Joka kerta, kun kävin äidin luona, lähdin itkien pois. Enää en jaksa kuunnella jatkuvia syytöksiä.
Hommasin äitini hoitoon kotikaupunkiini, jossa me lapset ja lapsenlapset asumme. Moneen kertaan kysyin, haluaako hän varmasti muuttaa. Kyllä halusi.
Alku meni loistavasti. Kävin katsomassa äitiä vähintään kolme kertaa viikossa ja pidin samalla vanhuksille lukupiiriä. Se oli mukavaa, ja porukkaa alkoi tulla toisiltakin osastoilta.
Siten äiti alkoi muuttua. Hän haukkui minut joka kerta, kun kävin hänen luonaan. Lähdin pois itkien. Äiti väitti välillä, että olimme mieheni kanssa kavaltaneet rahaa ja moitti, että olimme hommanneet hänet huonoon hoitoon.
Äiti huusi ja kiroili ja oli ilkeä kaikille asukkaille. Yritin kysyä hoitohenkilökunnalta, vaikuttavatko vaihdetut lääkkeet tuolla tavalla. Täsmällistä vastausta en saanut.
Voimani vähenivät. Äiti soitti jatkuvasti, jopa öisin, että tule laittaan peittoa paremmin tai antamaan juotavaa.
Kun lähdimme kesälomalle, sanoin äidille moneen kertaan, että lähdemme lomalle emmekä ole paikalla kahteen viikkoon. Tyttäreni kävi katsomassa äitiä. Silti hän soitteli: piti mennä pesemään hänen pyykkiään, käydä torumassa jotain hoitajaa tai lähteä kauppaan. Kiroilun kera kaikki.
Lopulta en enää jaksanut kuunnella jatkuvia syytöksiä. Myös terapeuttini kielsi minua menemästä äitini luo.
Puhelimessani on nyt esto hänen soitoilleen. Kauhun koura puristaa sydäntäni, kun hoitopaikasta soitetaan. En vastaa. Koen syyllisyyttä siitä, etten käy ottamassa vastaan äitini raivareita. Kuinka ollakaan: olen aina syyllinen.
Tuija
