TÄTÄ MIETIN. Lapsi tietää usein vanhempia paremmin, mikä harrastus on hänelle paras, kirjoittaa Ulla Ahvenniemi.
Lapsellani oli ekaluokkalaisena kaksi liikuntaharrastusta. Toisessa hän oli oikein hyvä, toisessa ei yhtä taitava. Toisesta hän piti todella paljon, toisesta vähemmän.
Taitavuus ja tykkääminen menivät ristiin. Minusta se oli harmi.
"Lapsi pitää väärästä lajista, ajattelin."
Lapsi pitää väärästä lajista, ajattelin.
Yleisurheilussa tytär juoksi nopeasti, heitti pitkälle ja hyppäsi korkealle. Suvussa onkin ollut paljon hyviä yleisurheilijoita, me vanhemmat kerroimme hänelle. Näimme selvästi, että hänellä on keihäänheittäjän vahvat kädet ja pituushyppääjän lihaksikkaat jalat.
Joukkuevoimistelussakin tytär sai kiitosta ryhdistä ja hypyistään (Mieti vielä sitä pituushyppyä, sanoin silloin), mutta selkä ja nilkat olivat turhan jäykät. Ei ihme, näillä notkea kuin rautakanki -geeneillä.
"Onneksi näin muutakin: sen, miten innostuneelta lapsi näytti."
Voimistelukisojen katsomossa katsoin tytärtäni ja muita voimistelijoita ja tiesin, että lapsestani ei ikinä tulisi yhtä notkeaa kuin parhaiden joukkueiden voimistelijat olivat.
Onneksi näin muutakin: sen, miten innostuneelta lapsi näytti. Kuinka paljon hän voimistelusta piti ja esiintymistä rakasti.
Nyt tytär on 15-vuotias. Niinäkin päivinä, jolloin hän ei jaksa kävellä postilaatikolle tai viedä pyykkejä pyykkikoriin, hän jaksaa nurisematta lähteä jumppaharjoituksiin – omiin tai niiden uusien pienten voimistelijoiden, joiden apuvalmentajana hän nyt on.
"Voimistelukisoista tulee kotiin teini, joka oli äitiään viisaampi."
Niinäkin päivinä, jolloin hän sanoo vain "ihan just" tai "ihan sama", hän huomaamattaan harhautuu puhumaan, kun häneltä kysyy seuraavan kauden kisamusiikista.
Joukkuevoimistelukisoista ei tule kotiin mitaleja, mutta tulee teini, joka oli äitiään viisaampi.
Lapsi älysi valita juuri oikean lajin. Ei sitä, missä hän oli paras, vaan sen, mikä oli hänestä paras.
