Kuuden lapsen isä Kai Lehtinen muistelee vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
PARHAAT MUISTOT liittyvät usein asioihin, joita perheessä on tehty ja koettu yhdessä. Tarinoilla on tapana vain parantua vanhetessaan.
Omasta lapsuudestani on hauskoja muistoja kalareissuista Äijän eli isäni ja veljieni kanssa. Kerrankin ajelimme etsimässä hyvää pilkkipaikkaa, ja lopulta Äijä pysäytti auton pienen järven viereen.
"Tuolta nousee varmasti kalaa", hän opasti.
Me kalamiehet talsimme peräkkäin kairat kainalossa kauemmas rannasta, minä pienimpänä viimeisenä.
Äijä selvitti tietäväisenä pilkkimisen saloja, ja me pojat kuuntelimme hartaina. Jäällä ei näkynyt muita pilkkijöitä eikä yhtäkään pilkkireikää ennen Äijän ensikairausta.
No, reiästä ei tullutkaan vettä vaan ehtaa pellon multaa.
Siinä eivät pienet pojat uskaltaneet paljon puhua, saatikka nauraa. Keräsimme tuota pikaa pilkkivehkeet ja lähdimme puolijuoksua takaisin autolle, sivuille vilkuilematta.
Nainen, joka meillä asuu, vannotti lapsia, että isän lähellä on pysyttävä.
OMIEN LASTENKIN KANSSA on tullut pilkittyä. Kerran lähdimme lähijärvelle pilkkikisoihin. Nainen, joka meillä asuu, vannotti lapsia (numerot 1–4), että järven virtapaikka pitää kiertää kaukaa ja isän lähellä on pysyttävä.
Paikalla oli useampi kymmenen pilkkijää, kun molskahdin jo muutaman kairauksen jälkeen hyiseen veteen, juuri sen sulan paikan reunalta.
Onneksi ranta oli lähellä ja naskalit kaulassa. Ja kaikeksi onneksi lapset eivät sittenkään olleet ihan isän lähellä.
Lapset eivät tienneet, että maailmassa on niin monta kirosanaa.
KESÄISIN OLEMME reissanneet pohjoisessa. Tavaksi on tullut tehdä Norjan puolella perinteinen Jäämeren kaste. Se tarkoittaa, että kaikki menevät uimaan. Siis kaikki paitsi se nainen, joka meillä asuu, ja joka tunnetusti on kylmänarka.
Kerran olin lasten kanssa salaa etukäteen päättänyt, että seuraavassa pysähdyspaikassa jokainen kastautuu. Kantamalla ja heittäen saatiin nainenkin, joka meillä asuu, molskahtamaan jääkylmään veteen.
Seurauksena oli karjuntaa ja kovaäänistä kiroilua, ja matka jatkui hyytävissä tunnelmissa.
Lapset muistelevat yhä, että he eivät siinä iässä tienneet, että maailmassa on niin monta kirosanaa kuin he silloin veden seasta kuulivat.
Alamäessä kyydistä lensi nuorempi pojista, vanhempi pysyi kärryillä vauhdissakin.
HEVOSAJELUUN LIITTYY vauhdikas muisto. Meillä oli nuori ori, ja totutin sitä olemaan kärryjen edessä. Lapset (numerot 1 ja 2) istuivat kyydissä. Olin hypännyt alas kärryiltä kääntääkseni hevosen takaisin, kun läheiseltä ratsastuskoululta kuului hirnuntaa.
Hevonen ryntäsi ääntä kohti, minulta lipesivät ohjat irti ja kaaduin maahan.
Alamäessä kyydistä lensi nuorempi pojista, vanhempi pysyi kärryillä vauhdissakin. Kotiportin kohdalla hevonen empi ja jarrutti sen verran, että poika uskalsi hypätä kyydistä. Hevonen jatkoi vauhdikkaasti riemumatkaansa naapurin tammojen luokse.
Tilanne jäi hurjana seikkailuna lasten mieliin.
Hevoselle se jäi viimeiseksi seikkailuksi oriina.
Tämän jälkeen suoritimme aina tarkistuslaskennan ennen liikkeelle lähtöä.
KUN LAPSET OLIVAT pieniä, olimme jälleen kerran autoreissulla ja pysähdyimme tankkaamaan. Lähtiessä näin vilaukselta lapsen itkemässä huoltoaseman sisällä naama lasia vasten.
Olimme ajaneet tovin, kun huomasimme, että kyydissä oli vain viisi lasta. Yksi puuttui!
Käännyimme takaisin ja huoltoaseman ikkunassa näkyi edelleen sama pieni itkevä poika. Lapsi numero neljä napattiin kyytiin ja matka jatkui, nyt kaikki kuusi lasta kyydissä. Tämän jälkeen suoritimme aina tarkistuslaskennan ennen liikkeelle lähtöä.
Pienet arkijututkin voivat jäädä lähtemättömästi mieleen. Ja ne tulevat muistot eletään lasten kanssa juuri nyt. Millaisiahan muistoja tämänkin päivän tapahtumista aikanaan tulee?
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2013.
