Selma Vilhusen ohjaama elokuva Tyttö nimeltä Varpu kertoo isää etsivästä tytöstä. Selman lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana.
Selma Vilhusen ohjaama elokuva Tyttö nimeltä Varpu kertoo isää etsivästä tytöstä. Selman lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana.

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä teki itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Sitä ennen hän kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä. Kirjeiden isä tuntuu tutulta.

Sukkiksia ei ollut, joten kenkä painoi ja puristi. Oscar-gaalassa Hollywoodissa Selma Vilhusen kantapäässä paisui rakko.

"Ympärilläni parveili kuvankauniita nuoria miehiä juomatarjottimien kanssa valkoisissa puvuissa. Kaikki oli niin överiä, että vähän hihitytti."

Selman ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuva oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi. Kulunut viikko oli ollut ihmeellinen: cocktailtilaisuuksia, brunsseja ja illallisia maailman kuuluisimpien elokuva-alan ammattilaisten kanssa.

"Pyörimme ykkösissämme ja edustimme hulluna. Kaikesta kimalluksesta huolimatta keskustelut olivat syvällisiä ja mielenkiintoisia. Paljon puhuttiin esimerkiksi siitä, etteivät naiset vieläkään ole alallamme tasa-arvoisia miesten kanssa."

"Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina."

Kun voittoa ei tullut, pettymys kirpaisi vain muutaman minuutin. Kaikki oli liian loisteliasta harmitteluun.

Paitsi kengät! Ne olivat ihanat ja korkeat mutta liian pienet.

Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina. Miten tyhmää. Muut kiertelevät juttelemassa ihmisten kanssa, minä vain istun.

Niin Selma ajatteli Los Angelesin Dolby-teatterissa helmikuussa 2014.

Hetken hän ajatteli myös äitiä ja isää. Ilman heitä hänestä ei olisi tullut taiteilijaa. Tai olisi ainakin tullut erilainen.

Patalapun syntymäpäivä

Patalapun syntymäpäivä on 13.10.1976. Silloin Selman äiti virkkasi sen fuksianpunaisesta langasta. Seuraavana päivänä syntyi Selma.

Selma ja äiti ovat juhlineet patalappua aina. Kun Selma oli lapsi, he lauloivat onnittelulaulun ja heittivät lapun ilmaan yhtä monta kertaa kuin se täytti vuosia.

Tänä syksynä 40 vuotta täyttäessään Selma sai äidiltä viestin: hyvää patalapun syntymäpäivää. Mukana seuranneessa kuvassa moneen kertaan parsittu patalappu oli asetettu arvokkaasti teekupin viereen.

"Äiti ja omat jutut äidin kanssa, ne olivat jo lapsena aika ihania asioita."

Äiti huolehti. Hän valahti helpotuksesta hervottomaksi, kun eskari-ikäinen Selma palasi ehjänä maahan kiivettyään kuusikerroksisen talon katolle Tampereen Kalevassa.

Äiti hassutteli. Hänen kanssaan puettiin kimaltavat juhlavaatteet, kiedottiin huiveja vyötäisille ja tanssittiin Moskovan sinfoniaorkesterin esittämä Carmen-ooppera läpi olohuoneen lattialla, tai vähintään levyn A-puoli.

"En osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Isä oli tehnyt itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Hän kärsi mielenterveysongelmista.

"Tuntuu, että olen aina tiennyt asian. Ei sitä ole kerrottu mitenkään juhlallisesti tiettynä päivänä. Isä halusi tappaa itsensä, sanoi äiti aina suoraan."

Selma mietti isää harvoin. Oli vain yksi perhe ja perheessä kaksi ihmistä: äiti ja Selma. Miten muutenkaan olisi voinut olla? Kukaan ei puuttunut, kukaan ei ollut liikaa.

"Ymmärsin, että muut olivat surullisia isän kuolemasta, mutta en osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Vain joskus, kun äiti viipyi kauppareissulla viisi minuuttia sovittua pidempään, Selma pelkäsi hiljaisessa kodissa. Yhtäkkiä aika tuntui pysähtyneen ja olohuone näytti hetken vieraalta.

Jos äidille on käynyt jotakin? Silloin olen ihan yksin maailmassa.

Sitten avain rapisi ulko-oven lukossa.

Millaisia miehet ovat?

Lomakkeessa kysyttiin toiveita tulevan isäntäperheen suhteen. Isä ja veli, Selma kirjoitti.

Hän lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin Virginian Portsmouthiin 16-vuotiaana.

"Koin miessukupuolen jotenkin vieraaksi lajiksi. Äitikään ei koskaan seurustellut patisteluistani huolimatta. En ollut nähnyt kotona ketään kalsarisillaan rötköttämässä sohvalla."

"Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Toive toteutui. Uudessa perheessä oli isä ja pikkuveli. Isä maalasi lentotukialuksia, äiti työskenteli pahvilaatikkotehtaan konttorissa. Kun isä söi, hän laittoi kaksi kertakäyttölautasta päällekkäin, ettei friteeratun ruuan rasva tihkunut pöydälle.

Muisto naurattaa Selmaa nyt.

"Perheenjäsenet olivat tietenkin tavallisia ihmisiä kaikkine erikoislaatuisuuksineen. Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Selma soitti äidille ensimmäisen kerran jouluna. Vaihto-oppilasjärjestö oli ohjeistanut, ettei kuuteen kuukauteen kannattaisi pitää yhteyttä, jotta vältyttäisiin koti-ikävältä.

Virginia tuntui jättimäiseltä parkkipaikalta. Oli betonipunkkereita toisensa perään ja matala, samea taivas.

Joskus iltaisin Selmaa itketti.

Toisaalta high schoolissa oli hyvä taidekouluohjelma. Joka koulupäivä kello 12 Selma sai bussikyydin tanssistudiolle ja tanssi siellä iltaan asti.

"Jotain sysäytyi liikkeelle. Aloin kirjoittaa paljon, päiväkirjaa ja paperisia kirjeitä ystäville, kymmeniä sivuja kerrallaan. Halusin välittää muillekin asioita ja tunnelmia, jotka koin ylevöittäviksi. Taiteilijaksi kasvaminen alkoi."

"Barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita."

Tai ei ehkä alkanut, oli alkanut jo aiemmin, Selma peruuttaa. Pienistä hetkistä. Ei ylevistä, aika tavallisista.

Siitä, että barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita. Että ala-asteelle ostettiin videokamera, jolla sai tehdä Meidän Luokan Uutiset. Että 12-vuotiaana pystyi pyöräilemään ystävän kanssa aamuneljältä tallille kuvaamaan hoitohevosia. Aamulla oli niin kaunis valo. Kuvia otettiin filmitolkulla. Niiden kehittäminen maksoi.

Hienoja kuvia, sanoi äiti. Hän lopetti sairaanhoitajana työskentelemisen, kun Selma oli kahdeksan ja kouluttautui kuvataiteilijaksi.

Isän ja Selman päivä

Surettaa, kun minulla ei ole paljon tietoa isästä. Ihmiset eivät oikein koskaan ole kertoneet mitään, Selma sanoi 20-vuotiaana äidilleen.

Odotas vähän, äiti vastasi, meni vinttiin ja palasi kädessään iso kirjekuori. Sen sisällä oli pieniä kuoria. Jokaisen yläkulmassa luki: kirje vauvalleni.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle."

Isän kirjeitä oli 21 liuskaa, puolen vuoden aikana kirjoitettuja. Kun kauniit konekirjoitusarkit oikoi ja pinosi, muodostui eräänlainen kokonaisuus.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle. Ajattelen hänen luoneen samalla testamenttia itsestään. Hän jätti jälkeensä sen, mitä pystyi antamaan."

Selma luki kirjeet yksin. Hän ei koskaan kysynyt äidiltä, miksi tämä antoi kirjeet vasta silloin ja juuri silloin. Ehkä äiti aikaisemmin vain unohti.

"Isän lauseet tuntuivat omilta ja tutuilta. Se oli hurjinta. Tunnistin niissä isän äänen, vaikken muista kuulleeni sitä. Se kuulosti omalta ääneltäni."

Seuraavana keväänä Selma ohjasi opiskelupaikassaan Turun taideakatemiassa lyhytelokuvan Päivä isän kanssa. Filmillä luetaan isän kirjeitä. Niissä isä kertoo, mitä aikoo tehdä vauvansa kanssa, kunhan ensi kesä koittaa.

Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.
Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.

Mennään retkelle rattailla katsomaan puistoa. Pitää varoa, etteivät humalaiset sedät kaada rattaita. Levitän nurmikolle viltin ja otan äitisi tekemät eväät esiin. Katson, ettet pistä suuhusi mitään epäsopivaa.

Kamera kuvaa maisemaa ja naurua.

"Se oli aika runollinen juttu, tosi onnistunut. Ja tärkeä minulle."

Viimeistään silloin Selma tiesi, että tätä hän haluaa tehdä: kertoa tarinoita kuvien kautta, näyttää mahdollisuuksia ja erilaisia maailmoja. Ei muuta.

"Varman päälle pelaaminen ja realismi eivät ole olleet vaihtoehtoja, kun olen suunnitellut elämääni. Miksi niiden pitäisi olla tärkeitä?"

Tuplasti rakkautta

Selmalla on teoria: Lapsena hän ei osannut kaivata isää, koska tavallaan isää ei ollut koskaan ollut olemassa. Parikymppisenä hän kaipasi isää, koska olo tuntui epävarmalta.

Kaikkien parikymppisten olo tuntuu epävarmalta.

Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta.

"Jokaisella on oma tarinansa, jolla selittää epävarmuuttaan. Minulla se oli se, että isä on poissa elämästäni."

Jos isä olisi, hän toisi uuden näkökulman maailman monimuotoisuuteen ja kaoottisuuteen, Selma ajatteli. Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta, hän laski. Osaisiko isä kertoa, miksi olen tällainen?

"Vuosien mittaan aloin ajatella, etten voi saada kysymyksiin vastauksia isältä. Ne pitää etsiä ja kertoa itse. "

Ei trauma, pelkkä ikävä

Lisää elokuvia, puoliso, lapsi, valvottuja öitä, työtä lapsi tississä kiinni, halu ottaa puolisosta ero, päätös palata yhteen, Oscar-ehdokkuus, kiukku siihen liittyvistä lööpeistä. ("Suomalaisäitien elokuva pääsi ehdokkaaksi." Olisiko samoin kirjoitettu miehistä?)

Niin vuodet opiskelun jälkeen kuluivat. Surun ja ilon sekoittava hämmennys voimistui. Olenko tosiaan kohta nelikymppinen?

Aikaisemmin 40 vuotta tuntui vanhalta, keski-ikäiseltä ja kalkkikselta. Mitä lähemmäs ikä tuli, sitä vähemmältä se tuntui.

"Olen monessa asiassa yhä sama tyyppi kuin 20 vuotta sitten. Ikävuodet kulkevat kerrostumina mukana eivätkä häviä mihinkään. Aina vain ollaan jonkin uuden kynnyksellä!"

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

Tänä syksynä uutta oli Selman käsikirjoittaman ja ohjaaman Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan ensi-ilta. Elokuvan Varpu on 12-vuotias, äidin kanssa kahden asuva ja hevosia rakastava tyttö. Hän karkaa kotoa löytääkseen isänsä, jota ei ole tavannut koskaan.

Varpu löytää isän.

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

No, mä oon kasvattanu niitä koko mun elämän, Varpu vastaa ja katsoo isää kulmien alta.

"Sain tavallaan fiktion kautta mahdollisuuden tavata isäni. On hurjaa, että tällaista voi tehdä elokuvan keinoin. Minulle isän etsiminen on ollut henkistä, mutta elokuvassa isä on lihaa ja verta."

Elokuvan isä tulee ponitalleille katsomaan tyttärensä ratsastuskisoja. Olisiko minun isäni tullut, Selma mietti joskus. Ajatus ei enää tunnu vatvomisen arvoiselta.

"Isän ikävän ei ole pakko olla kipu tai trauma. Se voi olla vain ikävää."

30 neliön pesä

Toisinaan Selma tanssii seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa, kun on tullut töistä, ennen kuin valmistaa hänelle spagettia ja härkiskastiketta ja lukee Prinssi Kaspiania.

"Se on sellainen intiaanitanssi, rakkausaiheinen. Meillä on tanssiin omat sanat, hyvin yksinkertaiset."

Tyttärellä on myös isä, joka asuu samassa kodissa. Noin vuosi sitten perhe asui vielä 30 neliön yksiössä.

"Se oli pesä. Lattialla oli yksi iso ja yksi pieni patja, kaapissa kaksi kattilaa ja jokaisella asukkaalla kaksi vaatekertaa."

Pesään päädyttiin, kun unelmien kodista löytyi hometta ja kaksi vuotta myöhemmin seuraavastakin.

"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."
"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."

Vanhaan elämään kuuluvat tavarat kipattiin kaatopaikalle: vuosien mittaan vaivalla hankitut taidekirjat, kaunein isoäidin kutoma räsymatto, lapsuuden luottopehmolelut, kirjahyllyt, joilla ei tehnyt mitään ilman kirjoja.

"Yhtä rakasta villapaitaa rokotin mukana viime kevääseen, kunnes jätin sen kuvauskeikalla porilaiseen roskikseen."

Yksiössäkin oli hyvä olla. Siellä oli perhe. Nykyisessäkään, suuremmassa kodissa ei ole paljon tavaroita. Niitä ei ole varaa ostaa tai niitä ei kaivata.

"Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä."

"Ihminen taitaa tarvita aika vähän. En muista kovin tarkkaan, mitä olen joutunut heittämään pois. Se kertoo jotain ihmisen suhteesta tavaraan. Vähemmällä pärjäisi ihan hyvin. Enää en raijaa omaa museota mukana, sillä omistaminen ei ollutkaan niin merkityksellistä."

Tyhjässä kodissa Selma ajatteli: Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä. Pelkkä elossa oleminen on valtava asia.

Se taisi olla isän opetus.

Jouluksi Selma osti pesään sähkörummut, jotta elämässä olisi iloa. Kolmihenkisen perheen jokainen jäsen hakkasi niitä vuorollaan yhtä huonosti. Aattona rummut koristeltiin. Niistä tuli joulukuusi.

Isä näyttää kivalta

Sellainen kaverikylä, josta pitää palata kotiin ihan yksin aika ison tien yli ei ole pikku juttu. Sellaisesta Selman tytär vastikään palasi.

"Lapsi jäi kauemmas kuin koskaan ja tuli aikanaan kotiin, pimpotteli ovikelloa. Maailma laajeni. Lapsen kasvoilla oli ylpeä hymy. Minua hykerrytti ja itketti."

Saunassa Selmaa saattaa itkettää, kun tytär pyytää äitiä ottamaan syliin. Hän on yhtä aikaa iso ja pieni. Lauteilla Selma miettii, tällaistako on olla äiti, koko ajan liikuttaa ja pelottaa?

Joskus Selma on miettinyt myös, voiko isän sairaus periytyä hänelle. Entä tyttärelle?

"En ole kuitenkaan hirveästi pelännyt. Olen ajatellut, että isällä oli lapsuudesta asti hyvin erilainen elämä kuin minulla tai tyttärelläni. Ei meidän tarvitse kulkea samaa polkua."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa.

Selma on nyt 14 vuotta vanhempi kuin isä kuollessaan. Isän kirjeistä tai rakkaimmasta valokuvasta Selma ei luopunut homeenkaan vuoksi.

"Olen kova hukkailemaan juttuja, mutta noita en ole halunnut hukata."

Mustavalkoisessa potretissa kohti katsoo pitkätukkainen mies. Kuva on ehkä äidin ottama.

"Isä näyttää kivalta ja sielukkaalta."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa: häivähdyksen tutusta ilmeestä tai leuan kaaresta.

Mutta silloin pitää katsoa niin tarkkaan, ettei enää voi olla varma, kuvitteleeko vai ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2016.

MarjuKaarinkristiina

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä ennen itsemurhaansa

Voi Selma! Muistatko, kun olit n.3-vuotiaana perhepäivähoidossa Kissanmaalla, siellä oli samanikäinen poika Kalle. Me asuttiin yläkerrassa ja olit Kallen kanssa esikoisen Markuksen ristiäisissäkin, äitisi oli vuorotyössä. Muistan niin hyvin pienen pellavapäisen Selman! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Lue kommentti
Hullun poika

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä ennen itsemurhaansa

Kiitos Varpu-elokuvasta. Mulle se elokuvan oikea isä ei ollut elokuvaa vaan ihan vaan mun jokapäiväistä todellisuutta. En ole koskaan nähnyt noin hyvin näyteltyä skitsofreenikkkoa. Pääsin ihan ensi lauseesta mukaan juttuun. Itse kuuntelin noita harhoja 30 vuotta. Valitattavasti mulle varmistui nyt, että veljeni kohdalla omena ei ole pudonnut kauas puusta. Ne kännykkä-vakoilut on ihan veljeni todellisutta. Siitäkin huolimatta eteenpäin mennään.
Lue kommentti
”Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä leimaa siitä, että hänestä en pidä tai hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli Hiekkanen sanoo.
”Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä leimaa siitä, että hänestä en pidä tai hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli Hiekkanen sanoo.

Elli Hiekkanen, 22, löysi 19-vuotiaana ensimmäisen oikean ystävän. Hänen mielestään kaveruudessa pitäisi sietää paremmin erilaisuutta ja hyväksyä, että toiset eivät ole samanlaisia kuin itse.

Toisella luokalla Elli Hiekkanen istui koulun pihan kuusiaidan sisällä ja leikki mielikuvituskaverin kanssa. Kiusaaminen oli alkanut heti ensimmäisellä luokalla.

Lapsena yksinäisyys tuntui siltä, että on kylmä. Teki mieli käpertyä pieneksi ja halata itseään, lämmitellä.

”Kakkosluokkaan mennessä huomasin, että minulla ei ollut kavereita ja muilla oli. Kun täytin kahdeksan, synttäreilleni tuli yksi lapsi. Se oli ainut kerta, kun niille tuli ketään. Se tuntui todella pahalta.”

Elli alkoi karttaa muita lapsia, koska pelkäsi kiusaamista. Hän kertoo, että muut lapset haukkuivat hänen ulkonäköään, tönivät ja tökkivät pihaharjoilla.

”Tunneillekaan en aina uskaltanut mennä.”

”Kun täytin kahdeksan, synttäreilleni tuli yksi lapsi. Se oli ainut kerta, kun niille tuli ketään.”

Elli masentui jo ala-asteella. Yksinäisyys ja paha olo purkautuivat muiden tuuppimisena.

”Siinä vaiheessa oli todella vaikea hallita omia reaktioita. Olin väkivaltainen, koska olin oppinut, että se on ainoa keino, jolla voin puolustautua. Lopetin sen pian kuin seinään.  Minulle tuli paha olo, että satutin jotain muuta fyysisesti, koska muut satuttivat minua henkisesti.”

Niihin aikoihin Elli istui välituntisin koulun pihalla ja kuunteli kuulokkeista musiikkia, usein Sonata Arcticaa, niin kovalla kuin pystyi. Yksin oli tyhjä olla. Musiikki toi edes vähän iloa.

Ensimmäinen oivallus

Elli on pohtinut paljon, kuinka yksinäinen voisi saada ystäviä.

Kasiluokalla tapahtui jotain, mitä Elli muistelee vieläkin. Koululla oli yhteistyöprojekti saksalaisen koulun kanssa. Saksalaiset oppilaat tulivat vierailulle Ellin kouluun, ja Elli pääsi oman ryhmänsä kanssa reiluksi viikoksi Etelä-Saksaan.

Isäntäperheessä oli kivaa, ja oppilasporukassa kaikki tulivat keskenään toimeen.

”Porukka ei voinut jättää minua ulkopuolelle vieraassa maassa. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli hyvä olla. Näin, ettei minun tarvitse olla yksin.”

”Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli hyvä olla. Näin, ettei minun tarvitse olla yksin.”

Saksan porukasta Elli sai kavereita. Koulussa oli myös toinen kolmen nuoren porukka, jonka kanssa Elli oli alkanut viettää aikaa. Tunne yksinäisyydestä eli silti poistunut. Kun koulupäivä loppui, Elli meni yksin kotiin. Kotona oli vaikeaa, eivätkä kaverit halunneet tulla kylään, Elli kertoo.

”Äitini oli työtön, joten en usein voinut osallistua asioihin, joita kaverit tekivät vapaa-ajalla. Ei ollut rahaa.”

Vihdoin oikea ystävä

Viimein se tapahtui, neljä vuotta sitten. Elli aloitti Turussa datanomiopinnot, ja luokalta löytyi samanhenkinen ihminen. Yhteistä oli esimerkiksi musiikkimaku, erityisesti metallimusiikki.

Vaikka Elli oli eri-ikäinen kuin kaverinsa, heistä tuli ystävät. Ensimmäistä kertaa Ellillä oli paras ystävä.

Nyt yksinäisyyden kylmä olo on vaihtunut lämpöön. Ystävä asuu viereisessä talossa, ja Elli lähtee monta kertaa viikossa ystävänsä ja tämän koiran kanssa kävelylle. He pelaavat tietokonepelejä ja kuuntelevat musiikkia. Olo ystävän seurassa on rauhallinen.

”Olen aina todella iloinen, kun saan olla hänen kanssaan. Voin puhua hänelle kaikesta ilman, että hän hermostuu tai ei haluaisikaan olla enää kanssani.”

Helppoa kavereiden löytäminen ei ollut.

Elli on löytänyt muitakin kavereita ammattikoulunsa luokalta sekä Turun Tyttöjen talolta ja nuorten kohtaamispaikasta Toivosta.

Helppoa se ei ollut. Elli joutui kamppailemaan itsensä kanssa, jotta uskalsi lähteä paikkoihin, joista kavereita voisi saada.

”Meinasin monesti jättää menemättä, koska minua pelotti. Sitten kun menin, mietin, että wau, uskalsin! Olen löytänyt tosi paljon kavereita, kun olen lähtenyt ulos kämpästäni.”

”Kavereita ei kannata valikoida”

Ellillä on selkeä viesti kaikille: avoimuus voi tehdä elämästä paljon rikkaampaa – ja helpottaa samalla monien yksinäisyyttä.

Toisen ihmisen otsaan ei heti kannata lyödä sellaista leimaa, että ”en pidä hänestä” tai ”hän ei ole minun tyyppiäni”, Elli sanoo.

”Olen itse syyllistynyt siihen ihan liian monta kertaa. Vihdoin ja viimein olen oppinut, että kavereita ei kannata valita tuolla perusteella. Kannattaisi antaa mahdollisuus joka ikiselle ihmiselle, joka haluaa olla kanssasi tekemisissä. Ei tiedä, millaisia ystävyyksiä sieltä löytyy.”

”Meidän pitäisi antaa kaikenlaisten ihmisten tulla elämiimme. Kaikilla on aina vähintään jotain opittavaa toisilta.”

Elli vertaa ystävyys- ja kaverisuhteita parisuhteisiin. Samalla tavalla niissäkin täytyy ensin tutustua ja elää rinnakkain ennen kuin näkee, tuleeko suhteesta syvällistä. Jos ei tule, ei sekään haittaa.

”Meidän pitäisi antaa kaikenlaisten ihmisten tulla elämiimme. Kaikilla on aina vähintään jotain opittavaa toisilta. Se voi olla vaikeata ja epämukavaa, mutta kyllä se siitä.”

Kavereilta ei pitäisi Ellin mielestä vaatia niin paljoa kuin monet tuntuvat vaativan. Se, että on asioista eri mieltä tai tykkää eri jutuista, ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla mukavaa yhdessä.

”Se on itsellekin tosi valaisevaa. Sitä ymmärtää paremmin toisia ihmisiä, kun näkee, miten erilaisia sitä voikaan olla. Itse ymmärsin, että kaikki eivät tykkää samoista asioista kuin mistä minä pidän, jotkut suorastaan vihaavat niitä. Mutta ei se haittaa, voimme siitä huolimatta olla kavereita.”

Tapaamiltaan ihmisiltä Elli on oppinut muun muassa, etteivät kaikki ymmärrä hänen harrastuksiaan, mutta sillä ei ole väliä. Elli tykkää kirjoittaa fantasiatarinoita, eivätkä kaikki tajua, miksi hän käyttää kirjoittamiseen niin paljon aikaansa.

Samanhenkisyys ei pitäisi olla kriteeri kaveruudelle.

On tietenkin hienoa, jos onnistuu löytämään ympärilleen ihmisiä, jotka ovat samanhenkisiä. Sen ei Ellin mukaan kuitenkaan pitäisi olla kriteeri kaveruudelle.

”Elämässä pitää vain hyväksyä se, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin itse on. Jos ei anna mahdollisuutta erilaisille ihmisille, voi menettää todella paljon.”

Tanssiyrittäjä Daniel ”Danny” Paul, 31, on kotoisin Intiasta, asuu avovaimonsa ja tytärpuolensa kanssa Tampereella. Paul on tehnyt koreografian tämänvuotiseen Sappeen kesäteatterimusikaaliin On kesäyö. Hänen tanssiryhmänsä Danny’s Bollywood Dance Crew osallistui Talent Suomi tv-ohjelmaan 2012.
Tanssiyrittäjä Daniel ”Danny” Paul, 31, on kotoisin Intiasta, asuu avovaimonsa ja tytärpuolensa kanssa Tampereella. Paul on tehnyt koreografian tämänvuotiseen Sappeen kesäteatterimusikaaliin On kesäyö. Hänen tanssiryhmänsä Danny’s Bollywood Dance Crew osallistui Talent Suomi tv-ohjelmaan 2012.

Daniel Paul oli poika, joka halusi vain tanssia, vaikka intialainen isä ei sitä hyväksynyt. Nyt hän haluaa saada myös suomalaiset pojat tanssimaan.

”Sinä päivänä saimme koulussa päättää itse, mitä teemme. Minä ja muutama muu poika opettelimme tanssinumeron Bollywood-elokuvasta ja esitimme sen muille. Silloin päätin, että menen tanssitunnille.

Olen aina halunnut tanssia. Kotona valehtelin, että menen karatetunneille, koska ne olivat...