Selma Vilhusen ohjaama elokuva Tyttö nimeltä Varpu kertoo isää etsivästä tytöstä. Selman lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana.
Selma Vilhusen ohjaama elokuva Tyttö nimeltä Varpu kertoo isää etsivästä tytöstä. Selman lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana.

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä teki itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Sitä ennen hän kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä. Kirjeiden isä tuntuu tutulta.

Sukkiksia ei ollut, joten kenkä painoi ja puristi. Oscar-gaalassa Hollywoodissa Selma Vilhusen kantapäässä paisui rakko.

"Ympärilläni parveili kuvankauniita nuoria miehiä juomatarjottimien kanssa valkoisissa puvuissa. Kaikki oli niin överiä, että vähän hihitytti."

Selman ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuva oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi. Kulunut viikko oli ollut ihmeellinen: cocktailtilaisuuksia, brunsseja ja illallisia maailman kuuluisimpien elokuva-alan ammattilaisten kanssa.

"Pyörimme ykkösissämme ja edustimme hulluna. Kaikesta kimalluksesta huolimatta keskustelut olivat syvällisiä ja mielenkiintoisia. Paljon puhuttiin esimerkiksi siitä, etteivät naiset vieläkään ole alallamme tasa-arvoisia miesten kanssa."

"Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina."

Kun voittoa ei tullut, pettymys kirpaisi vain muutaman minuutin. Kaikki oli liian loisteliasta harmitteluun.

Paitsi kengät! Ne olivat ihanat ja korkeat mutta liian pienet.

Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina. Miten tyhmää. Muut kiertelevät juttelemassa ihmisten kanssa, minä vain istun.

Niin Selma ajatteli Los Angelesin Dolby-teatterissa helmikuussa 2014.

Hetken hän ajatteli myös äitiä ja isää. Ilman heitä hänestä ei olisi tullut taiteilijaa. Tai olisi ainakin tullut erilainen.

Patalapun syntymäpäivä

Patalapun syntymäpäivä on 13.10.1976. Silloin Selman äiti virkkasi sen fuksianpunaisesta langasta. Seuraavana päivänä syntyi Selma.

Selma ja äiti ovat juhlineet patalappua aina. Kun Selma oli lapsi, he lauloivat onnittelulaulun ja heittivät lapun ilmaan yhtä monta kertaa kuin se täytti vuosia.

Tänä syksynä 40 vuotta täyttäessään Selma sai äidiltä viestin: hyvää patalapun syntymäpäivää. Mukana seuranneessa kuvassa moneen kertaan parsittu patalappu oli asetettu arvokkaasti teekupin viereen.

"Äiti ja omat jutut äidin kanssa, ne olivat jo lapsena aika ihania asioita."

Äiti huolehti. Hän valahti helpotuksesta hervottomaksi, kun eskari-ikäinen Selma palasi ehjänä maahan kiivettyään kuusikerroksisen talon katolle Tampereen Kalevassa.

Äiti hassutteli. Hänen kanssaan puettiin kimaltavat juhlavaatteet, kiedottiin huiveja vyötäisille ja tanssittiin Moskovan sinfoniaorkesterin esittämä Carmen-ooppera läpi olohuoneen lattialla, tai vähintään levyn A-puoli.

"En osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Isä oli tehnyt itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Hän kärsi mielenterveysongelmista.

"Tuntuu, että olen aina tiennyt asian. Ei sitä ole kerrottu mitenkään juhlallisesti tiettynä päivänä. Isä halusi tappaa itsensä, sanoi äiti aina suoraan."

Selma mietti isää harvoin. Oli vain yksi perhe ja perheessä kaksi ihmistä: äiti ja Selma. Miten muutenkaan olisi voinut olla? Kukaan ei puuttunut, kukaan ei ollut liikaa.

"Ymmärsin, että muut olivat surullisia isän kuolemasta, mutta en osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Vain joskus, kun äiti viipyi kauppareissulla viisi minuuttia sovittua pidempään, Selma pelkäsi hiljaisessa kodissa. Yhtäkkiä aika tuntui pysähtyneen ja olohuone näytti hetken vieraalta.

Jos äidille on käynyt jotakin? Silloin olen ihan yksin maailmassa.

Sitten avain rapisi ulko-oven lukossa.

Millaisia miehet ovat?

Lomakkeessa kysyttiin toiveita tulevan isäntäperheen suhteen. Isä ja veli, Selma kirjoitti.

Hän lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin Virginian Portsmouthiin 16-vuotiaana.

"Koin miessukupuolen jotenkin vieraaksi lajiksi. Äitikään ei koskaan seurustellut patisteluistani huolimatta. En ollut nähnyt kotona ketään kalsarisillaan rötköttämässä sohvalla."

"Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Toive toteutui. Uudessa perheessä oli isä ja pikkuveli. Isä maalasi lentotukialuksia, äiti työskenteli pahvilaatikkotehtaan konttorissa. Kun isä söi, hän laittoi kaksi kertakäyttölautasta päällekkäin, ettei friteeratun ruuan rasva tihkunut pöydälle.

Muisto naurattaa Selmaa nyt.

"Perheenjäsenet olivat tietenkin tavallisia ihmisiä kaikkine erikoislaatuisuuksineen. Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Selma soitti äidille ensimmäisen kerran jouluna. Vaihto-oppilasjärjestö oli ohjeistanut, ettei kuuteen kuukauteen kannattaisi pitää yhteyttä, jotta vältyttäisiin koti-ikävältä.

Virginia tuntui jättimäiseltä parkkipaikalta. Oli betonipunkkereita toisensa perään ja matala, samea taivas.

Joskus iltaisin Selmaa itketti.

Toisaalta high schoolissa oli hyvä taidekouluohjelma. Joka koulupäivä kello 12 Selma sai bussikyydin tanssistudiolle ja tanssi siellä iltaan asti.

"Jotain sysäytyi liikkeelle. Aloin kirjoittaa paljon, päiväkirjaa ja paperisia kirjeitä ystäville, kymmeniä sivuja kerrallaan. Halusin välittää muillekin asioita ja tunnelmia, jotka koin ylevöittäviksi. Taiteilijaksi kasvaminen alkoi."

"Barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita."

Tai ei ehkä alkanut, oli alkanut jo aiemmin, Selma peruuttaa. Pienistä hetkistä. Ei ylevistä, aika tavallisista.

Siitä, että barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita. Että ala-asteelle ostettiin videokamera, jolla sai tehdä Meidän Luokan Uutiset. Että 12-vuotiaana pystyi pyöräilemään ystävän kanssa aamuneljältä tallille kuvaamaan hoitohevosia. Aamulla oli niin kaunis valo. Kuvia otettiin filmitolkulla. Niiden kehittäminen maksoi.

Hienoja kuvia, sanoi äiti. Hän lopetti sairaanhoitajana työskentelemisen, kun Selma oli kahdeksan ja kouluttautui kuvataiteilijaksi.

Isän ja Selman päivä

Surettaa, kun minulla ei ole paljon tietoa isästä. Ihmiset eivät oikein koskaan ole kertoneet mitään, Selma sanoi 20-vuotiaana äidilleen.

Odotas vähän, äiti vastasi, meni vinttiin ja palasi kädessään iso kirjekuori. Sen sisällä oli pieniä kuoria. Jokaisen yläkulmassa luki: kirje vauvalleni.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle."

Isän kirjeitä oli 21 liuskaa, puolen vuoden aikana kirjoitettuja. Kun kauniit konekirjoitusarkit oikoi ja pinosi, muodostui eräänlainen kokonaisuus.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle. Ajattelen hänen luoneen samalla testamenttia itsestään. Hän jätti jälkeensä sen, mitä pystyi antamaan."

Selma luki kirjeet yksin. Hän ei koskaan kysynyt äidiltä, miksi tämä antoi kirjeet vasta silloin ja juuri silloin. Ehkä äiti aikaisemmin vain unohti.

"Isän lauseet tuntuivat omilta ja tutuilta. Se oli hurjinta. Tunnistin niissä isän äänen, vaikken muista kuulleeni sitä. Se kuulosti omalta ääneltäni."

Seuraavana keväänä Selma ohjasi opiskelupaikassaan Turun taideakatemiassa lyhytelokuvan Päivä isän kanssa. Filmillä luetaan isän kirjeitä. Niissä isä kertoo, mitä aikoo tehdä vauvansa kanssa, kunhan ensi kesä koittaa.

Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.
Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.

Mennään retkelle rattailla katsomaan puistoa. Pitää varoa, etteivät humalaiset sedät kaada rattaita. Levitän nurmikolle viltin ja otan äitisi tekemät eväät esiin. Katson, ettet pistä suuhusi mitään epäsopivaa.

Kamera kuvaa maisemaa ja naurua.

"Se oli aika runollinen juttu, tosi onnistunut. Ja tärkeä minulle."

Viimeistään silloin Selma tiesi, että tätä hän haluaa tehdä: kertoa tarinoita kuvien kautta, näyttää mahdollisuuksia ja erilaisia maailmoja. Ei muuta.

"Varman päälle pelaaminen ja realismi eivät ole olleet vaihtoehtoja, kun olen suunnitellut elämääni. Miksi niiden pitäisi olla tärkeitä?"

Tuplasti rakkautta

Selmalla on teoria: Lapsena hän ei osannut kaivata isää, koska tavallaan isää ei ollut koskaan ollut olemassa. Parikymppisenä hän kaipasi isää, koska olo tuntui epävarmalta.

Kaikkien parikymppisten olo tuntuu epävarmalta.

Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta.

"Jokaisella on oma tarinansa, jolla selittää epävarmuuttaan. Minulla se oli se, että isä on poissa elämästäni."

Jos isä olisi, hän toisi uuden näkökulman maailman monimuotoisuuteen ja kaoottisuuteen, Selma ajatteli. Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta, hän laski. Osaisiko isä kertoa, miksi olen tällainen?

"Vuosien mittaan aloin ajatella, etten voi saada kysymyksiin vastauksia isältä. Ne pitää etsiä ja kertoa itse. "

Ei trauma, pelkkä ikävä

Lisää elokuvia, puoliso, lapsi, valvottuja öitä, työtä lapsi tississä kiinni, halu ottaa puolisosta ero, päätös palata yhteen, Oscar-ehdokkuus, kiukku siihen liittyvistä lööpeistä. ("Suomalaisäitien elokuva pääsi ehdokkaaksi." Olisiko samoin kirjoitettu miehistä?)

Niin vuodet opiskelun jälkeen kuluivat. Surun ja ilon sekoittava hämmennys voimistui. Olenko tosiaan kohta nelikymppinen?

Aikaisemmin 40 vuotta tuntui vanhalta, keski-ikäiseltä ja kalkkikselta. Mitä lähemmäs ikä tuli, sitä vähemmältä se tuntui.

"Olen monessa asiassa yhä sama tyyppi kuin 20 vuotta sitten. Ikävuodet kulkevat kerrostumina mukana eivätkä häviä mihinkään. Aina vain ollaan jonkin uuden kynnyksellä!"

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

Tänä syksynä uutta oli Selman käsikirjoittaman ja ohjaaman Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan ensi-ilta. Elokuvan Varpu on 12-vuotias, äidin kanssa kahden asuva ja hevosia rakastava tyttö. Hän karkaa kotoa löytääkseen isänsä, jota ei ole tavannut koskaan.

Varpu löytää isän.

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

No, mä oon kasvattanu niitä koko mun elämän, Varpu vastaa ja katsoo isää kulmien alta.

"Sain tavallaan fiktion kautta mahdollisuuden tavata isäni. On hurjaa, että tällaista voi tehdä elokuvan keinoin. Minulle isän etsiminen on ollut henkistä, mutta elokuvassa isä on lihaa ja verta."

Elokuvan isä tulee ponitalleille katsomaan tyttärensä ratsastuskisoja. Olisiko minun isäni tullut, Selma mietti joskus. Ajatus ei enää tunnu vatvomisen arvoiselta.

"Isän ikävän ei ole pakko olla kipu tai trauma. Se voi olla vain ikävää."

30 neliön pesä

Toisinaan Selma tanssii seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa, kun on tullut töistä, ennen kuin valmistaa hänelle spagettia ja härkiskastiketta ja lukee Prinssi Kaspiania.

"Se on sellainen intiaanitanssi, rakkausaiheinen. Meillä on tanssiin omat sanat, hyvin yksinkertaiset."

Tyttärellä on myös isä, joka asuu samassa kodissa. Noin vuosi sitten perhe asui vielä 30 neliön yksiössä.

"Se oli pesä. Lattialla oli yksi iso ja yksi pieni patja, kaapissa kaksi kattilaa ja jokaisella asukkaalla kaksi vaatekertaa."

Pesään päädyttiin, kun unelmien kodista löytyi hometta ja kaksi vuotta myöhemmin seuraavastakin.

"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."
"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."

Vanhaan elämään kuuluvat tavarat kipattiin kaatopaikalle: vuosien mittaan vaivalla hankitut taidekirjat, kaunein isoäidin kutoma räsymatto, lapsuuden luottopehmolelut, kirjahyllyt, joilla ei tehnyt mitään ilman kirjoja.

"Yhtä rakasta villapaitaa rokotin mukana viime kevääseen, kunnes jätin sen kuvauskeikalla porilaiseen roskikseen."

Yksiössäkin oli hyvä olla. Siellä oli perhe. Nykyisessäkään, suuremmassa kodissa ei ole paljon tavaroita. Niitä ei ole varaa ostaa tai niitä ei kaivata.

"Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä."

"Ihminen taitaa tarvita aika vähän. En muista kovin tarkkaan, mitä olen joutunut heittämään pois. Se kertoo jotain ihmisen suhteesta tavaraan. Vähemmällä pärjäisi ihan hyvin. Enää en raijaa omaa museota mukana, sillä omistaminen ei ollutkaan niin merkityksellistä."

Tyhjässä kodissa Selma ajatteli: Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä. Pelkkä elossa oleminen on valtava asia.

Se taisi olla isän opetus.

Jouluksi Selma osti pesään sähkörummut, jotta elämässä olisi iloa. Kolmihenkisen perheen jokainen jäsen hakkasi niitä vuorollaan yhtä huonosti. Aattona rummut koristeltiin. Niistä tuli joulukuusi.

Isä näyttää kivalta

Sellainen kaverikylä, josta pitää palata kotiin ihan yksin aika ison tien yli ei ole pikku juttu. Sellaisesta Selman tytär vastikään palasi.

"Lapsi jäi kauemmas kuin koskaan ja tuli aikanaan kotiin, pimpotteli ovikelloa. Maailma laajeni. Lapsen kasvoilla oli ylpeä hymy. Minua hykerrytti ja itketti."

Saunassa Selmaa saattaa itkettää, kun tytär pyytää äitiä ottamaan syliin. Hän on yhtä aikaa iso ja pieni. Lauteilla Selma miettii, tällaistako on olla äiti, koko ajan liikuttaa ja pelottaa?

Joskus Selma on miettinyt myös, voiko isän sairaus periytyä hänelle. Entä tyttärelle?

"En ole kuitenkaan hirveästi pelännyt. Olen ajatellut, että isällä oli lapsuudesta asti hyvin erilainen elämä kuin minulla tai tyttärelläni. Ei meidän tarvitse kulkea samaa polkua."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa.

Selma on nyt 14 vuotta vanhempi kuin isä kuollessaan. Isän kirjeistä tai rakkaimmasta valokuvasta Selma ei luopunut homeenkaan vuoksi.

"Olen kova hukkailemaan juttuja, mutta noita en ole halunnut hukata."

Mustavalkoisessa potretissa kohti katsoo pitkätukkainen mies. Kuva on ehkä äidin ottama.

"Isä näyttää kivalta ja sielukkaalta."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa: häivähdyksen tutusta ilmeestä tai leuan kaaresta.

Mutta silloin pitää katsoa niin tarkkaan, ettei enää voi olla varma, kuvitteleeko vai ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2016.

MarjuKaarinkristiina

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä ennen itsemurhaansa

Voi Selma! Muistatko, kun olit n.3-vuotiaana perhepäivähoidossa Kissanmaalla, siellä oli samanikäinen poika Kalle. Me asuttiin yläkerrassa ja olit Kallen kanssa esikoisen Markuksen ristiäisissäkin, äitisi oli vuorotyössä. Muistan niin hyvin pienen pellavapäisen Selman! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Lue kommentti
Hullun poika

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä ennen itsemurhaansa

Kiitos Varpu-elokuvasta. Mulle se elokuvan oikea isä ei ollut elokuvaa vaan ihan vaan mun jokapäiväistä todellisuutta. En ole koskaan nähnyt noin hyvin näyteltyä skitsofreenikkkoa. Pääsin ihan ensi lauseesta mukaan juttuun. Itse kuuntelin noita harhoja 30 vuotta. Valitattavasti mulle varmistui nyt, että veljeni kohdalla omena ei ole pudonnut kauas puusta. Ne kännykkä-vakoilut on ihan veljeni todellisutta. Siitäkin huolimatta eteenpäin mennään.
Lue kommentti
Visa Koiso-Kanttila on löytänyt Iiris Härmästä sielunkumppaninsa, ja toisinpäin. "Tuntuu, että jotkut ratkaisevat henkilökohtaisia elämänkaarihaasteita vaihtamalla kumppania. Jos elämä on tylsää, ajatellaan, että muutos löytyy sitä kautta. Minulle ei ole tullut mieleenikään", Visa sanoo.

26 vuotta sitten Visa Koiso-Kanttila ojensi Iiris Härmälle koulussa kirjeen, jossa hän avautui koko elämästään. Iiris halusi tietää lisää, aivan kaiken. Heistä tuli elokuvaohjaajia, työkavereita ja sielunkumppaneita.

Iiris: Lapsena ajattelin, että prinssi on pitkä, hoikka ja kaunis mies, jolla on polkkatukka. 1970-luvulla kaikki prinssit näyttivät kuvissa sellaisilta.

Menin lukion jälkeen opiskelemaan Kauniaisten Työväen Akatemiaan. Ja siellä oli pitkä, hoikka ja kaunis mies, jolla oli juuri sellainen tukka!

Visa: Hiukseni olivat kyllä pidemmät silloin.

"Visa on varmaan vähän snobi. Näyttää prinssiltä, eikä tiedä todellisesta elämästä mitään."

Iiris: Sitten ajattelin, että Visa on varmaan vähän snobi. Näyttää prinssiltä, eikä tiedä todellisesta elämästä mitään. Ei hänellä ole varmaan kumisaappaitakaan.

Seuraavana aamuna satoi vettä. Ja mitä Visalla oli jaloissaan? Kunnolliset saappaat! Olin, että voi ihana.

Visa: Iiris iski minut. Miehet aina kuvittelevat, että he iskevät naisia, mutta on tilastollisesti tutkittu, että naiset tekevät valinnat.

Iiris: Visa kirjoitti perinteisen kirjeen ja ojensi sen minulle koulussa. Siitä se lähti.

Visa: Huomasin, että oli ihastusta ilmassa. Kirjoitin Iirikselle elämäntilanteestani. Olin etäsuhteessa erään tanskalaisen tytön kanssa, perheen kanssa oli vaikeaa ja minulla oli päihdenuoruus. Koin, että elämäni oli umpikujassa. Kauheasti avauduin heti, olin epätoivoinen nuori mies.

Iiris: Kirje oli todella pitkä. Taisin ajatella niin, että hmm, kerro vielä lisää.

Visa: Ihastuin Iiriksen rohkeuteen ja katsoin häntä ylöspäin. Olin reilannut Euroopassa, se oli suosittua silloin, mutta Iiris oli matkustanut tyttökaverinsa kanssa Himalajalle. Hän oli käynyt taidelukionkin. Hän tuli ikään kuin taidemaailmasta, mikä oli minulle vierasta ja kiehtovaa. Ajattelin, että mieletön tyyppi, mieletön elämänkokemus! Olimme siis 21-vuotiaita.

Iiris: Rakastuin syvästi, me molemmat rakastuimme. Toteutimme tunteen 110-prosenttisesti: kirjoitimme rakkausrunoja, valokuvasimme, jopa maalasimme toisiamme. Olimme ihan hurmostilassa.

"Aluksi olimme ihan hurmoksessa."

Visa: Tuntui, että pystymme tekemään mitä tahansa. Iiris kannusti minua hakemaan Turkuun taidekouluunkin. Hän oli portti luovuuteen.

Iiris: Oi olinko? Tämän tosiaan halusin kuulla.

Iiris ja Visa hankkivat nuorena avioparina Espoosta lähes purkukuntoisen omakotitalon. Parikymmentä vuotta ja useita remontteja myöhemmin he ovat samaa mieltä kuin silloin: tämä on unelmien koti.
Iiris ja Visa hankkivat nuorena avioparina Espoosta lähes purkukuntoisen omakotitalon. Parikymmentä vuotta ja useita remontteja myöhemmin he ovat samaa mieltä kuin silloin: tämä on unelmien koti.

"Olimme niin auki toisillemme, että näimme jopa samaa unta"

Iiris: Ensimmäinen kevät oli valtava kokemus. Kerran kun nukuimme, heitin unessa ilmaan vesikasveja. Ne muuttuivat kauniiksi, sähköisiksi kuvioiksi ja meritähdiksi. Heräsin sydän hakaten ja kysyin, että Visa, mitä sä teit? Visa vastasi unisena, että ne ovat vain meritähtiä. Olimme niin auki toisillemme, että näimme jopa samaa unta.

Visa: Siinä löytyi sielunkumppanuus.

Iiris: Visa kosi jo ensimmäisenä kesänä. Opiskelimme, menimme naimisiin kesäkuussa 1996 ja sitten ostimme tämän talon.

Visa: Etenimme "oikeassa" järjestyksessä.

Iiris: Pidin perinteitä ja rituaaleja tärkeinä. Halusin pysyä Visan polulla, sillä näin, että tämän miehen kanssa tapahtuu asioita, joita tahdon, mutta joihin en yksin uskalla lähteä.

Visa: Kannustin Iiristä ohjaamaan elokuvia itse. Aluksi hän toimi assistenttina minun elokuvissani, mutta pidemmän päälle se ei olisi ollut parisuhteelle hyväksi. Ohjaaja saa kaiken huomion ja palkinnot, ja ajattelin, että meidän täytyy olla aidosti tasavertaisia. Totta kai huomasin, että Iiriksellä on myös näkemystä.

Iiris: Haaveilin elokuvien tekemisestä, mutta kynnys oli korkea, sillä minulla ei ollut alan koulutusta. Visa saa minut haastamaan itseni. En voi vaan lillua tässä elämässä.

Visa: Enkä muunlaista puolisoa sietäisikään. Mikään ei ärsytä minua niin kuin mukavuusalueelle jääminen tai liiallinen huolehtiminen. Välillä Iirikselle tulee pelko siitä, jos yhteiset projektimme eivät järjestykään, emme saa maksettua asuntolainaa ja talous romahtaa.

"Iiris pelkää, että taloutemme romahtaa."

Iiris: Huoli johtuu siitä, että minä olen meillä se, joka tutkii tulot ja menot.

Visa: En kestä huolestuneisuutta, koska sellainen on niin turhaa ja häiritsevää. Jos ei ole rahaa, se on sama kuin suo, kuokka ja Jussi. Silloin pitää saattaa käsikirjoitus valmiiksi.

Iiris: Minua taas ärsyttää, jos Visa heittäytyy sillä tavalla, että ei huolen häivää, katsotaanpas lomamatkoja.

Visa: Kieltäydyn hyväksymästä sitä, että olemme köyhiä ajoittain.

Iiris: Jos sanon jollekulle, että me olemme vähän köyhiä, Visa suuttuu.

Visa: Kyllä, vaikka se olisi tottakin. Pidempiaikaisia riitoja meillä ei ole, koska olemme molemmat niin herkkiä. Emme kestä riitelemistä.

Joskus mietin, olenko liiankin riippuvainen Iiriksestä. Haluan aina ensimmäiseksi kuulla Iiriksen mielipiteen, oli kyse sitten työhön tai ihmissuhteisiin liittyvästä ongelmasta. Iiriksellä on sydämen viisautta.

Iiris: Useimmista asioista ajattelemme samalla tavalla. Olemme olleet niin kauan toistemme peilinä.

Visa: Tunnistan vaaran, että kun on yhteinen työ ja rakkauselämä, voi käydä kyllästyttämään. Niin ei ole käynyt.

Iiris: Jotta suhde hengittää, tarvitaan omia ystäviä ja erillistä elämää.

Elokuvaohjaajat Visa Koiso-Kanttila, 47, ja Iiris Härmä, 46, ovat tehneet yhdessä useita palkittuja dokumenttielokuvia. He asuvat Espoossa 1930-luvulla rakennetussa omakotitalossa yhdessä 9-, 15- ja 19-vuotiaiden poikiensa kanssa. Visan ensimmäinen fiktioelokuva Kaiken se kestää sai Suomen ensi-iltansa 8. syyskuuta.
Elokuvaohjaajat Visa Koiso-Kanttila, 47, ja Iiris Härmä, 46, ovat tehneet yhdessä useita palkittuja dokumenttielokuvia. He asuvat Espoossa 1930-luvulla rakennetussa omakotitalossa yhdessä 9-, 15- ja 19-vuotiaiden poikiensa kanssa. Visan ensimmäinen fiktioelokuva Kaiken se kestää sai Suomen ensi-iltansa 8. syyskuuta.

Visa: Ensimmäinen fiktioelokuvani oli ihan oma projektini. Siksi se oli niin tärkeä. Ja siksi, että olen koko aikuisikäni pohtinut elokuvan teemoja: uskollisuutta parisuhteessa ja rakkauden rajoja. Kaiken se kestää on perhedraama, jossa katsotaan 1970-luvun seksuaalista vapautumista lapsen silmin.

Iiris: Elokuvan maailma on henkilökohtaisesti totta Visalle, mutta ei minulle.

Visa: Iiriksen vanhemmat ovat maalta. Minä kasvoin Oulussa kulttuurissa, jossa aikuiset juhlatilanteissa suutelivat, koskettelivat ja saunoivat yhdessä. Vanhempani olivat hieman boheemia keskiluokkaa.

Kun olimme Iiriksen kanssa aloittaneet seurustelun, oletin, että minulla on ilman muuta lupa suudella muita naisia. Suutelin juhlissa jotakuta. Iiris raivostui. Hämmästyin vilpittömästi: Miksi sinä noin teet? Minähän vain pussailin!

Iiris: Olin ehdoton. Ajattelin niin, että jos et anna itseäsi minulle kokonaan, en halua sinua ollenkaan.

Visa: Iiris teki tämän niin selväksi, että kerrasta opin.

Iiris: Onneksi!

"Oletin, että minulla on lupa suudella muita."

Visa: Elämäni olisi mennyt aika eri tavalla ilman Iiristä. Hän pelasti minut.

Voiko tätä sanoa ääneen? Tuntuu, että jotkut ratkaisevat henkilökohtaisia elämänkaarihaasteita vaihtamalla kumppania. Jos elämä on tylsää, ajatellaan, että muutos löytyy sitä kautta. Minulle ei ole tullut mieleenikään. Ennemmin haastan itseni: Kolmekymppisenä tuli tarve tutkia dokumenttielokuvissa elämää omien kokemusteni kautta. Nelikymppisenä aloin kirjoittaa fiktiota.

Iiris: Ajattelemme, että jos vain olemme yhdessä, kaikki selviää.

Visa: Ihan samanlaista hurmosta tämä ei ole kuin alussa, ei tietenkään voi olla. Nyt meitä pitää yhdessä syvä ystävyys?

Iiris: ...ja varpaat pöydän alla.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 18/2017.

Pienet rakkauden teot

Iiris: Leivon Visan herkkuja kuten marjapiirakoita, vaikka en itse söisi sellaisia.
Visa: Olen fyysinen ihminen ja koskettelen Iiristä paljon. Vapaa-aamuisin herään lasten kanssa ja annan Iiriksen nukkua pitkään.
 

Ismo Alanko on 56-vuotias rockmuusikko, joka tunnetaan muun muassa yhtyeistä Hassisen kone ja Sielun Veljet. Julkaissut vastikään livelevyn Yksin Vanhalla. Yksin-soolokiertue jatkuu vielä lokakuun 2017 loppuun asti. Asuu Helsingissä kuvataiteilija Johanna Sipilän kanssa. Pelaa kerran viikossa pingistä Kisahallissa, paitsi jos laiskottaa tai on hyvä ilma.

Tämä mies on ollut 19-vuotiaasta asti rocktähti. Silti hän väittää, että useimmat suomalaiset eivät vieläkään ole ihan varmoja, onko hänen etunimensä Ismo vai Ilkka.

Ismo Alanko makaa veneen kokassa ja tuijottaa taivasta.

Minä kuulun tähän, hän tajuaa yhtäkkiä. Kuulun ihan kaikkeen, noihin pilviin ja tähän puuveneeseen. Olen tosi pieni mutta osa taivasta.

Pieni Ismo tosiaan on, ehkä viisivuotias. Taivas on hänestä turva, sillä taivas ei muutu. Tapahtui elämässä mitä tahansa, sama aurinko paistaa aina, vielä sadankin vuoden päästä.

"Olin lapsena kohtuuttoman herkkä. Kun koulun pahat pojat tajusivat, että pillahdan itkuun mistä vain, ne oikein innostuivat itkettämään."
"Olin lapsena kohtuuttoman herkkä. Kun koulun pahat pojat tajusivat, että pillahdan itkuun mistä vain, ne oikein innostuivat itkettämään."

"Siinä ajatuksessa on minusta yhä jotain hirveän lohdullista", Ismo sanoo.

"Sinä hetkenä veneessä maatessani tunsin olevani yhtä kaiken kanssa. Tajusin, että olen yksi pieni palanen maailmankaikkeutta, en yhtään sen enempää enkä vähempää. Se oivallus on kantanut minua läpi elämän."

Maailmankaikkeuden vatvominen kuulostaa ehkä hieman juhlalliselta, mutta Ismon työssä se on tarpeellista puuhaa. 19-vuotiaasta asti hän on ollut rocktähti. Siinä ammatissa pysyy täyspäisenä vain, jos painaa mieleensä pari asiaa:

Olen pieni hippunen, mutta niin ovat kaikki muutkin.

Olen erityinen, mutta en sen erityisempi kuin kukaan muukaan.

Ikänäkö pitää nuorena

Ismo Alangon puheääni on yhtä matala ja vangitseva kuin hänen lauluäänensä.

Työhuone helsinkiläisen kerrostalon kellarissa on Ismolle tärkeä. "Tarvitsen paikan, jossa voi huutaa."
Työhuone helsinkiläisen kerrostalon kellarissa on Ismolle tärkeä. "Tarvitsen paikan, jossa voi huutaa."

Vaikka hän istuu työhuoneessaan helsinkiläisen kerrostalon kellarissa ja sanoo tavallisia asioita, kuten "olisitko halunnut kahvia, ostin vain limsaa", tuntuu kuin kuuntelisi konserttia.

Aluksi Ismo haluaa oikaista pari väärinkäsitystä. Ensimmäinen on se, että hän olisi muka ahkera.

Ei ole.

"Usein päätän, että tulen työhuoneelle joka aamu. Mutta heti jos aurinko paistaa, menenkin pyöräilemään. Olen laiskuri, en viitsi tehdä edes ruokaa. En tajua, miksi Ilkka-veljenikin kutsuu minua työnarkomaaniksi."

Todennäköisesti Ismo ei vain huomaa tekevänsä töitä. Pyöräillessään tai löysäillessään kaupungilla hän nimittäin miettii sanoituksia. Sanat pyörivät päässä, etsivät oikeaa järjestystä ja siirtyvät jonain päivänä valmiina paperille.

Lehtitietojen mukaan kuntoaan Ismo kuitenkin hoitaa kurinalaisesti, esimerkiksi uimalla. Pitääkö paikkansa?

"Ei. Usein huomaan, etten ole liikkunut kahteen viikkoon. Itsekurini on surkea. Olen ihan yhtä hulttio kuin nuorena. Vanhetessa hulttious vain muuttaa muotoaan."

Vaikka silmien ympärillä on naururyppyjä, on vaikea uskoa, että marraskuussa tämä mies täyttää 57.

Ismo on elänyt tyypillisen rokkari-elämänkaaren, jossa on yksi mahtava puoli: vanhetessa nuorenee.

"Jos nuorena tarpeeksi rellestää ja vetää ittensä ihan paskaks, ja vasta näin vanhemmiten rauhoittuu, onkin tavallaan paremmassa kondiksessa vanhana kuin nuorena. Siksi tunnen itseni aina vain nuoremmaksi. Ikänäkökin voi kyllä vaikuttaa. En näe itseäni peilistä enää kovin tarkasti."

Tykkäävätkö ne musta?

Kun 19-vuotias Ismo Kullervo Alanko ilmestyi julkisuuteen, kaikki kävi äkkiä.

Joulukuussa 1979 hän perusti joensuulaiskavereittensa kanssa punk-yhtyeen, jonka he nimesivät paikallisen ompelukoneliikkeen mukaan Hassisen koneeksi. Liikkeen omistaja pahastui kunniasta niin, että muutti yrityksensä nimen Joensuun Konepalveluksi.

Toukokuussa yhtye voitti rockin SM-kisat. Syyskuussa ilmestyi albumi, jolla Ismo lauloi, että on mukavaa olla rappiolla, olla vaan täysi nolla.

Levy myi heti kultaa.

"Muutuimme yhdessä yössä tuntemattomista maalaispojista rocktähdiksi. Kuuppahan siitä sekosi. Yritimme olla muuttumatta kusipäisiksi, mutta aika vaikeaa se oli."

Bändi teki noin 150 keikkaa vuodessa. Useimmat niistä olivat tanssilavoilla syrjäisten pöpelikköjen keskellä.

"Se oli hirveän hauskaa ja helvetin ahdistavaa. Menestyksestä tuli ristiriitainen olo. Tavallaan tuntui, ettei olisi sittenkään saanut olla julkkis eikä rocktähti, vaikka juuri siitä olin haaveillut."

Rahakin hämmensi. Musiikillaan Ismo halusi kapinoida kaupallisuutta vastaan, ja yhtäkkiä samoista biiseistä tulikin rahaa. Se tuntui väärältä.
Keikkapalkkionsa Ismo sijoitti käytettyyn sitikkaan, joka hajosi heti, sekä Joensuun halvimpaan pianoon, jota hän soittaa vieläkin.

Ismo oppi, että jokainen keikka herättää kolme tunnetta.

"Juhliminen oli ankaraa ja jatkuvaa. Viinanjuonti oli keino kestää omaa hämmennystä ja yleisesti hyväksytty tapa, jota kaikki bändit 1980-luvulla harrastivat."

Tyhjyys iskee esiintymisten jälkeen vieläkin, 37 vuoden uran jälkeen.

"Tyhjyys tulee aina, ja se on vain lusittava. Kyllä paskaa fiilistä aina muutaman päivän kestää."

Vaikka keikka olisi mennyt hyvin, jo takahuoneessa nousee epävarmuus. Onnistuinko? Tykkäsivätkö ne?

"Tyhjyys tulee aina, ja se on vain lusittava. Kyllä paskaa fiilistä aina muutaman päivän kestää. Silloin voi vaikka tuijottaa seinää tai katsoa telkkaria. Jos juo eli ottaa rundinollauksen, tyhjyys kestää pitkään, mutta jos ei ota, se kestää vain pari päivää."

Se toinen I. Alanko

Kuvittele olevasi rocktähti.

Olet kuvitellut ehkä jo aiemminkin. Useimmat meistä ovat.

Mitä tähti tekee? Loistaa aina. Valaisee muita. On korkealla, toisten yläpuolella, kaikkien tuijoteltavissa.

Kuulostaa melko vaativalta työnkuvalta. Ei ihme, että Ismon on välillä muistutettava itseään siitä, että hän on vain ripaus maailmankaikkeutta.

Vaikeinta työssä on ollut julkisuus. Se on kuin kolmas pyörä, joka on tunkenut Ismon ja musiikin väliin.

"Ihmissuhteissani olen hyvin arka ja ujo."

Nuorena hermo meni heti, jos joku hoipersi kapakassa selittämään jotain. Se johtui epävarmuudesta.

"Olen aina ollut hyvin arka ja ujo. En esiintyessäni mutta ihmissuhteissani. Nuorempana kuvittelin helposti, että muut ihmiset ovat jotenkin minua ylempänä. Että ne ovat fiksumpia ja tajuavat minua enemmän, koska niillä on hieno koulutus tai titteli."

Vanhemmiten sekin harhaluulo on haihtunut.

"Enää en myöskään kuvittele, että kaikki olisivat loputtoman kiinnostuneita juuri minusta. Koska eivät ne ole!"

Itse asiassa Ismo on melko varma, että moni tämänkin jutun lukijoista kuvittelee, että haastateltavana on parhaillaan Ilkka Alanko Neljästä Ruususta.

Ilkka on Ismon pikkuveli, tunnettu muusikko hänkin, kuten myös heidän kaksi muuta sisarustaan, Helsingin kaupunginorkesterin viulisti Satu Alanko-Rautamaa ja Radion sinfoniaorkesterin huilisti Petri Alanko.

Sekä Ilkka että Ismo kuuluvat maan tunnetuimpiin rocktähtiin. Siitä huolimatta heidät sekoitetaan toisiinsa vähintään kerran kuussa.

"Niin usein, ettei se enää edes naurata", Ismo sanoo.

Viimeksi pari päivää sitten Ilkka lähetti Ismolle kuvan, jossa näkyi mainos eräiltä festareilta. Kuvassa hymyili Ilkka. Kuvan alla luki "Ismo Alanko".

"Osaan matkia Ilkka-veljeni lavamaneereita täydellisesti, samoin hän minun. Kun kerran ilmestyin Ilin keikalle vetämään encorea, yleisö luuli minua häneksi", Ismo sanoo.
"Osaan matkia Ilkka-veljeni lavamaneereita täydellisesti, samoin hän minun. Kun kerran ilmestyin Ilin keikalle vetämään encorea, yleisö luuli minua häneksi", Ismo sanoo.

"Veikkaan, että suurin osa suomalaisista luulee, että on olemassa vain yksi I. Alanko. Se, joka soittaa Neljässä Ruusussa ja jolla oli ennen bändi nimeltä Hassisen kone."

Ruoka, vesi, rakkaus

Ismo myöntää, ettei haastattelujen antaminen ole vieläkään hänen lempipuuhaansa. Urheasti hän kuitenkin yrittää vastata henkilökohtaisiinkin kysymyksiin.

Kuten tähän: Miten käsityksesi rakkaudesta on muuttunut?

"Nuorempana en tajunnut, miten merkittävä asia se oikeasti on. Ihmisen on saatava ruokaa ja vettä, jotta hän pysyy hengissä, mutta kolmanneksi tärkein on rakkaus. Usein mietin, miten rakkauselämä vaikuttaa esimerkiksi poliitikkojen tai sissipäälliköitten päätöksiin. Jos heillä menisi paremmin rakkausrintamalla, tekisivätkö he ihan erilaisia päätöksiä?"

Omasta rakkauselämästään Ismo kertoo vain sen, että asuu avoliitossa kuvataiteilija Johanna Sipilän kanssa. Liitostaan näyttelijä Kirsti Kuosmasen kanssa hänellä on 17-vuotias tytär ja 24-vuotias poika.

"Vaikeinta elämässä on minusta vanhemmuus. Sen mukana tulee kaikki, koko ihmiselon kirjo. Mistään omista asioistaan ei ole yhtä huolissaan kuin lastensa asioista", Ismo sanoo.

"En tiedä yhtään, miten olen isänä onnistunut."

"Joskus tuntuu, että vanhemmuus on rooli, jossa voi vain epäonnistua. Kukaan ei saa siitä huippuarvosanaa, teki mitä vain. En tiedä yhtään, miten olen isänä onnistunut. Ainakin olen yrittänyt olla läsnä lasteni elämässä mahdollisimman paljon."

Kun Ismolta kysyy, mitä hän tekee nykyisin lastensa kanssa, kysymys tuntuu hänestä niin henkilökohtaiselta, ettei hän halua vastata.
Varovaisuuteen on syy.

"Olen ollut julkisessa ammatissa melkein 40 vuotta. Samalla olen yrittänyt pitää profiilini niin matalana kuin mahdollista. Minulle on tosi tärkeää, että pystyn käymään uimahalleissa ja kulkemaan raitiovaunuilla, tekemään ihan tavallisia asioita ja silti myös tätä rakastamaani työtä. Se on suurta vapautta."

Mie oon mualta

Yksi Ismon tuntemattomista helmistä on kappale Mie oon mualta. Se syntyi vastaiskuna Mikko Alatalon Mä maalaispoika oon -hitille.

"Minusta oli niin törkeää väittää, että joku maalainen muka sanoisi 'mä maalaispoika oon'. Sehän on ihan stadilaista puhetta!" Ismo sanoo ja tuohtuu vieläkin.

Mie oon mualta -kappaleen Ismo sävelsi ja sanoitti 11-vuotiaana. Samaan luomiskauteen sijoittuivat biisit, joissa seikkailevat hahmot Ravintolamuusikko Ronkainen, Teurastaja Turunen ja Nariseva Naapuri.

"Alkusoinnut olivat silloin minusta kova juttu. Johtui varmaan siitä, että kuulin äidin lausuvan niin paljon kalevalaista matskua. Äidiltä perin palavan innostuksen kieleen."

Lausuntataiteilija, opetusneuvos Anna-Liisa Alanko on nyt 82. Hän lausuu ja kirjoittaa runoja vieläkin.

Pienenä Ismo seurasi sivusta, kuinka äiti avasi kotona ääntään.

Nynnyng tynnyng, ninning ginning, kuului äidin suusta. Sen jälkeen äiti raportoi Ismolle yksityiskohtaisesti, miten hengitysharjoitukset vaikuttavat ääneen laatuun.

Ismo painoi kaiken mieleensä.

Kun äiti joogasi, Ismo seisoi päällään vieressä. Kun äiti harjoitteli lausuntailtaa varten olohuoneessa, Ismo kuunteli sohvalla. Kun äiti esiintyi, Ismo hoiti tehosteita ja pyöritti ylpeänä mankkaa kulisseissa.

Voitto-isä työskenteli pankissa ja eteni pankinjohtajaksi. Vapaa-ajallaan hän lauloi kuorossa, ei alankomaisena bassona vaan tenorina.

"Isä oli jämpti pohjalainen, hyvin kiireinen mies. Uskon, että hänen syvin haaveensa oli tulla muusikoksi. Ehkä siksi meitä kannustettiin niin innokkaasti soittotunneille."

Ismo soitti selloa ja perusti ensimmäisen bändinsä 13-vuotiaana. Ohjelmistoon kuului Jöröjukkarock. Säveltely ja sanoittelu tuntui hänestä yhtä selvältä ja luontevalta kuin syöminen ja nukkuminen.

"16-vuotiaana pidin itseäni jo aivan mahtavana biisintekijänä. Lähettelin nauhojani levy-yhtiöihin ja sain aina saman ystävällisen palautteen: valitettavasti emme voi sijoittaa musiikkia tuotantoomme."

Kun Ismo oli 23-vuotias, isä kuoli sydänkohtaukseen.

Päivällä Ismo kävi hautajaisissa. Illalla hän meni Varkauteen silloisen yhtyeensä Sielun Veljien keikalle.

"Bändi oli kupla, joka suojeli minua. Surun käsittelin vasta vuosia myöhemmin."

Hittikin voi hävettää

Miten näitä tehtiin? En osaa mitään. En ole ammattilainen.

Siltä Ismosta tuntuu joka kerta, kun hän alkaa säveltää uutta kappaletta.

"Biisin ensimmäinen versio on aina räpellys. Niin surkea, että mietin, enkö ole oppinut 40 vuodessa mitään."

"Ensimmäinen versio on aina räpellys. Niin surkea, että mietin aina, enkö todellakaan ole oppinut 40 vuodessa mitään."

Enää hän ei pelästy surkeusvaihetta. Se on osa työtä, ja työtään hän rakastaa. Sitä paitsi on niitäkin kappaleita, jotka syntyvät itsestään. Sellainen oli Kun Suomi putos puusta.

Oli vuosi 1990. Ismo istui uimahallin saunassa ja kuunteli tuntemattoman miesjoukon paasausta politiikasta.

"Yhtäkkiä aloin miettiä, miten nopeasti Suomi oli muuttunut. Äitini asui vielä mökissä, jossa ei ollut sähköjä."

Ismo lähti saunasta, pukeutui, käveli uimahallin kahvioon ja kirjoitti biisin sanat. Kotona hän istui pianon ääreen ja teki tekstiin sävelet.

Taiteilijaelämää-hitin synnyttäminen sen sijaan kesti puolitoista vuotta. Niin kauan vei, ennen kuin miksaaja keksi yhdistellä osaset niin, että kappale lakkasi kuulostamasta "vaisulta ja köpöseltä".

"Kyllä minä sitäkin biisiä ensin häpesin. Sanoitus oli niin älytön. Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa autoradiosta, en meinannut uskoa korviani. Haluavatko ne oikeasti soittaa tätä?"

Joskus ensin pulpahtaa teksti, joskus melodia. Joskus ei pulpahda yhtään mitään vuoteen.

Ismo ei osaa soittaa viulua, mutta soittaa sitä silti. Tosin sellotyyliin.
Ismo ei osaa soittaa viulua, mutta soittaa sitä silti. Tosin sellotyyliin.

Saarnaajaksi Ismo ei aio ryhtyä koskaan.

"Jos hoen seuraavalla sinkullani, että Trump on perseestä, Trump on perseestä, tajuuttekste hei, Trump on perseestä, maailma ei muutu mitenkään. Mutta jos biiseistäni paistaa läpi se, että olen rakkauden ja myötätunnon asialla, pystyn ehkä vaikuttamaan yksittäiseen ihmiseen. Jos saan lauluillani yhdenkin ihmisen tuntemaan, ettei hän ole maailmassa yksin, työni ei ole turhaa. Se on tosi pientä ja hidasta vaikuttamista, mutta tärkeää."

Tänäkin syksynä Ismo lähtee soolokiertueelle, nousee yksin lavalle, laulaa tunteensa ulos ja jännittää, tunnistaako yleisö ne omikseen.
"Laulaessa tuntuu, kuin olisin pelkkää ääntä. Aistin yleisön läsnäolon. Se on mukana äänessä, jota tuotan. Se on kummallisen eheyttävä kokemus. Maailman hienoin tunne."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 18/2017.