Kesällä minut valtaa tarve simppeliin elämään, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.
OLIN NUORENA LIKKANA kesätöissä Ahvenanmaalla. Kun Suvivirsi oli kajahtanut yläasteen juhlasalissa viimeisen kerran, pakkasin laukkuni, nousin pyöräni ja parin kaverin kanssa laivaan ja matkustin Maarianhaminaan. Taakse jäivät peruskoulu ja kaikki se, mitäkuuluu tehdä. Edessä oli vain vapaus.
Ajattelin, että siitä alkaa aikuisuus.
Saisin syödä tonnikalaa ilman, että iskä urputtaa pakastimesta, joka on täynnä lähijärven kalaa. Syksyllä lukiossa kukaan ei määräisi minua laskemaan mitään. Minä vain taiteilisin ja taivuttelisin verbejä päivät pitkät.
Todellisuudessa juuri valintojen määrä on se, mikä minua aikuisuudessa uuvuttaa. Luomumunat vai tavalliset? Lähimaito vai rasvaton? Lääke vai rinnakkaislääke, tämä lääkäri vai tuo?
KUNTOSALILLAKIN ahdistaa. Ei jumppaaminen vaan ne valinnat. 15 minuuttia lämmittelyä pyörällä vai venyttelyä?
Vatsalihakset ennen vai jälkeen tunnin? Noemminätiedä! Haluan vain yhden tunnin, jonka aikana tiukkaan lycraan pukeutunut lihaskimppu huutaa ohjeet mikkiin ja antaa minun kerrankin vain olla. Ottaa vastuun pois! Kertoo just mitä pitää tehdä.
Ja ei, en kaipaa menneille vuosikymmenille yhtenäiskulttuuriin ja aikaan, jolloin jostain korkealta säännösteltiin kaikki. Olen aikani kasvatti ja vapaus valita on minulle itsestäänselvyys.
Kunhan totean, että kaiken tämän valitsemisen keskellä pääni menee suttuiseksi. En enää kuule sydämeni ääntä.
VÄLILLÄ YRITÄN vähentää valitsemista. Varsinkin kesällä minut valtaa tarve simppeliin elämään. Suomalaisten mökkihulluus tarkoittanee, etten ole ainoa.
Haluan laittaa ruokaa tulella ja kävellä paljain jaloin. Haluan olla osa luontoa ja päästä lähemmäs minua. Kaiken ylimääräisen keskellä kun tuppaan menemään hukkaan itseltäni.
Olen jo monena kesänä jättäytynyt pois Facebookista. Kun syreenit puhkeavat kukkaan, hyvästelen rakkaat FB-ystäväni.
Tauko tekee intensiiviselle suhteellemme oikein hyvää. Kun on tottunut aloittamaan aamunsa selaamalla FB-kuulumiset ja käväisemään siellä joka kerta kun pysähtyy – liikennevaloissa, vessassa, kun ruoka on uunissa – muutos on melkoinen.
En norkoile Facebookissa pitkiä rupeamia kerrallaan, mutta kaikki se melu jää päähäni öykkäröimään. Pieni viaton peukuttaminen varastaa kohtuuttomasti tilaa ajatuksissan.
Kuka muu on kommentoinut? Mitä ne sanovat? Hih hih, olipa hauska läppä!
Pari ensimmäistä päivää ilman tuntuu ontolta, mutta levoton olo menee pian ohi ja tilalle tulee valtavasti aikaa.
Parasta some-lakossani on tunne, että minä valitsen, mihin aikani ja ajatukseni käytän. Silloin alan kuulla itseänikin paremmin.
Joka syksy omenasadon kypsyttyä olen kuitenkin palannut digitodellisuuteen. Peukutukset tuovat piristystä pimeinä iltoina.
SINÄ KESÄNÄ, kun ajoimme pyörillämme ulos laivasta, olin niin täynnä vapauden huumaa, etten enää pysynyt hiljaa. Huusin täydestä sydämestä: ”Här kommer sommerflickor!” Halusin koko saaren tietävän, että mantereen kesätytöt olivat saapuneet.
Sinä kesänä ainut vaikeus oli valita, ottaisiko Thor-Erikin vai Göranin, varsinkin kun Magnuskin oli aika kiva. Sinä kesänä oltiin vapaita ja huolettomia.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2014.
