Kai Lehtinen osti perheelleen lahjaksi television. Nainen, joka heillä asuu, ei ollut innoissaan.
KUN DIGITAALISET tv-lähetykset aikoinaan alkoivat, minä ja nainen, joka meillä asuu, päätimme olla hankkimatta digiboksia.
Lapset olivat silloin paljon pienempiä kuin nykyään. Meitä huolestutti ajatus lasten passivoitumisesta ja mahdollisesta riippuvuudesta teknisiin laitteisiin.
Meillä ei ole ikinä ollut pelikoneita. Kännykän lapset ovat saaneet käyttöönsä lähempänä rippikoulua kuin ekaa luokkaa. Valvoimme tiukasti myös tietokoneen käyttöä, kun lapset olivat pienempiä.
Heille on siis osunut harvinaisen tylsät ja vanhanaikaiset vanhemmat. Oh my God.
Joskus sitä jopa mietti, missä ihmeen välissä televisiota oli ehtinyt katsoa.
LAPSET VÄHÄN KAPINOIVAT, kun digiboksia ei hankittu. Aika nopeasti television tilalle löytyi kuitenkin muuta mukavaa ajanvietettä. Joskus sitä jopa mietti, missä ihmeen välissä televisiota oli ehtinyt katsoa.
Varsinkin talon naisväki lukee paljon. Meillä miespuolisilla on riittänyt värkkäämistä autojen, mopojen ja traktorien kanssa. Kalastusreissuja pohjoiseen on tehty aina kun mahdollista. Lapset harrastavat paljon liikuntaa. Numero kakkonen on pienestä asti keksinyt kaveriensa kanssa hauskoja ja omaperäisiä tempauksia.
Milloin on melottu kanooteilla, kiipeilty korkeille paikoille, ajettu mopoilla Norjaan, oltu mukana poroerotuksissa, autettu isää metsähommissa, järjestetty pilkkikilpailuja, soitettu ja laulettu yöt läpeensä tai luisteltu yöllä otsalamppujen valossa järven jäällä ja jääty yöksi saareen taivasalle, kuten tänäkin talvena paukkuvassa pakkasessa.
Välillä on toki voinut katsoa hyvän elokuvan videolta. Koskaan ei ole ollut tekemisen puutetta.
Aiemmin ilman digiboksia tunsi säästävänsä, kun ei tarvinnut maksaa tv-lupamaksuja.
PÄÄTIN LOPULTA HANKKIA perheelle joululahjaksi uuden television. Vanha laite oli jo aikansa elänyt ja ajattelin, että lapset ovat jo isoja eivätkä enää jämähdä television ääreen.
Päätökseen vaikutti sekin, että aiemmin ilman digiboksia tunsi konkreettisesti säästävänsä, kun ei tarvinnut maksaa tv-lupamaksuja.
Oli mukavaa seurata, kun tv-lupatarkastaja tuli tarkastuskäynnille ja yritti etsiä talosta olematonta digivastaanotinta. Se hupi loppui vuosi sitten Yle-veroon, samoin tiukkasanaiset muistutuskirjeet tv-lupamaksusta.
Jouluna siis meidänkin perhe siirtyi ensimmäisen kerran digilähetysaikaan.
Ilman televisiota menin nukkumaan ihmisten aikoihin, jopa vähän aiemmin.
ENSIMMÄISET PÄIVÄT lähes koko perhe istui tiiviisti television ääressä. Lähes koko perhe tarkoittaa sitä, että nainen, joka meillä asuu, ei jaksa innostua televisiosta ollenkaan.
Muunkin perheen alkuinnostus tasaantui muutamassa viikossa. Välillä löysin itseni illalla yksin television edestä. Ja harmillisen usein myös yöllä nukkumasta samassa nojatuolissa niska krampissa ja televisio päällä.
Televisio koukuttaa ja sitä tulee tuijotettua, vaikka sieltä ei mitään erityisen mielenkiintoista tulisikaan. Verstaalla istuessa ideoin sentään samalla työasioita ja vaikka vuolen puuesineitä.
Ilman televisiota menin nukkumaan ihmisten aikoihin, jopa vähän aiemmin.
Yhtenä päivänä nainen ilmoitti lähtevänsä kaveriporukalla Espanjaan.
NAINEN, JOKA MEILLÄ asuu, alkoi joulun jälkeen puhua, että hän olisi halunnut aktivoivamman joululahjan kuin television. Jotain, joka laittaisi liikkumaan.
Tulin siinä televisiota katsellessani ja vaimoa toisella korvalla kuunnellessani kannustaneeksi, että hänen pitäisi ehdottomasti hankkia itselleen jotain liikkeelle panevaa. Ajattelin uusia lenkkikenkiä.
No, yhtenä päivänä nainen ilmoitti lähtevänsä kaveriporukalla Espanjaan. Olin kuulemma niin vahvasti ollut sitä mieltä, että hänen pitäisi lähteä liikkeelle. Hän ehdotti, että voisin katsella matkan ajan omaa joululahjaani.
Pitänee jatkossa rajoittaa uudelleen television katselua tai ainakin kuunnella tarkemmin, mitä se nainen vierelle tulee sanomaan.
Jos vaikka olisi toiveita päästä seuraavalle aktiivilomalle mukaan.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2014.
