Kun Paavo Westerbergin esikoinen aikoinaan muutti pois kotoa, isälle tuli ensin itku ja sitten oivallus: keski-ikä on luopumista, mutta jotain uutta ja hyvää tulee tilalle.
Joskus muutamassa minuutissa voi vanheta vuosia.
Kun Paavo Westerberg nosti viimeisen laatikon hissiin, hän vilkaisi itseään peilistä.
Esikoinen oli muuttamassa pois kotoa, pakettiauto oli vuokrattu, tämä päivä oli ollut tiedossa jo pitkään.
Paavo laski kantamuksensa vuokra-asunnon lattialle ja jätti tyttärensä purkamaan laatikoita ja pusseja.
Hän astui jälleen hissiin, sulki oven ja katsoi peiliin.
Peilissä näkyvä mies näytti kymmenen vuotta vanhemmalta kuin se, joka matkusti hetki sitten hissillä ylös.
”Menin kotiin, ja kaikki oli ihan hyvin. Ajattelin, että hienoa kun muutto sujui niin kuin piti.”
Sitten tuli ilta.
”Istuin sohvalla ja tajusin yhtäkkiä, että lapsi ei tulekaan enää takaisin.”
Paavo alkoi itkeä.
Hän oli tullut tyttären isäksi 16-vuotiaana. Nyt tyttärellä oli oma koti, josta hän saapuisi vanhaan kotiin enää vain kylään.
Elämän tarkoitus oli kirkas: pitää huolta lapsesta
Se nyt oli niin suunniteltua kuin 16-vuotiaan elämässä mikään on, Paavo sanoo isäksi tulemisestaan.
”Jos nyt näkisin itseni 16-vuotiaana, niin se ihminen olisi todella nuori, poikanen. Mutta silloin oma kokemus oli jotakin ihan muuta.”
Paavo keskeytti opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja sai kiinnityksen Ruusun aika -televisiosarjaan.
Paavo näytteli sarjassa ikäistään Illiä, Ruususen perheen poikaa. Illi riiteli isänsä kanssa kaljoittelusta ja kotiintuloajoista ja väitti vastaan äitipuolelle, joka käski siivota rumpusetin pois näkyvistä ja ryhdistäytyä.
Oikeassa elämässä Paavo lähti kuvauksista ruokakaupan kautta kotiin ja eli tavallista perheenisän elämää. Hän täytti tiskikoneen ja luki iltasadun.
Pienten lasten vanhempien elämä koostuu lopulta aika arkisista toimista, hetkistä ja tilanteista.
Elämän tarkoitus oli jotenkin kauhean kirkas, Paavo sanoo.
Elämän tarkoitus oli pitää huolta lapsesta.
Kun Paavo ja perhe menivät naapurirappuun taloyhtiön saunaan kylpytakki päällä ja saunakiulu kainalossa, rapun edessä odotti joukko kihiseviä teinityttöjä, jotka halusivat Paavon nimmarin.
Tämän kuuluu mennä näin
”Aina puhutaan siitä, miten valtavasti lapsen syntymä muuttaa elämää ja muuttaakin. Mutta sitten lapset lähtevät pois ja se on yhtä iso juttu.”
Kun Paavo seitsemän vuotta sitten itki sohvalla esikoisen muuttopäivän iltana, itkussa oli jotakin puhdistavaa.
Jos Paavo kuulee ambulanssin äänen, hän ajattelee lapsiaan. Huoli ei koskaan häviä.
”Sellaista tunnetta en ollut koskaan kokenut. Mukana oli surua ja sitten jotain niin kuin iloa. Oli olo, että tämän kuuluu mennä näin.”
Huoli ei koskaan häviä. Jos Paavo kuulee ambulanssin äänen, hän ajattelee lapsiaan.
Mutta kun jostain luopuu, jotain muuta tulee usein tilalle. Uusia töitä ja sunnuntaipäiviä, jolloin Paavo ajaa esikoisen kanssa panemaan saaristomökkiä talviteloille ihan kahdestaan.
Aikuinen lapsi huutelee kalliolta rantaan päin: iskä, tarkistitko, että vene on sidottu kiinni kunnolla?
Perjantaina 29.12. ilmestyneestä Kodin Kuvalehdessä 1/2018 Paavo Westerberg kertoo ensimmäisen elokuvaohjauksensa, Viulistin, synnystä ja teemoista: intohimosta, luopumisesta, ikääntymisestä ja uusista aluista. Viulistin ensi-ilta on 5.1.2017.
