Pirkko-Liisa Tarvonen, 57, opetti hampaidenhoitoa Pohjois-Koreassa – apuna käsinuket ja tiskiharja: ”Lapsuuden unelmani täyttyi”

"Valkoisesta kernikankaasta ompelemani hammasasu oli vähän vaikea pukea, kun vedin sitä päälleni yliopiston luokkahuoneessa. Luokan seinällä tauluissa suuret johtajat Kim Il-Sung ja Kim Jong-Il olivat vakavina, kun otin tiskiharjan käteeni ja aloin jynssätä sillä itseäni niin kuin hammasharja puhdistaa hammasta.

Ensin luokasta kuului varovaisia naurun pyrskähdyksiä. Sitten esitykseni alkoi kunnolla naurattaa pohjois-korealaisia hammaslääkäreitä, opettajia ja valtion virkamiehiä. Tulkki käänsi puheeni koreaksi, kun kerroin heille pahasta sokerista sekä fluorista ja hammasharjasta, jotka ovat hampaan ystäviä.

Stressasin ensimmäistä vierailuani Pohjois-Korean pääkaupunkiin Pjongjangiin kymmenen vuotta sitten kovasti. Koetin selvittää maan käytöstapoja, jotta en mokaisi protokollan kanssa. Yritin painaa mieleeni, keitä saisin katsoa silmiin, keitä kätellä ja miten pukeutua. Mukaani otin suomalaisuutta kuvaavia lahjoja, Marimekon pussukoita ja maitosuklaata.

"Näiden käsinukkejen avulla esitin lapsille ja aikuisille, kuinka hammaslääkäri tutkii korealaispojan hampaita."

Nyt olen käynyt Pohjois-Koreassa 15 kertaa. Minua on vienyt sinne kehitysyhteistyöjärjestö Fida Internationalin käynnistämä ja ulkoministeriön tukema lasten suunterveyttä edistävä hanke. Siitä tuli lapsuudesta asti kyteneen unelmani täyttymys."

Lapsena nähty elokuva herätti unelman avustustyöstä

"Minulla oli kaulassani samanlaiset, värikkäät helmet kuin elokuvan tummilla lapsilla. Isä oli tuonut korun tuliaisina Keniasta, kun hän oli ollut mukana elokuvaa tekemässä. Muuten melkein kaikki elokuvassa näytti toisenlaiselta kuin olin koskaan nähnyt.

Olin noin 12-vuotias ja katsoin elokuvaa, jossa lapsilla oli hätä. Ohjelmassa kerrottiin, kuinka heille kerättiin ruokaa ja huopia. Sillä hetkellä päätin, että haluan aikuisena päästä auttamaan lapsia maailmalla.

Eläinlääketiede ja yleislääketiede kiinnostivat minua nuorena eniten. Ylioppilaaksi päästyäni valitsin silti hammaslääketieteen, koska isäni kannusti siihen. Hammaslääkärin työ oli isän mielestä naiselle sopivaa, siistiä työtä.

"Minä tuoreena ylioppilaana keväällä 1979."

Eräänä vappupäivänä tapasin Turussa Kennethin, kauppatieteen opiskelijan. Menimme naimisiin 1982, kun opiskeluni olivat loppusuoralla. Aloin tehdä töitä hammaslääkärinä terveyskeskuksessa ja yksityisvastaanotolla.

Pojistamme syntyi ensin Nico, kolme vuotta myöhemmin Jere. Vilkkaiden poikien kanssa ammatistani oli hyötyä - toisinaan haavoja käytiin ompelemassa vastaanotollani, kun hammas oli mennyt huulen läpi."

Unelma täyttyi maailman suljetuimmassa maassa

"Lapsuuden unelmani ei unohtunut, vaikka vuosiin tai vuosikymmeniin en tiennyt, kuinka voisin päästä auttamaan maailman lapsia.

Olin yli kolmekymppinen, kun aloitin yleislääketieteen opinnot. Ajattelin, että yleislääkärinä pääsisin paremmin kehitysyhteistyöhön köyhien maiden lasten hyväksi.

Muutimme perheen kanssa Helsinkiin, ja opintoihin tuli taukoa. Lopulta lopetin yleislääketieteen opinnot niiden puolivälissä. Poikamme olivat tulossa murrosikään, ja olisin joutunut asumaan osittain eri paikkakunnalla.

Kun kuljetin poikia golfharjoituksiin ja -kisoihin ja kannoin kaksin käsin kaupasta ruokaa kahdelle kasvavalle nuorelle miehelle, päätös perheen laittamisesta etusijalle ei kaduttanut koskaan.

Lopulta tilaisuus kehitysyhteistyöhön tuli yllättäen. Tuttu perhe oli lähtenyt Syyrian Damaskokseen, ja he kysyivät, kävisinkö siellä kouluttamassa Fidan kehitysyhteistyöntekijöitä suunterveyden edistämisessä.

Pohjois-Korea ei todellakaan ollut unelmakohteeni, mutta lapsuuden unelmani täyttyi tuossa maailman suljetuimmassa maassa.

Tuon matkan jälkeen sain puhelinsoiton, jossa minua pyydettiin yhdessä kollegani Hanna Koskelan kanssa pitämään samanlainen koulutus Pohjois-Koreassa.

Tiesin heti, mitä vastaan. Pohjois-Korea ei todellakaan ollut unelmakohteeni, mutta lapsuuden unelmani täyttyi tuossa maailman suljetuimmassa maassa.

Ensimmäinen koulutusmatka kymmenen vuotta sitten kesti viikon. Sen päätteeksi meitä pyydettiin luomaan Pohjois-Koreaan kansallinen ohjelma lasten suunterveyden edistämiseksi.

Seuraavat kahdeksan vuotta käytin lomiani Pohjois-Korean matkoihin ja auttamiseen, josta olin haaveillut. Vielä paljon enemmän aikaa hankkeeseen kului Suomessa, työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin."

Ammatillinen paluu 1970-luvun Suomeen

"Matkoilla Pohjois-Koreaan jouduin palaamaan ammatillisesti 1970-luvun Suomeen. Silloin meillä alkoi fluorin käyttö karieksen ehkäisyssä. Pohjois-Koreassa tiedettiin hampaiden pesun tärkeys, mutta hammasharjoihin ja tahnaan ei kaikilla ollut varaa.

Tuntui surulliselta nähdä avoimia kariespesäkkeitä lasten hampaissa. Kollegani kanssa pohdimme, kuinka kovat hammassäryt lapsilla mahtoikaan olla. Lisäksi karieksella on yhteys moniin sairauksiin, esimerkiksi sydän- ja verisuonitauteihin sekä diabetekseen.

"Vierailuilla päiväkodeissa ja kouluissa saimme syliimme lapsia ja suuria tekokukkakimppuja."

Viidentoista matkani aikana olin pääasiassa tekemisissä hyvin toimeentulevien pohjoiskorealaisten kanssa. Se oli sikäli perusteltua, että lisääntynyt makean syöminen liittyy länsimaistumiseen, joka koskee siellä juuri vaurasta, kaupunkilaista etuoikeutettujen joukkoa. Nykyisin Pohjois-Koreassakin on väestöä, joka tuntee pitsat ja hampurilaiset.

Vuosien kuluessa olen nähnyt pääkaupunki Pjongjangin muuttuvan täysin eri kaupungiksi. Keskusta on rakennettu isolta osin uusiksi ja liikenne vilkastuu vuosi vuodelta. Pohjois-Korea on myös vähitellen avautumassa kansainvälisen tieteellisen tutkimuksen yhteistyölle.

Itse näin matkojeni aikana edistyneimmän osan maasta. Toivon, että apumme ja oppimme leviää siitä eteenpäin.

Tiedän, että on myös toisenlainen Pohjois-Korea, ruuan ja monen muun asian asian suhteen. Itse näin matkojeni aikana edistyneimmän osan maasta. Toivon, että apumme ja oppimme leviää siitä eteenpäin."

Käsinuket vangitsivat mielenkiinnon

"Matkalaukussani kulki vuosia kummallinen sekoitus tavaroita. Rutiiniksi tuli, että Pohjois-Koreaan lähtiessäni pakkasin mukaan hapankorppuja, keksejä ja suklaata sekä kahvia ja peruslääkkeitä omaan käyttööni.

Lisäksi veimme Pohjois-Koreaan lahjoitettuja hammashoitokoneita, instrumentteja ja oppikirjoja. Fidan ammattimiehet tekivät vapaaehtoistyötä, kun korjasivat yhteistyösairaaloiden hammashoitotiloja ja asensivat koneita.

Matkakonteissa kulki myös satoja käsinukkeja. Ne olivat apuna niin lasten kuin aikuistenkin opettamisessa ja mielenkiinnon vangitsemisessa.

"Pohjois-korealaiset hammaslääkärit katsovat, kuinka tutkin lapsen suun."

Käsinukkejen avulla saimme helposti kerrottua lapsille terveellisistä ja epäterveellisistä ruuista: askartelimme karhulle hunajapurkin ja pupulle porkkanan.

Nukketeatterin ja näytelmien tekemisellä oli myös toinen tehtävä. Esimerkillämme opetimme sikäläisille hammaslääkäreille lapsille sopivia opetusmenetelmiä. Se vaati heittäytymistä pois lääkärin roolista.

Päiväkodeissa ja kouluissa jaoimme hammasharjoja, fluorihammastahnoja, opaskirjasia, käsinukkeja, julisteita ja pelejä. Lapset ottivat meidät vastaan lauluin, joita oli harjoiteltu huolellisesti. Kaikkialla kuri ja järjestys oli moitteetonta, mutta minua hämmästytti lasten avoimuus meitä isokokoisia ulkomaalaisia tätejä kohtaan.

Lapset tulivat herkästi syliin, leikimme ja lauloimme yhdessä. Ero oli aina haikea.

Lapset tulivat herkästi syliin, kun kumarruimme heidän tasolleen ja opetimme heitä pelaamaan pelejä. Leikimme ja lauloimme yhdessä. Ero oli aina haikea.

Vastavierailulla Suomeen ei puhuttu politiikasta

Ylimääräisiin retkiin jäi Pohjois-Koreassa ollessa aikaa vain harvoin, sillä teimme töitä mahdollisimman tiiviisti. Kun vapaa-aikaa oli, liikuimme oppaan tai autonkuljettajan kanssa. Se on Pohjois-Koreassa järkevää jo siksikin, että välttyisi eksymiseltä. Katujen nimikylttejä tai opasteita ei ole, sen sijaan suurten johtajien kunnioitus näkyy kaikkialla kuvina ja patsaina.

Opin varautumaan siihen, että lämmintä vettä Pohjois-Koreassa ei aina ollut saatavilla, sähkön kanssa voi olla ongelmia ja koulutustila saattoi olla kylmä. Toisaalta opin myös sen, että ihmisten kanssa ei tarvinnut pokkuroida. Jos ensi kertaa tavatessamme kättelimme, erotessamme usein jo halasimme.

Kaikesta erilaisuudesta huolimatta ihmisyys on kaikkialla samaa. Pohjoiskorealainen yhteyshenkilömme ja minä ymmärsimme toisiamme harvinaisen hyvin. Olemme kumpikin uranaisia, poikien äitejä ja ikätovereita.

Vuosien aikana meidän kummankin pojat kasvoivat aikuisuuteen, joten äideillä riitti kuulumisia vaihdettavaksi.

Yhteyshenkilömme kävi parin sikäläisen kouluttajan kanssa myös opintomatkalla Suomessa. Heille ikimuistoista oli vierailu mökillämme, kalastus ja saunominen.

Politiikasta emme puhuneet koskaan."

"Vuosi sitten muutin kaupungista maalle, meren ja metsän väliin. Rentoutuminen on minulle välillä vaikeaa, mutta metsä ja hevonen auttavat aina."

Särkyneen sydämen oireyhtymä iski yllättäen 

"Sydämeni särkyi helmikuussa 2015 kesken ratsastustunnin sipoolaisella tallilla. Ei kuvainnollisesti vaan ihan konkreettisesti.

Sain harvinaisen sydänlaman eli takotsubon, niin kuin tämän särkyneen sydämen oireyhtymän japaninkielestä tuleva nimi kuuluu.

En tunnistanut oireita, vaan istuin tunnin loppuun hevosen selässä. Sen jälkeen vein Rasmus-hevosen talliin, puhdistin sen kaviot ja hoidin pilttuuseen rintakivusta ja valtavasta väsymyksestä huolimatta. Mieleeni ei juolahtanut, että kyse oli jostakin vakavammasta.

Onneksi mieheni tuli poikkeuksellisesti autolla hakemaan minua talleilta. Hän vei minut suoraan sairaalaan. Itse olisin halunnut vain mennä kotiin nukkumaan.

Tätä sairauskohtausta edelsi kahden vuoden kiire ja stressi. Välillä olin miettinyt, milloinkohan joku paikka kehossa pettää. En vain osannut hellittää. Minulla oli innostava työ hammaslääkäriopiskelijoiden parissa Helsingissä. Valmistelin väitöskirjaani ja hoidin Pohjois-Korean kehitysyhteistyöprojektia. Rakensimme kaiken lisäksi yhtä aikaa taloa Sipooseen ja mökkiä Päijänteen saareen.

Ajatus kuolemasta tuli lähelle, kun makasin sairaalassa sydänhalvauksen vuoksi. Seurailin monenlaisia koneita, joihin minut oli kytketty, mutta en pelännyt mitään. Mietin vain, että tässäkö tämä elämä oli.

Olisin ainakin lähtenyt kirjaimellisesti saappaat jalassa, kun tulin suoraan ratsastamasta.

"Vuosi sitten muutin kaupungista maalle, meren ja metsän väliin. Rentoutuminen on minulle välillä vaikeaa, mutta metsä ja hevonen auttavat aina."

Elämän rajallisuuden konkreettinen kokeminen opetti minulle rentoutumisen tärkeyden silloin, 55-vuotiaana. Rentoutumisessa minua auttavat eläimet.

Ratsastan useamman kerran viikossa, ja kotona on viisi pörröistä american curl -kissaa. Emokissa valvoo laumansa järjestystä. Se metsästää hiiriä aikamiespojalleen ja nuolee sen puhtaaksi, vaikka poika on paljon emoaan suurempi kooltaan. Sylinkipeä kissalauma pakottaa minut välillä sohvalle, jotta jokainen pääsee rapsuteltavaksi.

Eläinten lisäksi rentoudun lapsenlastemme kanssa. Ratsastus ja uiminen ovat kolmevuotiaan pojantyttären ja minun yhteisiä harrastuksia. En osannut etukäteen aavistaa, miten nautinnollista isovanhemmuus on ja miten rakkaita pojan lapset voivat minulle olla."

Auttamisen taustalla itsekkyys?

"Olen miettinyt motiivejani kehitysyhteistyön tekemisessä. Saan usein kuulla kiitosta, mutta en pidä itseäni minään sankarina. Paljaimmillaan auttamisen taustalla voi olla jopa itsekkyyttä. Mietin joskus, saanko tyydytystä tuntiessani olevani tärkeä asiantuntija.

Joka tapauksessa auttamistyössä lääkärinä toteutan oman alani työetiikkaa. Lisäksi se on käytännöllinen tapa osoittaa vakaumukseni mukaista lähimmäisen rakkautta.

Toivon, että jonakin päivänä voin taas hyödyntää ammattitaitoani ja olla auttamassa maailman lapsia.

Minulla on ollut myös toinen unelma. Se toteutui tämän vuoden helmikuussa Kuopiossa Itä-Suomen yliopistossa, kun väittelin tohtoriksi. Tein väitöstutkimukseni lasten suunterveyden edistämisohjelman vaikutuksista Pohjois-Koreassa.

Pohjois-Koreassa valmistetaan nyt lapsille sopivia hammasharjoja ja fluorihammastahnoja ohjeittemme mukaan. Oppi on levinnyt niin, että pohjoiskorealaiset kollegat pystyvät jatkamaan suunterveysohjelman levittämistä itse.

Lapsuudessa nähdystä elokuvasta alkanut haave jatkuu silti yhä. Toivon, että jonakin päivänä voin taas hyödyntää ammattitaitoani ja olla auttamassa maailman lapsia."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2017.