En uskonut sellaista päivää tulevan, että mieheni minut hylkää. Sitä ennen vanhempani hylkäsivät minut henkisesti.
En halua enää ketään elämääni. En uskalla enää luottaa, sillä haavani on syvä.
Luotin entiseen puolisooni kuin vuoreen. Uskoin, ettei sellaista päivää tule, että hän minut hylkää. Mieheni lähtö todisti, etten ole kelvollinen, en riitä enkä osaa. ”En halua sua enää” olivat ehkä kamalimmat sanat, mitkä olen kuullut.
Äitini on alkoholisti. Isäni on kontrolloiva kiristäjä, joka on pitänyt ohjat tiukasti käsissään. Hän piti huolen, etteivät ongelmat näy ulospäin. Minä olin ainoa lapsi, ruma pullukka. Äitini oli katkera tuttavien kauniista kaksosista, ja minullekin se tuli selväksi.
Hoidin äitiä ja kuljin baareissa mukana 14-vuotiaana. Kolmekymppiset miehet käyttivät minua hyväkseen vanhempieni silmien alla. Vasta kun oma tyttäreni oli 14-vuotias, tajusin, etteivät asiat menneet kohdallani oikein. Enkö ollut suojelemisen arvoinen? En voisi kuvitella, etten suojelisi lastani.
Nyt nelikymppisenä olen kaukana vanhemmistani. Teen haluamaani työtä, mutta niin rikkinäisenä ja voimattomana, etten jaksa enää uskoa minkään muuttuvan. Elämän loppumatka on liian pitkä tällä tavoin. Onneksi lapseni pitävät minut kiinni elämässä. Ehkä tulee vielä ilon päivä, eheytymisen päivä. Ehkä. En tiedä.
Daaria76
