Löysin yllättäen itsestäni metsäihmisen.
Ennen kuin keväällä muutin uuteen kotiin, kuljin arkisia reittejäni nostalgian vallassa. Viereiseen päiväkotiin johtavalla hiekkatiellä kaihosin, kuinka paljon olen tykännyt tallata juuri näitä polkuja. Saman tien hoksasin ajatusvirheeni: olin muuttamassa saman kadun varteen, joten näkisin vastedes kyllästymiseen asti samat maisemat.
Olin väärässä. Sen sijaan, että näkisin ikkunastani päiväkodin, katselen nyt mitä ihanimpaan satumetsään. Toukokuussa tuore aluskasvusto hohti neonvihreänä. Heinäkuussa vietin terassi-iltaa hilpeän rusakkoparin kanssa. Elokuussa näin sohvalle asti, miten varvut notkuivat mustikoista.
Luulin metsään päin olevia asuntoja pimeiksi, mutta ne ovatkin täynnä oksien välistä siivilöityvää erityisen kaunista valoa. Kuka olisi uskonut, että mustikkametsä on yhtä vangitsevaa katseltavaa kuin järvenselkä?
En minä, vaikka olen hakenut vuosittaisen mustikkalitrani samasta pusikosta jo vuosia.
Joskus ihan pieni muutos tuo tervetulleen, uuden näkökulman. Sata metriä riittää.
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.
