Dokumenttiohjaaja Mia Halme yritti ennen hoitaa kaiken kunnolla. Nyt hän ajattelee yhä useammin, että mitä väliä. Se on vain yksi keski-iän hyvä puoli.

Lapsia oli kamala ikävä. Dokumenttiohjaaja Mia Halme käveli keittiöstä olohuoneeseen, pani pari puuta uuniin ja söi kourallisen manteleita.

Tulen rätinää lukuun ottamatta mitään ei kuulunut. Lapset olivat treeneissä, kavereilla, ties missä. Koti oli tyhjä.

Tällaisesta hetkestä Mia oli haaveillut yli kymmenen vuotta. Kukaan ei ollut iholla vaatimassa mitään. Sai olla vain. Olikin liian hiljaista.

"Ensin odottaa, että joskus olisi omaa aikaa. Kun lapset sitten kasvavat ja menevät omille teilleen, odottaa koko ajan, koska he taas tulevat. Ikävä on ihanaa ja kamalaa samaan aikaan."

Tällaistako keski-ikä on, Mia ajatteli. Emmekö enää koskaan viikonloppuaamuisin möyri parisängyssä koko perhe?

Kuinka kauan lasta saa vielä pitää sylissä, kehtaako kukaan enää pitää minua kädestä kiinni kadulla?

Muutos hiipi hitaasti.

"Ennen esittelin itseni aina aloittamalla, että olen kolmen lapsen äiti. Yhtenä päivänä huomasin, että kerronkin ensimmäisenä jostain muusta, vaikka työstäni."

Ikävä ja helpotus: enää lapsi ei ole koko ajan iholla ja vaatimassa.

Toisaalta äitiys ei ole kadonnut minnekään. Kun kaikki sattuvat samaan aikaan aamupalapöytään, syntyy erityinen hetki. 18-vuotias Eeli ajaa partaa ja 13-vuotias Vilke katsoo vieressä kiinnostuneena. 11-vuotias Ruut selittää, mitä unta näki edellisenä yönä.

"Kohtaamme toisemme järjestelemättä, että syödäänpäs tänään yhdessä. Kaikki on ihan kohdallaan ja tosi oikein."

Merkityksellinen hetki ei jää Mialta huomaamatta. Niitä hän etsii myös työkseen.

Aleksi (vas.), Eeli, Mia, Vilke ja Ruut. Kymmenen vuotta sitten Mia olisi sijoittunut perheen pituusjärejstyksessä aivan eri kohtaan.
Aleksi (vas.), Eeli, Mia, Vilke ja Ruut. Kymmenen vuotta sitten Mia olisi sijoittunut perheen pituusjärejstyksessä aivan eri kohtaan.

Kaikkea ei tarvitse kantaa

Mian uusi dokumenttielokuva Joka toinen pari kuvaa kolmen suomalaisperheen arkea vanhempien eron jälkeen. Se kertoo hetkistä, jolloin elämän tietää muuttuvan lopullisesti.

Pitkänäperjantaina mies syö kulhoon asetellut lasten pääsiäiskarkit. Aamulla hän ja vaimo eivät vielä arvanneet, että tänään he eroavat.

Ei ero tietenkään karkeista johdu.

Pieni poika seisoo vanhempiensa välissä ja pitää heitä kädestä. Hän katsoo heitä vuorotellen ja hokee: äiti, isi. Eniten maailmassa hän haluaisi, että äiti ja isä olisivat taas yhdessä.

Toinen poika laskeskelee auton takapenkillä, että isän ja äidin välillä on kolmekymmentäyksi minuuttia, jos ei ajeta ylinopeutta. "Ei se siittä muuks muutu", isä vastaa.

Kuvatuissa hetkissä on paljon tunteita, muttei pelkästään surua.

"Erotessa voi nähdä kirkkaasti ne ihmissuhderakennelmat, joita on kasattu ja pidetty ehkä turhan kauan pystyssä. Voi nähdä, ettei enää tarvitse kantaa ja kannatella kaikkea. Voi nähdä myös, mitä rakasti."

Siksi Mia ei koskaan voivottele, jos tuttava kertoo eronneensa. Ei voi tietää.

Ei työn ja perheen yhtälöä voi selvittää.

Mia on omistanut elokuvan äidilleen. Lapsuuden äidillä oli isot korvakorut, ja hän pelasi mielellään lentopalloa. Nuoruuden äiti oli paikalla, mutta seurasi sivusta ja antoi ajatella itse.

"Minä olen äitinä ihan erilainen. Kommentoin ja puutun asioihin koko ajan, kyselen ja tarjoan. Olen rasittavan utelias."

Mian äiti uskalsi tehdä ratkaisuja, jotka olivat 1970-luvun lopulla harvinaisia. Juuri hän teki päätöksen vanhempien avioerosta.

Eron jälkeen Mian kasvatti yksinhuoltajaäiti. Perheessä ei ollut rahaa mihinkään turhaan, eikä Mia koskaan saanut juuri sitä hienoa vaihdepyörää, josta haaveili. Mutta hän sai toimivan pyörän ja asenteen, jonka arvon hän ymmärsi aikuisena: maailma on kaikille avoin, myös naisille.

"Vaikka ei äiti taatusti feminismistä ääneen puhunut."

Miasta ja siskosta tuli suvun ensimmäiset ylioppilaat. Kun äiti saatteli heidät maailmalle, hän oli nuorempi kuin Mia nyt.

"Nyt on kasvanut seuraava sukupolvi, joka äitini on päästettävä etäämmäs. Kun lapsenlapset olivat pieniä, isoäitiä tarvittiin apuun vähän väliä. Nyt hänen on hyväksyttävä, että lapset ovat välillä vain, että ai mummu, hohhoijaa."

Miaa alkaa naurattaa.

"Yhtä luopumista koko naisen elämä. Ja uutta alkua myös."

Pysymmekö yhdessä?

Miasta piti tulla toimittaja. Opintojen loppuvaiheessa hän huomasi täyttävänsä Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen koulutusohjelman hakupapereita.

Elokuvia tehdessä ei tarvitsisi paketoida asioita tarinaksi tai uutiseksi. Voisi näyttää vain välähdyksiä ja hetkiä, joista muodostuu elämänmakuinen kudelma.

Mia ei halua, että ihmisistä kerrotaan liian yksinkertaisesti.

"Eihän kenenkään elämää voi typistää simppeliksi tarinaksi, jolla on vetävä alku, koskettava loppu ja dramaattinen keskikohta."

Yhden juonen sijaan on valtava määrä erilaisia vaihtoehtoja ja hyppäyksiä sivupoluille. Jokaisen elämään kuuluu aukkopaikkoja ja monenlaisia epäloogisuuksia.

Mia pääsi opiskelemaan ensi yrittämällä. Samalla kurssilla aloitti puoliso, ohjaaja Aleksi Salmenperä.

Aleksilla oli Mian mielestä maailman miellyttävin ääni. Kun se kuului taka-rivistä opiskelijoiden nimenhuudossa, oli pakko kääntyä katsomaan.

Viisitoista vuotta myöhemmin he huomasivat, että ihmiset ympärillä alkoivat erota.

"Väistämättä tuli mieleen, miten meille mahtaa käydä. Eihän sitä koskaan voi tietää, mutta voi yrittää nähdä ja kuulla toisen. Antaa arvoa."

Mia ja Aleksi eivät istuneet pöydän ääreen ja aloittaneet keskustelua: pysymmekö yhdessä vai lähdemmekö eri teille? Koko ajan on kuitenkin tunnusteltu, pienillä sanoilla ja lauseilla. Joskus räjähtävästi.

Mitä haluan, mitä haluat, millaista on kymmenen vuoden kuluttua, entä kolmenkymmenen?

"Toisen itsestäänselvyys tuossa lähellä tuntuu hyvältä, mutta yhtä hyvältä tuntuu se, että tässä ollaan vapaaehtoisesti."


Yhtäkkiä Mia Halmeella on taas enemmän aikaa itselleen. Silloin voi mennä vaikka retkiluistelemaan.
Yhtäkkiä Mia Halmeella on taas enemmän aikaa itselleen. Silloin voi mennä vaikka retkiluistelemaan.

Koko ajan helpottaa

Silmät valuvat vettä ja ulkohousut kuraa, kun Mia pyöräilee kiireessä aamubussille. Bussissa pitäisi heti avata läppäri ja alkaa vastata sähköposteihin. Joka asian dead line on juuri nyt.

Välillä on kuitenkin parempi mennä samaan autoon sattuneen tutun viereen istumaan ja vaihtaa kuulumiset. Sen voi tehdä rennosti. Keski-iässä muiden mielipiteillä on yhä vähemmän merkitystä.

"Ennen tuntui tosi vaikealta, jos minusta ei tykätä tai jos en hoitanut kaikkea kunnolla. Nyt on koko ajan helpompaa ajatella, ettei kaikkia tarvitse miellyttää eikä kaikkea suorittaa. Joistain naruista voi päästää irti ja ajatella, että mitä väliä."

Mitä väliä, jos itkee liikutuksesta, kun työpaikalla Aalto-yliopiston Elokuvataiteen laitoksella pitäisi antaa ammattimaista palautetta.

Mitä väliä, jos sanoo, että tätä asiaa en ymmärrä yhtään. Mitä väliä, jos ei jaksa pestä ikkunoita tai vaihtaa verhoja. Mikäli verhoja edes on.

Mia puhuu mieluummin puolimatkasta kuin keski-iästä.

"Kun lasten kasvamisen aiheuttamasta nostalgisoinnista selviää, puolimatkassa oleva nainen on tosi hienossa elämänvaiheessa."

Puolimatkasta näkee laajasti molempiin suuntiin.

"Voi katsoa omiin vanhempiinsa ja tunnistaa itsessään yhä enemmän heitä. Voi katsoa lapsiinsa, jotka ovat hirveää vauhtia lähestymässä aikuisuutta. Asiat saavat ikään kuin muotoja. Näkee, että näin tämä elämä ehkä menee."

Kasvojen ilme on tuttu, mutta kulmien välissä on huoliryppy.

Illalla Mia täyttää tiskikonetta, kun lapset jo nukkuvat. Aamulla alkaa etäpäivä. Silloin on oltava tehokas. Lapset palaavat iltapäivällä ja kolauttavat reppunsa eteisen lattialle.

"Jos en ole siinä vaiheessa saanut mitään aikaiseksi enkä ole syönyt, olen ihan raivona heille. Yritän lohduttautua, että olenpahan edes paikalla."

Kun elokuvan teko on kiireisimmillään, Mia ei joka päivä ehdi nähdä lapsia aamulla eikä välttämättä illallakaan.

"Vaikka kukaan ei sanoisi, että poissa oleminen on väärin, sanon sen itselleni."

Samalta tuntui jo silloin, kun lapset olivat pieniä. Kun teki liikaa töitä, harmitti. Kun oli enemmän lasten kanssa, tuntui, että työt tuli tehdyksi vasemmalla kädellä.

"Jatkuvasti oli olo, että ohi meni. Ei työn ja perheen yhtälöä voi selvittää. Voi vain huijata itseään, että riitän kyllä. Ehkä se on tottakin?"

Ja yhtäkkiä, hups, esikoinen valmistautuukin jo ylioppilaskirjoituksiin.

Selitykset saavat loppua

Joskus Mia puhuu mieluummin ystävälle kuin puolisolle, sillä ei puolisonkaan tarvitse kaikkea kantaa.

Hän soittaa Annelle ja pyytää avantoon tai juoksemaan metsän poluille. Tai Miljalle Porvooseen, ihan vain jutellakseen. Vaikka ei olisi pariin kuukauteen puhuttu, toinen saa nopeasti kiinni tilanteesta, kuuntelee, eläytyy ja jakaa.

"Puolimatkassa itseään ei tarvitse enää selitellä tai puolustella. Voi kertoa aivan kaiken: alhaisimmatkin tunteensa ja itsekkyytensä, kiitoksen ja kehujen tarpeensa tai raivonsa."

"Tähän ikään liittyy valtavan suurta elämän ymmärrystä, kokemusten jakamista ja ihan parasta huumoria."

Ja paljon puhumista. Se on tosin hyvä aloittaa jo aiemmin.

Joka toinen pari -elokuvassa mies sanoo vähän vaikeasti ja hyvin vakavissaan: "Suuren osan ajasta huomaa, että kun tällaisena nelikymppisenä pitäisi alkaa käsitellä asioita, niin ei se ihan helppoa ole."

"Joskus haaveilen, että suhtautuisin asioihin tyynemmin. Kun lapset aamulla etsivät avaimiaan, olisin vain, että jaahas. Tässä iässä ei kuitenkaan enää kamalasti muutu."
"Joskus haaveilen, että suhtautuisin asioihin tyynemmin. Kun lapset aamulla etsivät avaimiaan, olisin vain, että jaahas. Tässä iässä ei kuitenkaan enää kamalasti muutu."

Ehdinkö tehdä kaiken?

Puolimatkan nainen joutuu muistuttamaan itselleen, että 1990-luvusta todella on aikaa yli kaksikymmentä vuotta. Puolimatkan naisen mielestä alokkaat armeijavaatteissaan näyttävät lapsilta, ja hän muistaa ostaneensa markalla kaikkia irtokarkkeja sekaisin.

Puolimatkan nainen huomaa myös, ettei kaikkea jaksa enää kuten ennen. Joskus on väsyneempi ja joskus kärsimättömämpi. Muodollisuuksia ei tahdo sietää, eikä mitään muutakaan ajanhukkaa.

Joskus lapset komentavat olemaan hiljaa. Joskus jutellaan suurista.

Aamulla peilistä katsovat kasvot, joiden silmien ilme on tuttu, mutta huoliryppy on tehnyt uurteet kulmien väliin. Ikääntyminen on pelkoa siitä, säilyykö mieli kirkkaana ja uteliaana.

"Tässä iässä on hirveästi myöntämisen paikkoja. Asioita, joihin törmää, fyysisiä vaivoja. Yritän olla kiitollinen, että vieläkin opin uuden tanssikoreo-grafian ja voin opettaa joogaa."

Mia ei enää murehdi, että joku lapsista juoksee auton alle tai tippuu puusta. Pikkulapsiaikana pelot olivat pinnassa ja äiti hälytystilassa. Nyt tilalle puskee toisinaan erilainen ahdistus. Tuleeko lapsestani onnellinen aikuinen, kohteleeko maailma häntä hyvin?

"Ehkä nyt on aika ajatella myös vähän enemmän itseään. Toisaalta huolehtimista tapahtuu toisinkin päin. Jos minulla on murheita, lapset kysyvät niistä ja lohduttavat pelkästään olemalla olemassa."

Aika kuluu.

"Puolimatkalaisen syvä huoli on se, että tajuaa, kuinka hitaita ajatusprosessit ovat. Ehdinkö tehdä kaiken, minkä haluan?"

Mia haluaisi vielä tehdä töitä ulkomailla. Monenlaisia elokuvia: unenomaisia, poliittisia, kokeellisia ja hyvin fyysisiä.

"Ideoita on paljon. Vähän niin kuin nuorena. Silloin unelmiinsa luotti, sitten luottamus jossain välissä katosi. Nyt se on palannut."

Ennen maailmalle lähtemistä kaikki lapset pitää saada aikuistumisen kynnykselle. Vasta sitten voi mennä.

Kirja tuo lähelle

Seitsemänvuotiaana Mia istui sängyllä ja katseli valokuva-albumia. Hänestä oli värisyttävää kuvitella, millaista mustavalkoisissa kuvissa esiintyvien ihmisten elämä on ollut.

Mitä miettii tuo leveäharteinen nainen omenapuun juurella? Minne polkupyörällä ajava mies on matkalla? Millainen tulee minun matkastani?

Täältä on päästävä kauas, Mia ajatteli teininä Porin tuulisella torilla kerätessään allekirjoituksia Etiopian nälänhätää vastustavaan adressiin.

Matkasta tuli mielenkiintoinen.

"Ei aikuinen ole lasta viisaampi. Lapsilla on paljon enemmän ajattelun kirkkaita hetkiä. Aikuiset hääräävät niin paljon, että sellaiset hetket usein sumentuvat."
"Ei aikuinen ole lasta viisaampi. Lapsilla on paljon enemmän ajattelun kirkkaita hetkiä. Aikuiset hääräävät niin paljon, että sellaiset hetket usein sumentuvat."

Tänäänkin Mia kokoaa illalla lukupiirin vanhempien sängylle. Hän perusti sen, jotta saa lapset hetkeksi viereensä.

Lukupiirissä Mia makaa keskellä, Vilke ja Ruut kainalossa. Jokainen lukee omaa kirjaansa. Vilke Isabel Allenden Petojen kaupunkia ja Ruut John Greenen Kaikkia viimeisiä sanoja. Mian kädessä on Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat.

Mia innostuu lukemaan ääneen, kuten usein. Lapset huokailevat ja komentavat olemaan hiljaa. Sitten jutellaan, suurista ja pienistä.

Esikoispoika Eeli saapuu omilta teiltään myöhemmin, kun Mia on jo lähellä unta. Kun Eeli tulee halaamaan, voi olla aika varma, että ainakin juuri sillä hetkellä lapsella on onnellinen olo.

Silloin Miallakin on.

Mia Halme
48-vuotias dokumenttiohjaaja opettaa Aalto-yliopiston elokuvakuvataiteen laitoksella.

Mian uusi dokumentti Joka toinen pari saa ensi-iltansa DocPoint-festivaalilla 27.1. ja tulee teatterilevitykseen huhtikuussa. Edellinen elokuva Ikuisesti sinun kertoi huostaanotetuista lapsista ja sai Jussi-palkinnon.

Mian perheeseen kuuluu kolme lasta sekä puoliso, ohjaaja Aleksi Salmenperä.

Reetta Kivelä
Reetta Kivelä on 40-vuotias elintarviketieteiden tohtori ja nyhtökauran toinen kehittäjä. Hän asuu Helsingissä, ja perheeseen kuuluvat puoliso sekä lapset Lotta, 19, Anni ja Olga, 17, ja Niilo, 11. Vapaa-ajalla Kivelä rentoutuu pilateksessa.

OLIPA PÄIVÄ. Nyhtökauran keksijän päivään mahtui puheen harjoittelua taksissa ja neuvottelua teinien kanssa.

HERÄTYS SOI kello 6.30. Kiirehdin heti suihkuun ja heitin mekon päälle.

Aamupalaksi söin sämpylöitä, joiden väliin laitoin kurkkua ja korianteria. Join vielä kupin vihreää teetä ja lähdin ulos ankeaan vesisateeseen. Pimeät talvet tuntuvat välillä aivan kohtuuttomilta.


”Maustoin aamiaissämpylän korianterilla.”

PÄIVÄN HAASTAVIN hetki oli edessä heti ensimmäisenä. Menin tapaamaan firmamme Gold & Green Foodsin neuvonantajia. Pohdimme nyhtökauran lisenssineuvotteluja uusiin maihin. Niiden koukeroiden kanssa täytyy olla tarkkana.

Kokouksen jälkeen nappasin taksin alle. Minut oli kutsuttu puhumaan startup-firmojen seminaariin.

Yleensä esitysten tekeminen jää minulla viime tippaan. Tämänpäiväistä puhetta varten olin valmistautunut hieman paremmin kuin yleensä. Silti istuin taksin takapenkillä tietokone sylissäni ja harjoittelin puhetta ääneen.


”Esitys sujui hyvin, enkä edes jännittänyt.”

PÄÄSIN EDUSTAMAAN korkokengät jalassa, kun seminaarin jälkeen riensin Martti Ahtisaaren CMI-rauhanjärjestön cocktail-tilaisuuteen. Normaalisti päiväni kuluvat joko toimistolla tai Järvenpään tehtaalla keskustelemassa laitehankinnoista. Ehdin vain harvoin pysähtyä ja juhlistaa sitä, mitä olemme nyhtökauran toisen kehittäjän Maija Itkosen kanssa saaneet aikaan. Siksi tilaisuus tuntui erityiseltä.

"Onneksi lapset tykkäsivät illallisvalinnastani."

VATSA KURNI kotiin lähtiessä. Päätin uhmata pitkiä jonoja ja hain koko perheelle tacoja Taco Bell -pikaruokaravintolasta. Niiden välissä on nyhtökauraa, mutta en ole aiemmin ehtinyt maistaa niitä. Jonossa meinasin tuskastua, mutta onneksi lapset tykkäsivät illallisvalinnastani.

KOTONA VASTAILIN sähköposteihin, koska olin ollut koko päivän pois toimistolta. Ehdin kuitenkin käydä nuorimmaiseni kanssa koulun kokeet läpi. Kuittasin äikän, matikan ja historian kokeet nähdyiksi ja sain olla niihin ihan tyytyväinenkin.


”Ulkoilu jäi, koska Kaiku oli jo käytetty ulkona.”

En ehtinyt ulkoilla lainkaan. Olisin vienyt koiramme Kaikun ulos, mutta lapset olivat jo tehneet sen.

VIIME VUOSINA elämässäni on muuttunut kaikki. Aikaisemmin työskentelin Fazerilla tutkimuspäällikkönä, ja minulla oli paljon enemmän aikaa ystäville ja kotitöille. Nyt en edes yritä ehtiä tehdä niitä. Olen palkannut apua, enkä suostu potemaan huonoa omatuntoa. Minulle on tärkeintä, että ehdin kotona nähdä omia tyyppejäni.

"Mietin, kuinka hienoja ihmisiä sain tavata."

YHDENTOISTA AIKAAN puin vielä asioita perheemme teinien kanssa. Yksi heistä on menossa tekemään kauppaan inventaa­riota, mikä kestää yli puolenyön. Emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten hän tulee keskellä yötä takaisin kotiin.

VIIMEISENÄ ILLALLA mietin, kuinka hienoja ihmisiä sain tänään tavata. Näin vielä tuttavani Facebook-postauksen, jossa pitämääni puhetta kehuttiin. Se tuntui mukavalta.

Olipa päivä -sarjassa tutut henkilöt kertovat päivästään. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2017.

Näyttelijä Eeva Soivio esiintyy KOM-teatterin näytelmässä Veriruusut. Sen ensi-ilta on 16. helmikuuta.
Näyttelijä Eeva Soivio esiintyy KOM-teatterin näytelmässä Veriruusut. Sen ensi-ilta on 16. helmikuuta.

VOIMALAUSE. Eeva Soivio on huomannut, että enää ei ole ollenkaan noloa olla oma itsensä.

”Viime keväänä esitin henkilökohtaista monologia Mustarastas. Se kertoi veljestäni, joka katosi vuonna 1989. Olin silloin 12-vuotias.

Monologia tehdessäni tajusin: se olenkin minä, joka olen seissyt itseni tiellä ja estänyt asioita tapahtumasta.

Ihminen lokeroituu tietynlaiseksi nopeasti ja tosi nuorena. On hurjaa, miten alamme toimia sen mukaan, millaiseksi toiset sanovat meitä.

"Ikä on vähentänyt itsekriittisyyttäni."

Täytän tänä vuonna 42, ja vasta ikä on vähentänyt itsekriittisyyttäni. Enää ei olekaan noloa olla oma itsensä.

Oivallus on tuonut työhöni henkilökohtaisuutta ja rooleihini aitoutta. Pitkään yritin rakentaa roolejani liian näppäriksi.

Kun en ole itseni tiellä, haaveileminen muuttuu tekemiseksi. Isäni tiesi tämän jo, kun olin lapsi ja sanoi: ’Jos näet itsesi jossain, se voi toteutua. Jos et näe, se on liian kaukana.’

Juuri nyt mietin, näenkö kädessäni kirjoittamani kirjan.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 2/2018.

Teatteri: ”Toinen koti on Jussi Lehtosen dokumentaarinen teatteriesitys. Pakolaisten ja suomalaisten taiteilijoiden kohtaamisesta tulee voimakas olo: näin maailman kuuluu mennä.” Kansallisteatterissa Helsingissä 16.2. asti.

Levy: ”Ohjaaja Lauri Maijala on tehnyt runoihin sävelmiä 16 vuotta. Nyt ne voi kuunnella levyltä. Tuonen lehto, öinen lehto on erityisen koskettava.” Lauri Maijala: Tuokaa shamppanjaa, Texicalli.

Teatteri: ”Olen iltaisin töissä, joten mielenkiintoisia esityksiä jää näkemättä. Mari Rantasilan Masennuskomedialle aion kuitenkin raivata ajan.” Kansallisteatterissa Helsingissä 21.5. asti.