Edelleen poden kelpaamattomuuden tunnetta, vaikka isäni on jo kuollut.
Olen tyttö, jonka isä olisi halunnut olevan poika. Ihan pienenä en sitä tajunnut, mutta jo kouluikäisenä merkit olivat selvät. Lempinimeni olivat poikamaisia, enkä olisi saanut käyttää tytöille ominaisia kaunistuksia.
Kun murrosiän kynnyksellä sain pikkuveljen, isä meinasi revetä. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvää pojalle. En osannut olla kateellinen pikkuveljelle, mutta isälle olin katkera siitä, että en ollut hänestä hyvä missään, mitä tein. Jos jossain hänen mielestään onnistuin, hän otti kunnian itselleen: totta kai osasit, koska olet tyttäreni.
Tätä kasvatusta hän jatkoi vielä, kun olin jo naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Osasin laittaa hanttiin ja vastata samalla mitalla, mutta syvän jäljen se jätti.
Edelleen poden kelpaamattomuuden tunnetta, vaikka isäni on jo kuollut. Ei hän kyllä osannut sitten veljeänikään rakastaa sen paremmin. Loppujen lopuksi hän oli itse itselleen tärkein. Mutta olen myös tajunnut, että hänen oma taustansa vaikutti paljon tuohon rakkaudettomuuteen ja arvostuksen puutteeseen.
Nyyti
