Geriatri Maisa Karjula kehitti rautaisen systeemin, jolla 12-lapsisen perheen arki toimi. Poika Samuli oppi kokkaamaan jo alakouluiässä. Aikuisena hän päätti opettaa suomalaiset syömään kasviksia.

SAMULI KARJULA, 29, helsinkiläinen, haluaa lisätä suomalaisten kasvisten syöntiä. Sitä varten hän on kehittänyt Satokausikalenterin. Samuli on kotoisin Pattijoelta Pohjanmaalta.


"Minulla on yksitoista sisarusta. Emme monestikaan syöneet yhdessä, koska emme olleet yhtä aikaa kotona. Meillä lounas oli liukuvasti yhdestätoista kahteen ja päivällinen neljästä kuuteen. Koskaan en syönyt yksin.

Meillä oli perheyksiköitä perheen sisällä. Juhlapyhinä emme mahtuneet samaan ruokapöytään, vaan niitä oli kaksi, yksi pienimmille lapsille ja isälle ja äidille, toinen meille isommille lapsille. Olen sisarussarjan toiseksi vanhin.

Äitini Maisa on geriatri eli lääkäri, joka erikoistuu iäkkäiden ihmisten hoitoon. Jo 1980-luvulla hän teki paljon töitä. Isä oli yrittäjä ja lisäksi hänellä oli luottamustehtäviä. Kotona oli perhepäivähoitaja lapsia kaitsemassa.

Äiti suhtautui syömiseen käytännöllisesti. Hän saattoi illalla kuoria perunat ja paistaa jauhelihan ja jättää aamuksi muistilapun: Laita liesi päälle, lisää jauheliha, hernemaissipaprika ja lihaliemikuutio.

Äidille hampurilainen oli kaupan jauhelihapihvi ruispalan välissä. Siihen laitettiin ketsuppia ja kurkkusalaattia ja se syötiin suodatinpussista.

Me lapset söimme hyvin, mutta äiti itse saattoi syödä hyvillä mielin monta päivää vanhaa nakkikeittoa ja lasten ruokien tähteitä. Jos joku kuori perunat, äiti söi kuoret. Hän nuoli jugurttipurkkien kannet ja pyyhki leivänmuruset pöydältä omaan suuhunsa. Töihin hän otti vanhoja ruokia evääksi.

Minusta tuntui, että ruoka oli äidille polttoainetta.

TÖIDEN JÄLKEEN ÄITI karautti autolla kotiin ja pysäköi oven eteen. Takakontti oli täynnä ruokaa. Meidän lasten piti mennä auttamaan kantamisessa, se kuului asiaan.

Meillä syötiin hullun nopeasti. Jouluateria oli ohi 20 minuutissa.

Päivisin perhepäivähoitaja teki pienimmille sisaruksille lounaan, mutta illalla meidän muiden vastuulla oli päivällisen tekeminen. Ikinä ei kysytty, huvittaako tai jaksetaanko. Minä tein alakouluikäisenä nakkikeittoa, jauhelihakastiketta ja makaronilaatikkoa.

Meillä syötiin hullun nopeasti. Jouluateria oli ohi 20 minuutissa. Vaimoni Laura ei ensimmäisenä jouluna ehtinyt edes aloittaa, kun me muut olimme jo syöneet. Hänen perheessään Espoossa minä taas lähdin kesken kaiken keittämään kahvia, kun muut söivät niin pitkään.

Kun lama taittui 1990-luvun puolivälissä, äidin työpäivät pitenivät. Silloin aloimme syödä enemmän eineksiä. Tuli kalapuikkokausi.

Äiti ei ollut huolissaan kaloreista mutta ravinnon laadusta hän huolehti. Hän pakotti syömään hedelmiä eikä suostunut ostamaan herkkuja. En vieläkään kaipaa jälkiruokia.

Toisaalta meillä juotiin iltapäiväkahvit. Äiti kutsui niitä rauhankahveiksi. Ne keitettiin, kun jokin työ oli saatu tehtyä. Rauhankahveilla sai jäätelöä, eikä silloin saanut tehdä muuta.

Lauantaisin, siivous- ja puuhastelupäivän päätteeksi, lämmitettiin sauna. Sen jälkeen syötiin äidin lämmittämiä pakasteranskalaisia ja einesbroileripullia.

Helsingin yliopiston ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä on sanonut, että ruoka, jota kukaan ei ole rakastanut, on pahaa ruokaa. Äidin pakasteranskiksista välittyi rakkaus.

KIINNOSTUIN RUUASTA toden teolla viisi vuotta sitten. Perustin Satokausikalenterin, koska minusta tuntui, että kasvisten satokausista tietävät nykyisin vain huippukokit ja perehtyneet ruuanlaittajat.

Jos Suomessa opeteltaisiin valmistamaan kasviksista kiinnostavia ruokia eikä käytettäisi vain tomaattia, kurkkua ja porkkanaa, lihan syöminen vähenisi automaattisesti.

Nyt jo tuhannet kodit käyttävät kalenteria. Sen tarkoitus on auttaa löytämään ruokapöytään kauden parhaat kasvikset.

Jos Suomessa opeteltaisiin valmistamaan kasviksista kiinnostavia ruokia eikä käytettäisi vain tomaattia, kurkkua ja porkkanaa, lihan syöminen vähenisi automaattisesti. Lihan kuuluisi olla juhlaruoka.

Äiti on joskus huomauttanut minulle, ettei ruokainnostukseni saisi mennä liian pitkälle ja ettei aihe kiinnosta kaikkia yhtä paljon kuin minua. Mutta on ollut yllätys, kuinka paljon ihmisiä kiinnostaa.

Kun äiti tulee luokseni Helsinkiin, teen hänelle ruokaa. Kerran hän lähetti töistä jälkikäteen tekstiviestin, jossa luki: En ole koskaan syönyt yhtä hyvää pastakastiketta."

MAISA KARJULA, 55, raahelainen geriarti, 12 lasta ja kolme lastenlasta. On ollut käynnistämässä seniorineuvolaa ja tehnyt työtä muistisairaiden parissa.


" En ole koskaan oikein viihtynyt hellan ääressä kuten Samuli nykyään. Olen kiireinen rättääjä-luonne. Mielestäni ruuanlaiton on sujuttava nopeasti ja helposti.

Siinä vaiheessa, kun perheessämme oli kuusi lasta, tajusin, ettemme mieheni kanssa selviä ruuanlaitosta ja kodinhoidosta pelkästään kierroksia lisäämällä. Meidän oli muutettava elämäntyyliä.

Lopetin mankeloimisen ja kehitin viikkosiivousjärjestelmän. Joka toinen viikko siivottiin perusteellisesti eli pestiin myös lattiat. Joka toinen viikko fuskattiin vähän eli imuroitiin ja siivottiin keittiö ja vessa. Noudatan tätä hyväksi havaittua järjestelmää yhä.

Rakensin myös ruokalistan, jolta teimme kymmenen vuoden ajan samoja, toimivia ruokia. Samulikin on saanut perinteisiä, suomalaisia kotiruokia: lihapullia, makaronilaatikkoa, kalaa ja perunamuusia.

TEIMME MIEHENI kanssa kotihommat yhdessä. Hän hoiti viikonloppuruuat, leipoi mokkapalat ja luki iltasadun lapsille.

Kotihommien hoitamisessa meitä auttoi sekin, että lounas- ja päivällisajat olivat liukuvat. Lounasta sai yhdentoista ja kahden välillä ja päivällistä neljästä kuuteen. Lapset osallistuivat ruoanlaittoon, ja sitten ateria odotti syöjiänsä.

Joka iltapäivä meillä tehtiin ruokaa iso annos, koska samaa ruokaa syötiin myös seuraavana päivänä aamupäivällä. Jos maanantaina tehtiin muusi kalapuikkojen seuraksi, sitä syötiin myös tiistaina lihapullien kera.

Maanantain kohdalla ruokalistassa luki aina 'pyhälliset'. Se tarkoitti, että silloin syötiin sunnuntain loput perunamuusit tai mieheni tekemät uuniruuat loppuun.

Ostin ruokaa kaupasta aina kahden viikon tarpeisiin. Ruokakasseja oli vähintään kuusi ja maitolitroja kymmenen. Leipää ostin kassillisen. Samuli ja muut pojat auttoivat kantamisessa. Ruuat maksettiin lapsilisillä.

Pikkulapsivuosista selvittiin, sillä emme olleet yksin. Olemme lauma.

MINÄ JA MIEHENI kävimme töissä silloinkin, kun lapset olivat pieniä. Meillä oli kotona perhepäivähoitaja. Monesti kun ajoin töistä kotiin, näin tienpientareella lasten ystäviä odottamassa, koska saavun töistä eli 'koska saa mennä Karjulaan'.

Työntäyteisistä pikkulapsivuosista selvittiin, koska emme olleet yksin. Minulla on liuta sisaruksia ja valtavasti serkkuja. Olemme 'lauma'.

KUN SAMULI OLI pieni, Suomessa ei käyty yhtä aktiivista keskustelua ravinnosta ja terveydestä kuin nykyään. Vain margariinista kohistiin.
Meillä syötiin terveellisesti. Aina oli tarjolla hedelmiä ja vihanneksia, ja kasviksia syötiin raakana. Maito oli rasvatonta, ja jäätelöä lapset saivat kerran viikossa.

Lauantaisin lämmitimme pakasteranskalaisia ja einesbroileripullia. Se oli helppoa ja kätevää, ja Samuli rakasti niitä. Karkkipäivän kunniaksi ostin laatikollisen irtokarkkeja ja jaoin ne nimilaputettuihin kertakäyttömukeihin kaikille 12 lapselle.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että makkaran seassa on muutakin kuin lihaa. Niin on aina ollut.

OLEN IHAN TYYTYVÄINEN siihen, minkälaisella ruualla Samuli ja muut lapset on kasvatettu. Luotan edelleen einesruuan laatuun. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että makkaran seassa on muutakin kuin lihaa. Niin on aina ollut.

Pidän Samulin ajatuksesta, että liha palautettaisiin juhlaruoaksi. Se olisi kannatettavaa.

Samuli ja minä teemme molemmat työtä suomalaisten terveyden puolesta, mutta eri näkökulmasta. Hän puhuu ruokakulttuurista, minä taas ravitsemuksesta ja terveellisistä elämäntavoista.

SAMULI ON PIAN tulossa tänne Pattijoelle lapsuudenkotiinsa kahdeksi viikoksi vaimonsa ja lapsensa kanssa.

Silloin tiedämme, että Karjulassa saa kahden viikon ajan tavallista vaihtelevampaa ruokaa. Samuli ja hänen vaimonsa eivät tule tänne löhöämään, vaan he laittavat ruokaa ja puuhastelevat siinä missä muutkin.

Varmasti teemme lättytaikinan ämpäriin ja paistamme lättyjä aivan kuten silloin, kun Samuli oli pieni. Syömme nopeasti niin kuin aina olemme syöneet. Lauantaina saunan jälkeen nautimme pakasteranskalaisia ja kalapuikkoja."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2016.

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”
”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”

Vaikka äidin kuolemasta olisi 20 vuotta, hänet voi muistaa vieläkin lähes joka päivä. Mailis Kouhi ei olisi uskonut, kuinka paljon tulee äitiään ikävoimään.

Äidit vanhenevat ja järjellä tietää, että joskus he kuolevat. Mutta surulla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, sanoo Mailis Kouhi.

”Kuvittelin, ettei äidin kuolema ole minulle vaikea asia. Äiti oli jo itsekin sanonut, että pääsisipä pois. Sitten surinkin kamalasti ja suren yhä!”

”Minun äitini. Olin hänen ainoa lapsensa.”

Seitsemän vuoden ajan Mailis oli käynyt äitinsä luona sairaalassa joka päivä.

”Syötin äitiä, laitoin lusikan varovasti suuhun. Kesällä vein hänet pyörätuolilla ulos.”

Usein Mailikselle tulee vieläkin mieleen, mitä jämpti äiti nyt sanoisi tai ajattelisi.

Jos hän voisi vielä kysyä, hänellä olisi äidilleen yksi kysymys.

”Jos voisin vielä kerran puhua äidille, kysyisin taas: kuka on minun isäni?”

Lue lisää Mailiksesta ja kahdesta muusta äitinsä menettäneestä Kodin Kuvalehden tähtiartikkelista tästä linkistä. Artikkeli on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehden numerossa 11/2018.