Olen kateellinen bambille, koska se ei vatvo, pitäisikö sen kehittyä leijonaksi.
”NIMENI ON WELCOME”, mies esittäytyi.
Taas yksi Welcome, hihitin mielessäni. Olen tavannut monta eteläafrikkalaista, joiden nimi on Tervetuloa, ja jostain syystä mietin joka kerta, miksi ei saman tien Mukavaa Päivänjatkoa tai Morjenttes.
Welcome otti esiin kiväärinsä. Lakkasin hihittämästä.
”Teette juuri niin kuin sanon. Jos käsken teidän laulaa, te laulatte. Jos käsken teidän hyppiä, te hypitte. Ymmärrättekö?”
Ymmärsin. Melkein lauloin jo. Olin lähdössä kävelysafarille Hluhluwe-Imfolozin luonnonpuistoon, ja Welcome oli ryhmämme opas. Tekisimme aamukävelyn savannilla, leijonien mailla.
ALOIN KÄVELLÄ Welcomen kintereillä. Lippikseni puristi ja astuin puhvelin kakkaan. Hengitin hiljaa, jotta leijona ei kuulisi. Se tuntui liioittelulta.
Pensaan takaa ilmestyi sarvikuono. Ei hätää, Welcome viittilöi. Vastatuulen ansiosta sarvikuono ei haistaisi meitä.
Miehenä leijona on sika, sillä se ramppaa monen naaraan luona.
”Älkää sarvikuonoja pelätkö. Älkää leijoniakaan. Ne varoittavat etukäteen, ennen kuin hyökkäävät”, Welcome kuiskasi.
”Pelätkää puhveleita. Ne eivät varoita. Vain niiden vuoksi joudun kantamaan kivääriä.”
PUHVELI KUULOSTI raukkikselta. Mieluummin olisin pelännyt leijonaa. Urosleijonien katseessa on jotain niin vastustamatonta, että melkein ymmärrän, miksi naarasleijonat heltyvät, hoitavat kaiken saalistuksen ja antavat urostensa nukkua 20 tuntia vuorokaudessa. Miehenä leijona on sika, sillä se ramppaa monen naaraan luona ja lempii kunkin kanssa tasan 21 sekuntia kerrallaan.
En nähnyt safarillani leijonaa. Näin jotakin vaikuttavampaa: bambin.
On aamuja, jolloin toivoisin herääväni leopardina.
Jos tarkkoja ollaan, Disney-elokuvan Bambi oli valkohäntäpeura ja minun bambini nyala-antilooppi. Nyalan kyljessä oli raidat, mutta kaikki muu siinä oli satubambia: räpsyripset, hontelot jalat, paniikki.
Tuijotin nyalaa ja ajattelin: Voi sinua onnekasta. Olet säikky, varsinainen vellihousu, ja silti täydellinen. Lyön vetoa, ettet kertaakaan ole miettinyt, pitäisikö sinun sittenkin kehittyä leijonaksi. Olet täydellinen bambi, valmis ja hyvä noin. Viihdyt ryteiköissä, koska jos viihtyisit mudassa, olisit virtahepo.
OLEN NYALALLE hiukan kateellinen. On tietenkin mahtavaa, että olen sattunut syntymään eläimeksi, joka ajattelee, kehittyy ja tajuaa kuolevansa. Mutta se tekee elämästä mutkikasta. Tulee kiire saada jotain aikaan. Tai edes selvittää, kuka on, ennen kuin kupsahtaa.
Tunnustan, että minulla on aamuja, jolloin toivoisin herääväni esimerkiksi leopardina. Kurkistaisin vain peiliin ja muistaisin, että ai niin, mulla on täplät, olen leopardi.
Afrikkalaisen sateen jälkeen on märkä, mutta ei koskaan masentunut.
Sitten ryhtyisin leopardihommiin. Saalistaisin enkä tuhlaisi sekuntiakaan leopardielämästäni sen pähkäilemiseen, mitä jos sittenkin olen kirahvi. Enkä varsinkaan pohtisi, että entä jos minut olikin tarkoitettu leijonaksi, mutta parin ikävän tyypin vuoksi ajauduinkin villisiaksi.
Afrikassa tunnen itseni pieneksi. Taivas on korkeampi kuin Suomessa, puut tuplasti pidempiä. Aurinkokin on isompi. Se näkyy ja toimii, nousee päättäväisesti joka aamu eikä luimi pilvien takana. Jos sataa, sataa niin, että tuntee hukkuvansa. Sellaisen sateen jälkeen on ehkä märkä, mutta ei koskaan masentunut.
Afrikkalainen luonto ei pihtaa eikä jahkaile. Sen otteessa on turvassa.
KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2015.
