissaan rekkitangolla. Jos Armi, 13, Akseli, 11, ja Elias, 9, olisivat kotona, hekin menisivät pitkin seiniä.

Järvisten koti Jurvassa on kuin Huvikumpu, paitsi hauskempi ja totta. Lastenhuoneessa on puolapuut, rekkitanko, köysirata ja trapetsi. Kirjahyllyissä saa kiipeillä. Yhtenä talvena sisään raahattiin jättitrampoliini.

Isä Juha Järvisen, 35, päässä on silinterihattu. Hän näyttää sirkustirehtööriltä. Puuttuu vain, että vastaan kävelisi hevonen.

”On meillä kuusi lammasta. Tietenkin tuomme ne välillä sisälle”, Juha sanoo.

Lammas poikkesi kävelylle lastenhuoneeseen.

Kiipeilyhärveleiden lomasta pilkottaa leveä kolmikerroksinen sänky, johon lapset kömpivät iltaisin nukkumaan. He nukahtavat limittäin ja lomittain, kylki kyljessä. Juha on nikkaroinut sängyn, mutta antoi lastenkin käteen sahan ja kirveen. Ihan vain turvallisuussyistä. Jos nimittäin oppii sahaamaan, ei satuta itseään sahaan.

”Vaarallisin kapine lapselle on konttauskypärä. Se päässä ei opi, että kun lyö päänsä pöytään, sattuu”, Juha sanoo.

”Mitä enemmän lapsille antaa vapautta, sitä paremmin he sen kantavat. Lapset oppivat matkimalla, joten oikeastaan kasvattaminen on turhaa. Lapset kasvavat itsekseen.”

Varmasti kasvavat. Mutta millaisiksi?

Hienosti hypätty

Kaikki alkoi siitä, kun Armi hyppäsi tuolilta. Ja pöydältä. Ja sängystä ja kaapin päältä, mistä ikinä yksivuotias pystyikään. Juha ja Mari olivat menneet 22-vuotiaina naimisiin, ja Armi oli syntynyt vuoden päästä.

Aina kun Armi hyppäsi, hän nauroi ääneen. Juha kehui, että hienosti hypätty, ja nakutteli olohuoneeseen keinun. Mari seurasi sivusta ja mietti, oliko syöksyhyppyily turvallinen harrastus.

”Sitten tajusin, että juuri hyppimällä Armi oppii varovaiseksi”, Mari sanoo.

”Ellei koskaan saa pudota edes tuolilta, loukkaa itsensä paljon herkemmin. Lapset on luotu liikkumaan.”

Maailmaa voi katsoa monesta vinkkelistä. Tangolla Ruut ja Aamos.­

Lapsuudenkodissaan Juhalla oli kuusi sisarusta ja boheemit taiteilijavanhemmat, jotka kannustivat kapuamaan puuhun. Marilla oli kymmenen pikkusisarusta. Molempien koti oli vanhoillislestadiolainen ja molempien haaveena oli iso perhe.

"Jos kieltäisin lapsia temppuilemasta kotona, temppuilisivat ilman lupaa jossain muualla."

Kun lapsia oli syntynyt kolme, Juha ja Mari päättivät etsiä talon, jossa olisi tilaa hyppiä ja hengittää. Sellainen löytyi Jurvasta: 1920-luvulla rakennettu 400-neliöinen ja somasti kulahtanut kansakoulu, jonka muovilattiat olivat niin ilahduttavan naarmuiset, että ne sopivat rullaluisteluun.

Kun istuu nyt olohuoneessa, tuntuu kuin olisi Carl Larssonin maalauksessa. Lapset roikuskelevat katossa, eivät toistensa niskassa. Luonnonkiharoissaan he näyttävät pieniltä, mitään pelkäämättömiltä enkeleiltä. Pöydän kattamiseen he osallistuvat pyytämättä eivätkä keskeytä vanhempiaan kolmen tunnin haastattelun aikana kertaakaan. Ja yhden yhtäkään kertaa vanhemmat eivät sano hiljaa tai lopeta.

”En usko kieltämiseen. Jos kieltäisin lapsiani temppuilemasta kotona, he temppuilisivat ilman lupaa jossain muualla”, Juha sanoo.

”Lapsi löytää rajansa kokeilemalla. Meistä vanhemmistaan hän kopioi kaiken, hyvän ja pahan. Jos komentaa, että perkele meillä ei kiroilla, lapsen mieleen jää vain kiroilu.”

Siksi Juha kieltää mahdollisimman vähän. Mieluummin hän näyttää esimerkillään, miten tässä elämässä eletään.

Aina se ei ole ollut helppoa. Muutama vuosi sitten Juhalla ei ollut hajuakaan siitä, miten pitäisi elää.

Kunpa kaikki loppuisi

Oli vuosi 2007 ja kaiken piti olla hyvin. Juha pyöritti yritystään, jossa hän nikkaroi perinteisiä, koristeellisia ikkunanpieliä. Hän rakasti työtään ja hetkeä, jolloin tikkuinen puu muuttui hänen käsissään kauniiksi.

Kun töitä oli liikaa, Juha uurasti yöhön asti. Kun töitä oli liian vähän, hän uurasti yöhön asti. Kesäisin töitä oli liikaa ja talvisin liian vähän. Juha teki työnsä puoli-ilmaiseksi, koska se oli niin kivaa.

”Olen lapsesta asti yrittänyt tehdä kaiken, mitä pyydetään. Aikuisena kiltteys ei toimi. Tulee hetki, jolloin aika ei yksinkertaisesti enää riitä siihen, että tekee kaiken, mitä pyydetään.”

Juha hoitelee kaksivuo­tiasta Aamosta kotona. ”Olen ainahalunnut koti-isäksi. Lapset ovat pieniä vain hetken.”

Rahahuolet alkoivat kasaantua. Hädissään Juha teki virheen: hän meni erään talon pakkohuutokauppaan, nosti hetken mielijohteesta kätensä ylös ja osti koko höskän. Tarkoituksena oli remontoida ja vuokrata talo, mutta asiat mutkistuivat ja lupaava kauppa venähti vuosien oikeusprosessiksi. Lopulta Juha menetti luottotietonsa.

Sen jälkeen hän ei nukkunut. Sydän takoi miten sattui, muisti reistaili. Ruokaa oli vaikea niellä.

Yhtenäkään päivänä Juha ei silti jäänyt sohvalle makaamaan. Hän touhusi lasten kanssa kuten ennenkin ja rakenteli yhä hurjempia köysiratoja. Joka aamu­ ensimmäisenä ja joka ilta viimeisenä hän kuitenkin ajatteli: kunpa kaikki vain loppuisi, lakkaisi olemasta.

”Olin syvästi masentunut. Mietin hädissäni, miten pystyn elättämään perheeni. Mistä saisin rahat maitoon? Miten maksaisin sähkön?”

Juha halusi kantaa huolensa yksin. Mari, joka on mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistunut lähihoitaja, katseli voimattomana sivusta. ”En puhunut mutta ärähtelin. Riitelimme enemmän kuin koskaan”, Juha sanoo.

Työkyky katosi. Kun Juha otti vasaran käteen, hän ei muistanut, mitä sillä piti tehdä.

Yhtenä iltana Juha kuvasi verstaalla videon. Siinä hän itki ja selitti, että on ihan pihalla. Että ei enää edes tiedä, mitä milläkin työvälineellä tehdään. Vaikka kuuntelija oli kamera, olo helpotti.

Sitä videota hän ei ole näyttänyt Marille vieläkään.

Sukan tärkein tehtävä

Masennusta kesti yli vuoden.

”Syyllisyys oli musertava. Tunsin pettäneeni asiakkaani. En täyttänyt enää paikkaani yhteiskunnassa”, Juha sanoo.

Lopulta konkurssi oli helpotus.

”En ole koskaan piitannut kiiltävästä julkisivusta, en Mersusta enkä menestyksestä. Jos olisin vatvonut myös sitä, mitä naapurit ajattelevat, en olisi jaksanut päivääkään. Ainut murheeni oli se, mistä saisin leivän pöytään.”

Maria ja Juhaa yhdistää vanhoillislestadiolainen lapsuus. ”Hengellisyys on osa arkeamme, mutta ehdottomuutta vierastamme.” 

Mari sai vakipestin kolmivuorotyössä lähihoitajana. Rahahuolet helpottivat, mutta ei perhe tuhlaile vieläkään: vaatteet ostetaan kirppareilta ja lapset harrastavat lähinnä kotona.

Koti-isänä Juha on unelmatyössään. Hän kokkaa, ompelee irronneet napit ja varmistaa aamuisin, että jokaisella lapsella on jotain päällään.

"On elämän tuhlausta miettiä, miltä asiat näyttävät."

Nimenomaan jotain. Juhan mielestä lapset saavat pukea mitä huvittaa. Tärkeintä sukissa on, että ne ovat lämpimät ja jalassa, ei se, ovatko ne samaa paria. Jalkaansa voi vetää vaikka reikäiset verkkarit, jos ne tuntuvat mukavimmilta.

”Jos lapsi saa valita vaatteensa itse, hän kestää, vaikka niistä kiusattaisiin. Jos vanhemmat valitsevat ne, kuittailu tuntuu pahemmalta”, Juha selittää.

Kerran Juha ilmestyi Ruutin kanssa lastentapahtumaan, jossa Mari oli töissä. Sinä päivänä Ruutia oli huvittanut pukeutua saappaisiin, tunikaan ja pitkään vyöhön, joka kiemurteli näyttävästi pitkin maata. Marin ensimmäinen ajatus oli: Voi ei. Mitähän muut ajattelevat?

”Saan itseni usein kiinni siitä ajatuksesta. Mitä ihmeen väliä sillä on, jos jonkun mielestä lapseni on pukeutunut hassusti?” Mari sanoo.

”Juhalta olen oppinut, että on elämän tuhlausta miettiä, miltä asiat näyttävät. Sillä ei kerta kaikkiaan ole merkitystä.”

Moikka, Matti tai Lauri

Kun Juha oli pieni, hänen isällään oli tapana lukea sanomalehteä lattialla. Vaikka lehden yli loikki seitsemän lasta, isä luki herpaantumatta.

Juhalla on isänsä geenit. Hän pystyy vajoamaan ajatuksiinsa, vaikka kaksi lasta kiskoisi häntä jalasta ja neljä korvasta. Toisinaan hän vajoaa niin syvälle, että unohtaa tehdä ruokaa. Siksi Mari jättelee muistutuslappuja: Tee nakkikeitto, maksa laskut, imuroi jooko.

”Olen ikuinen isosisko ja suorittaja. Kärsin sotkusta. Kolmen lapsen kanssa meillä oli vielä siistiä, mutta kuuden kanssa on pitänyt hellittää”, Mari sanoo.

”Viihdyn parhaiten lasten ja eläinten kanssa, sillä ne eivät piittaa sosiaalisesta statuksesta”, Juha sanoo.

Jo lapsena Juha tunsi itsensä erilaiseksi. Ekaluokkalaisesta asti hän luki Helsingin Sanomat kannesta kanteen joka aamu. Kun muut pojat ostivat Levikset,­ hän osti kirkkaanpunaiset housut.

”Jotka äiti värjäsi heti tummiksi, ehkä suojellakseen minua kiusaamiselta”, Juha naurahtaa.

Koskaan Juhaa ei kiusattu. Hän huomasi, kuinka tärkeää kavereille oli pärjätä ja päteä muiden silmissä ja ihmetteli, miksi samanlainen tarve puuttui häneltä.

Ihmetteli hän sitäkin, miksi hänen oli toisinaan vaikea tunnistaa kasvoja.

Kun Juha 17-vuotiaana palasi kesätöistä Kanadasta, lentokentälle vastaan tuli veli Matti. Tai ehkä Lauri. Juha ei ollut varma. Koko 200 kilometrin matkan kotiin hän mietti, kumpi veli vieressä istui.

”En kehdannut kysyä. Tuntui hirveältä, etten tunnistanut omaa veljeäni.”   

Aikuisena Juha on kummastellut innostumisvimmaansa. Jos joku lapsista kysyy, miksi alligaattori on vihreä, Juha perehtyy netissä alligaattoreihin seuraavat kaksi päivää. On myös neronleimauksia, jotka jälkeenpäin naurattavat, kuten Juhan taannoinen ekokeksintö: kompostoitava kännykänkuori.

Sitäkin Juha on miettinyt, miksi hänen­ on niin vaikea vastata kännykän tekstiviesteihin. Hän ei pysty kirjoittamaan viestiä, koska se tuntuu hänestä niin lyhyeltä ja kylmältä. Hän haluaa vastata perusteellisesti, pitkin lausein.

Pari vuotta sitten Juha luki artikkelin Aspergerin oireyhtymästä. Se on autismin lievä muoto, joka ilmenee neuro­logisina poikkeavuuksina. Yhtenä tunnusmerkkinä on vaikeus tunnistaa kasvoja.

Juha tunnisti itsestään muitakin Aspergeriin liittyviä piirteitä. Se oli helpotus.

Juha on nikkaroinut lastenhuoneen täyteen kiipeilytelineitä.

”Ehkä pienessä päässäni on jotakin poikkeavuutta. Enää en syyllistä itseäni liikaa siitä, että keittäessäni makaronia luen samalla alligaattoreista, ja unohdan siksi paistaa kalan.”

Kaunista anarkismia

Järvisten lapset saavat paitsi pukeutua miten huvittaa, myös nukkua missä huvittaa. Jos joku haluaa viettää yönsä keittiön pöydän alla tai olohuoneen oven takana, siitä vaan.

”Kun lapsi saa ajatella itsenäisesti ja valita, missä nukkuu, hän nukkuu paremmin”, Juha sanoo.

”Kannustan lapsiani kauniiseen anarkismiin. En huonoon käytökseen. Esikuvani Peppi Pitkätossu rikkoo rajoja hienosti.”

Koska lapset temppuilevat itsensä läkähdyksiin kotona, muualla heitä kehutaan rauhallisiksi.

On myös sääntöjä, joista ei lipsuta: Nukkumaan pitää mennä ajoissa, myös pöydän alle. Ketään ei saa lyödä. Muut otetaan huomioon. Tietokoneella ja kännykällä pelaaminen lopetetaan, kun vanhemmat niin sanovat.

Pelaaminen on ainut asia, josta lasten kanssa käydään jatkuvaa vääntöä.

”Siinä lasten on vaikea tunnistaa rajojaan. Siksi minä tai Mari näytämme ne”, Juha sanoo.  

Luukas, Aamos ja Ruut ovat tottuneita apulampureita.

Koska lapset saavat temppuilla itsensä läkähdyksiin kotona, koulussa ja kylässä heitä kehutaan rauhallisiksi. Vahinkoja ei ole sattunut sen enempää kuin tuttavapiirissäkään: pari luuta on murtunut ja yhteen sormeen tuli haava vuollessa.

Kolmen ensimmäisen lapsen kohdalla Juha vielä kuvitteli, että lasten luonne olisi jotenkin geenien ja vanhempien ansiota. Nyt ajatus huvittaa, niin erilaisia kaikki kuusi ovat. Akseli ja Luukas ovat lapsista rämäpäisimmät. Armi
rakastaa kirjoja, Elias on pohdiskelija, Ruut taiteellinen prinsessa ja Aamos pieni hurmuri.

”Lapsistani ei tarvitse tulla mitään erityistä. Ei parasta jääkiekkoilijaa, ei lahjakkainta pianistia, ei lukiolaista eikä lääkäriä. He saavat haaveilla tulevansa ihan miksi vain: ritareiksi, taksikuskeiksi tai astronauteiksi. Minulle riittää, että he ovat lapsia.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2014.