Jussi Lehtonen on 42-vuotias Kansallisteatterin näyttelijä ja Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija. Kiertuenäyttämö vie esityksiä hoitolaitoksiin ja vankiloihin sekä valmistaa niissä elävien ihmisten kanssa dokumenttiteatteriesityksiä.
Jussi Lehtonen on 42-vuotias Kansallisteatterin näyttelijä ja Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija. Kiertuenäyttämö vie esityksiä hoitolaitoksiin ja vankiloihin sekä valmistaa niissä elävien ihmisten kanssa dokumenttiteatteriesityksiä.

Kun joku yleisöstä kommentoi, että höppänä ukko, näyttelijä Jussi Lehtonen on onnistunut. Hän kiertää lausumassa runoja muistisairaille.

Yksi yleisössä puristaa kädessään lusikkaa, toinen nukkuu. Eteläsuomalaisen hoitolaitoksen oleskelutilassa istuu kolmisenkymmentä dementiaa sairastavaa ihmistä.

Ikkuna on auki, sen takana paistaa aurinko. Ehkä nukkujakin kuuntelee.

"Kaikki lakkasi olemasta paitsi sinun silmäsi", laulaa näyttelijä Jussi Lehtonen Pablo Nerudan runoa.

Silloin joku yleisön joukossa sanoo yhtäkkiä hartaasti: kiitos. Muut ovat hiljaa.

"Nämä ovat onnen kyyneleitä! Tämä oli hieno esitys!"

Esitys kestää puoli tuntia. Sen jälkeen keskustellaan. Jussi kysyy vuorotellen jokaiselta: mitä pidit, mitä sinulle tuli mieleen?

"Nämä ovat onnen kyyneleitä! Tämä oli hieno esitys!" harmaatukkainen rouva eturivissä sanoo.

"Ihan kiva, olen soitellut nuoruudessa kitaraa. Enää ei tule soitettua, kun elämä on lopussa ja niin pois päin", tohvelijalkainen mies puhuu.

Kolmas ei vastaa. Se ei haittaa. Tärkeämpää on ollut kohtaaminen, kokemus sanojen rytmistä.

"Hän oli ennen laulaja", kuiskaa hoitaja ja osoittaa naista, joka hymyili esityksen alusta loppuun. Sama nainen itkee usein koko päivän.

"Minulla ei ole kotia. Se tuli mieleen. Surullinen tunne. Asun ihan vieraiden kanssa." Tämänkin vastauksen Jussi on saanut, kun hän esityksen jälkeen kiertää kysymässä, millaisia ajatuksia se herätti.
"Minulla ei ole kotia. Se tuli mieleen. Surullinen tunne. Asun ihan vieraiden kanssa." Tämänkin vastauksen Jussi on saanut, kun hän esityksen jälkeen kiertää kysymässä, millaisia ajatuksia se herätti.

Lalalaa, ping pang pong

Miljöö: Turun kauppatori 1980-luvulla, Aurajoelta tuulee.

Henkilöt: Muutama laitapuolen kulkija sekä vanha rouva, jonka tukka on niin kihara, että muistuttaa afrokampausta. Rouvalla on mukanaan viulu.

Tunnelma: Mutkaton.

Kiharahiuksinen rouva on Jussin mummi. Hän on tullut soittamaan viululla

Bachia miehille, jotka odottavat olutpullot kädessään Alkon aukeamista. 1980-luvulla heitä sanottiin vielä puliukoiksi.

Mummi soittaa ihan vain siksi, että puliukot ilahtuisivat.

Jos mummi tulee kylään, hän pyytää 10-vuotiasta Jussia lukemaan Raamatusta Päivän Sanan ja eläytyy. Sitten mummi huudahtaa: Ajatella! Ihmeellistä! Lue vielä kerran!

Mummi on suvun boheemi. Jussista tulee ehkä seuraava.

Jussi lukee ja oppii rakastamaan sanoja. Mummi on suvun boheemi. Jussista tulee ehkä seuraava. Hän aikoo pelastaa maailman ekokatastrofilta, joskin tarkat suunnitelmat asian toteuttamiseksi ovat vielä vähän epämääräisiä.

25-vuotiaana Jussi valmistuu Teatterikorkeakoulusta ja aloittaa työt Suomen Kansallisteatterissa.

Esityksiä on usein kuutena iltana viikossa. Teatterin kiviseinät ovat paksut. Kun seisoo valaistulla näyttämöllä, katsomo näyttää mustalta. On vaikea tietää, mitä ihmiset yleisössä tuntevat tai keitä he oikeastaan ovat.

Jussi haluaa nähdä yleisön reaktiot ja saada ihmisiin kontaktin. Vuonna 2006 hän päättää jäädä virkavapaalle ja lähteä kiertämään Suomen hoitolaitoksia esittäen Shakespearen sonetteja.

"Usein henkilökunta päättää asukkaiden puolesta, minkälainen taide sopii laitokseen, ja tarjolla on vain haitarinsoittoa tai uskonnollista ohjelmaa", Jussi sanoo.

Jokainen ansaitsee taidetta, jota ei ole pureskeltu valmiiksi, se on ihmisten kunnioittamista, hän uskoo.

Kiertueen on määrä sisältää 30 esitystä. Kuumottaa, nyt kuljetaan viitoittamattomia polkuja. Ovatko sonetit oikea valinta palvelutaloihin, entä kehitysvammaisille, haluaako kukaan kuunnella? Lopulta esityksiä on kaksisataa. Kiertue kestää viisi vuotta.

Jussi matkustaa esityksensä kanssa junalla Ouluun ja laivalla Tukholmaan. Kotimatkalla hän kirjoittaa muistikirjaansa yleisön kommentteja.

Mitä tuo ukko huutaa? Onko se höppänä?

Jäi hyvä mieli. Rakkaudesta tulee mieleen, että äiti jätti mut tänne.

Oli se, että tsa tsa lalalaaa, ping pang pong.

Nyt Jussi kohtaa yleisön. Syntyy oivalluksia.

Muistisairaat esimerkiksi ovat mitä parasta yleisöä Shakespearille tai Nerudalle. He heittäytyvät esityksen maailmaan tunteella ja keholla eivätkä yritä analysoida liikaa.

Ennen esityksiä Jussi kiertää osastolla kyselemässä. Pidätkö runoista? Haluatko tulla kuuntelemaan esitystä? Hän kumartuu lähelle, kättelee ja kertoo nimensä.

Yöpöydillä on nokkamukeja, käytävän oleskelutilassa vanhoja viikkolehtiä ja seinällä päivän aikataulu.

Jos joku kivahtaa, ettei todellakaan halua katsoa teatteria, Jussi ajattelee: tuokin on hieno vastaus.

"On tärkeää, että ihminen saa laitoksessakin päättää jostain itse."

"Laitoksessa laitostuu. Omasta ruumiista tulee objekti, jota lääkitään, pestään ja viedään vessaan. Niistä asioista ei voi kieltäytyä, teatterista voi. On tärkeää, että ihmisellä on oikeus sanoa ei."

Varsinainen Kiertuenäyttämö, sonettiesityksen seuraaja, perustetaan Kansallisteatteriin vuonna 2010. Jussista tulee sen taiteellinen suunnittelija ja esiintyjä, joka vie taide-esityksiä laitoksiin: vanhuksille, muistisairaille, nuorisokoteihin, vankiloihin, päihdeyksiköihin ja vastaanottokeskuksiin.

Kun Jussi palaa esityksistä, kotona odottaa tytär. He ovat asuneet pitkään kahden. Iltaisin Jussi lukee tyttärelleen Katto Kassista tai keksii tarinoita, joissa isä ja lapsi joutuvat keskellä arkea yllättävien tapahtumien pyörteeseen.

Mummia saattaisi naurattaa, jos hän kuulisi tarinat.

"Kun kuulin ihmisten tarinoita vastaanottokeskuksessa, piti välillä käydä itkemässä toisessa huoneessa."
"Kun kuulin ihmisten tarinoita vastaanottokeskuksessa, piti välillä käydä itkemässä toisessa huoneessa."

Ei tuntunut pahalta

Miljöö: Nykytaiteen museo Kiasman näyttämö marraskuussa 2015. Vieressä Mannerheimintiellä ajavat vihreät raitiovaunut.

Henkilöt: Neljätoista näyttelijää ja muusikkoa, joista osa on entisiä vankeja tai päihdekuntoutujia ja osa Kansallisteatterin ammattilaisia.

Tunnelma: Hälisevä ja odottava.

Jussi seisoo yleisön joukossa ja on pukenut ylleen värikkään kauluspaidan. Hän on ohjannut vankien kokemuksia käsittelevän Vapauden kauhu -esityksen.

Tämä on Kiertuenäyttämön toinen tavoite: saada marginaalien ääni kuuluvaksi ja herättää keskustelua.

"Olen vanki, olen isä, olen mielenkiintoinen persoona", laulaa yksi vankeuden kokenut esiintyjä.

Väliajalla Jussi juoksee alakertaan ja kumoaa pikavauhtia kurkkuunsa lasillisen kuohuviiniä.

"Kuluneena syksynä ei tehnyt mieli juoda alkoholia, koska teimme teatteria ihmisten kanssa, joilla oli vakava päihdeongelma. Totesin kuitenkin, että juuri sillä hetkellä tarvitsen drinkin."

Jussia jännittää. Miten kaikki sujuu?

Kaikki sujuu hienosti. Ihmiset, jotka eivät ehkä koskaan muuten olisi kohdanneet, tekevät taidetta yhdessä.

Juhlat loppuvat ennen yhtätoista, sillä osan esiintyjistä pitää palata avovankilaan.

Esityksen jälkeen kohotetaan limonadimaljoja. Juhlat loppuvat ennen yhtätoista, sillä osan esiintyjistä pitää palata avovankilaan.

"Ääneni saattoi kuulostaa hiukan paksulta tai jäädä kurkkuun. Silti ei tuntunut pahalta", yksi heistä muistelee.

Silloin Jussi nieleskelee. Niin ylpeä hän on.

"Entiset vangit kertoivat, miten vaikeaa on aloittaa uusi elämä pitkän tuomion jälkeen. Puhutaan yhteiskuntaan palaamisesta, mutta miten voi palata johonkin, johon ei ole koskaan kokenut kuuluvansa? Ehkä esitys sai jonkun näkemään heidät ihmisinä."

Myös Jussi ymmärtää enemmän jokaisen projektin myötä. Hän ei ole ainoastaan antaja, vaan oppija. Toisinaan ihmisten tarinat tulevat mukaan kotiin eivätkä päästä irti.

Kokemuksista on vaikea puhua sellaisille, jotka eivät ole olleet mukana. Taiteilijayhteisössä Jussi on oman tiensä kulkija. Joskus se tuntuu yksinäiseltä.

"Huomaan usein olevani ulkoradalla ja tarkkailuasemissa. En ole koskaan ollut kovin innokas kaljalle lähtijä harjoitusten tai esityksen jälkeen."

Jos kotona on hiljaista, melkein aikuinen tytärkin on jo melkein omillaan, Jussi ei avaa puhelinta. Eikä seurassakaan.

"Minulla ei ole älypuhelinta eikä muita online-vemputtimia. Sosiaalisissa tilanteissa huomaan, että saattaisin haluta keskustella, mutta muut ovat someverkostojensa pauloissa."

"Kun teimme esityksen vankien kanssa, he totesivat kiitokseksi, että voisi sitä käyttää aikaansa huonomminkin."
"Kun teimme esityksen vankien kanssa, he totesivat kiitokseksi, että voisi sitä käyttää aikaansa huonomminkin."

Hurahtaneiden suku

Miljöö: Rivitalon olohuone vuonna 1978, alkuilta arkipäivänä, kirjahyllyssä monta metriä kirjoja.

Henkilöt: 6-vuotias poika ja hänen kolme siskoaan.

Tunnelma: Pysähtynyt ja kodikas.

Jussi ja siskot katsovat televisiosta Pikku Kakkosta. Ovi kolahtaa, Jussi katsahtaa ikkunaan, pihan poikki autolleen kävelee vähän itkettyneen näköinen mies.

Jussin molemmat vanhemmat ovat psykoanalyytikoita. Heidän vastaanottohuoneensa on kodin yhteydessä. Asiakkaat käyvät siellä monta kertaa viikossa, vuosien ajan.

Tuntuu vaikealta päättää, miten ulkonäöltä tutuiksi tulleisiin vieraisiin ihmisiin tulisi suhtautua. Pitäisikö sanoa hei, jos on ulkona leikkimässä, kun he tulevat ja menevät? Jussi tietää, että suljetun oven takana puhutaan paljon ja itketään toisinaan.

Vanhempien puheessa vilahtelevat superegot ja omnipotenssiharhat, sitten puhutaan nurmikonleikkuusta tai koiran ulkoiluttamisesta.

"Mikäs siinä, rallikuskin perheessä puhutaan iltapalalla varmaan voiteluöljyjen ja renkaiden finesseistä."

Jussi perustaa pihalle oman postitoimiston ja myy postimerkkien lisäksi naapureille karkkia. Postivirkailijan ammatti vaikuttaa miellyttävältä.

"Kunnon murrosikään tulin ehkä vasta lukiossa, ja sen keskellä auttoi uusi harrastus, teatterin tekeminen."

Ilmaisupainotteisen koulun näytelmäharjoituksissa saa hullutella, mutta myös huutaa, itkeä ja raivota.

"Kotona ei ehkä ollut tilaa negatiivisille tunteille. Yleensä ajatellaan, että teatterissa otetaan joku rooli. Minä sain teatterissa olla oma itseni, kaikkine tunteineni."

"Mummilla oli Jumala, vanhemmilla freudilaisuus, minulla taide."

Näyttelemiseen on helppo hurahtaa. Lavalla saavutettu flow-tila on läheistä sukua ensihumalalle, jäähallin diskossa 13-vuotiaana salaa juodulle omenaviinille ja ensirakkaudelle.

"Suvussa kaikki ovat hurahtaneet johonkin. Se on geeneissä. Mummilla oli Jumala, vanhemmilla freudilaisuus, minulla taide."

Koulupäivän jälkeen jälkeen Jussi tekee juustoleipiä ja laittaa stereoista soimaan Tuomari Nurmiota. Koulun näytelmissä hän esittää Juudasta ja Jeesusta ja yökerhon muotinäytöksessä alusasumallia, mitä tahansa.

"Me ilmaisutaidon opiskelijat olimme varmasti ärsyttäviä, kun piti ilmaista itseään olan takaa."

Hetkeäkään ei tunnu siltä, että joskus voisi olla keski-ikäinen. Kuopiosta on monta tietä maailmalle, junakin kulkee muutaman tunnin välein.

Nyt, keski-iässä, Jussi ei käytä termiä mielellään, mutta samalla sitä on vapauttavaa käyttää. Keski-ikäisen ei tarvitse enää päteä. Keski-ikäinen voi olla monen ikäinen. Melkein.

"Kun tyttären lapsuus alkoi, oma lapsuuteni loppui. Ja kun tytär tuli murrosikään, minun murrosikäni päättyi."

Lapsena Jussi juoksi Lapinlahden sairaalan käytäviä päästessään psykoanalyytikkoisän mukaan työasioille. Kun sairaala parikymmentä vuotta myöhemmin uhattiin lakkauttaa, Jussi liittyi puolustajien joukkoon Pro Lapinlahti -liikkeeseen.
Lapsena Jussi juoksi Lapinlahden sairaalan käytäviä päästessään psykoanalyytikkoisän mukaan työasioille. Kun sairaala parikymmentä vuotta myöhemmin uhattiin lakkauttaa, Jussi liittyi puolustajien joukkoon Pro Lapinlahti -liikkeeseen.

Tämä muuttaa maailmaa

Miljöö: Natiseva laituri kesäkuussa 2016. Joku ajaa moottoripyörällä kylätietä järven takana.

Henkilöt: 42-vuotias mies, jonka kulmakarvojen välissä on uurre.

Tunnelma: Vapaa.

Jussi makaa kesämökkinsä laiturilla ja sulkee silmänsä. Viime vuonna Kiertuenäyttämö järjesti yli sata esitystä. Syksyllä Jussi väitteli teatteritaiteen tohtoriksi aiheenaan hoitolaitoksissa esiintyvän näyttelijän yleisökontakti.

"Olen joskus niin aikaansaava, että ihan säikähdän. Se on sitä suvulta perittyä hurahtamista."

Kun työ alkaa tuntua kuormittavalta, ja aina se jossain vaiheessa alkaa, pitää levätä yksin. Laiturilla voi kirota, että miksi pitikin valita tällainen työ.
Suomalainen tapa, Jussi arvelee. Mennään korpeen ja ollaan vain. Samastutaan jokaiseen lauluun, jossa "synkkä metsä ja kirkas taivas tuntee mun huoliani".

"Tykkään kasveista enemmän kuin ihmisistä."

Jussi nukahtaa laiturille. Herättyään hän kävelee katsomaan lähempää isoja kuusia, kilpikaarnaisia mäntyjä ja sammalta. Kaikki on kaunista.

"Tykkään tosi paljon kasveista, enemmän kuin noin ylipäänsä eläimistä tai ihmisistä."

Illalla hän riisuu saappaat ovenpieleen ja muistaa, miksi valitsi ammattinsa. Koska muutenkaan ei voisi olla. Taiteella voi muuttaa maailmaa.

Jussi on saanut yleisöltään monenlaisia kehuja: "En paljon tajunnut, mutta hyvin esitit." "Tuohon tukkaan kun sais kätensä upottaa." "Siinä oli ihan kaikki."
Jussi on saanut yleisöltään monenlaisia kehuja: "En paljon tajunnut, mutta hyvin esitit." "Tuohon tukkaan kun sais kätensä upottaa." "Siinä oli ihan kaikki."

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua Jussi on saman ikäinen kuin moni dementikko, joka kuunteli Nerudan runoja aurinkoisena päivänä 2016.
Olisipa silloin jäljellä mielen joustavuutta ja mahdollisuus kohdata kaikenlaisia ihmisiä, ei ainoastaan toisia vanhuksia, Jussi toivoo.

"Ulkoiset puitteet ovat vähemmän tärkeitä kuin ihmiset. Olen nähnyt vaatimattomia laitoksia, joissa on hyvä henki, papat kokoontuvat käytäville. Sellaista ei saa väkisin aikaan hienoillakaan harrastuspiireillä."

Mikäli Jussin koti kahdeksankymppisenä on dementiaosasto, hän toivoo, että joku kumartuu joskus kysymään: Pidätkö runoista? Haluatko tulla kuuntelemaan esitystä? Jussi toivoo voivansa silloin nyökätä.

Esityksen jälkeen hoitaja ehkä osoittaa Jussia ja kuiskaa: hän oli ennen näyttelijä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2016.

Artikkelissa mainittu Pablo Neruda -esitys Oodi kellolle yössä esitetään Helsingissä Kansallisteatterin lavaklubilla 30.11. ja 1.12.