Kaikki meni hyvin, kunnes siivooja halusi nähdä imurimme.
OLEN EPÄSIISTI ihminen. En tunnu voivan sille mitään. Tavarat kasautuvat nurkkiin, pöydille, lattioille. En erota turhaa tärkeästä, puhdasta likaisesta.
Häpeän tätä piirrettäni ja yritän parhaani mukaan peitellä sitä. Edellisessä kodissani tätä tarkoitusta varten oli Kauhun kaappi.
Kauhun kaappi oli komero, jonne sulloimme liian pienen asunnon liian suuren tavaramäärän: urheiluvälineet, siivoustarvikkeet ja joulukoristeet. Ennen vieraiden tuloa kaappiin tungettiin kaikki ylimääräinen, joten vähitellen sinne päätyi lehtipinoja ja muovipusseja täynnä huulirasvaputkiloita ja kolikoita.
Kaiken huipensi kasojen päälle taiteltu pyykkiteline, josta roikkui pesukoneellisen verran puolikuivia vaatteita.
KAUHUN KAAPPI sai nimensä reaktioista, joita se synnytti. Kun puolituttu mies yritti löytää vessaa ja avasi vahingossa väärän oven, hän pystyi sanomaan vain tämän: ”Elämäni ei ole enää koskaan entisellään.”
Serkkuni pitää teininsä kurissa uhkailemalla heitä Kauhun kaapin siivoustehtävällä. Pysyvät kuulemma kotiintuloajat mielessä.
KERRAN PÄÄTIN muuttua ihan kokonaan. Järjestin Kauhun kaapin hautajaiset: lajittelin vaatteet ja paperit, hankin säilytyslaatikoita, vein turhat tavarat kierrätykseen ja valaisin kaapin kauniisti. Kutsuin ystäviä jättämään jäähyväiset komerolle ja toivottamaan tervetulleiksi Lain ja järjestyksen kaapin.
Kun vieraat alkoivat soitella ovikelloa, olin tietysti taas jäljessä siivousaikataulustani. Hätäpäissäni työnsin kaiken ylimääräisen Kauhun kaappiin, suljin oven enkä antanut kenenkään avata sitä.
Juhlat olivat erinomaiset, mutta irvailu taloudenpidostani jatkuu.
EN YMMÄRRÄ, miksi olen tällainen. Lapsuudenkotini malli kannustaa minua tuulettamaan petivaatteet joka lauantai ja hinkkaamaan liesituulettimen sisäpinnan säännöllisesti. En pysty.
Ja koska perheeseeni kuuluu kaksi lasta ja yksi siivouskyvytön aviomies, tilanne on surkea.
On meillä siivoojakin ollut. Kun siivousfirman pomo Aila tuli tekemään sopimusta, olin siivonnut paikat kiiltäviksi. Äitikin tuli viime hetkillä apuun, jotta kotimme näyttäisi sellaiselta, jossa siivoojan olisi hyvä olla. Kaikki ylimääräinen oli teljetty Kauhun kaappiin, jossa arvioin sen olevan katseilta turvassa.
Esittelin paikkoja. Kaikki meni hyvin. Sitten Aila halusi nähdä pölynimurimme.
Sanoin, että valitettavasti se ei ole mahdollista. Sopersin, että siihen on sotkun takia vaikea päästä käsiksi.
Aila vannoi nähneensä 15 siivousfirmavuoden aikana aivan kaiken.
Tästä rohkaistuneena avasin Kauhun kaapin. Siellä se oli, pölynimuri. Ja korkea seinämä vaatteita, leluja ja kirjoja. Ja vierassänky. Ja piikkimatto.
Aila sai hillittömän naurukohtauksen. Nauroin mukana, mutta sisälläni kipristeli häpeä. Äiti istui sohvalla pakotettu hymy kasvoillaan.
Siivoojan kanssa meni hyvin vuoden. Sitten väsyimme siivoamaan ennen siivoajaa ja lopetin suhteemme.
UUDESSA KODISSANI ei ole Kauhun kaappia. Tilaa on enemmän, mutta tavarat kasautuvat silti pöydille ja vaateläjät nurkkiin.
Kun meille tulee vieraita, siirrän kasat muovipussiin ja pussit piiloon. Joka kerta vannon, että palautan kaiken paikoilleen heti huomenissa. Niin ei koskaan tapahdu.
En osaa olla toisenlainen. En pysty siisteyteen. Minusta ei ole siihen.
Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän häpeän. Ehkä minulla sitä paitsi menee ihan hyvin, kun ainut asia, jota kaapissani piilottelen, on sotku.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2014.
