”On hämmästyttävää, miten itsensä edelleen mieltää nuoruuden kuviensa näköiseksi. Katsaus peiliin palauttaa kuitenkin nopeasti maan pinnalle”, kirjoittaa Kai Lehtinen.
LUKION BIOLOGIASTA on jäänyt mieleeni genotyyppi eli perimän muodostamien geenien kokonaisuus sekä fenotyyppi eli ilmiasu, johon perimän lisäksi vaikuttaa myös ympäristö. Vanhemmilta peritään geenien cocktail, joka yhdessä ulkoisten tekijöiden kanssa muovaa meistä yksilöitä.
Lukion biologian kokeissa kysyttiin aina silmien värien periytymisestä. Kaaviokuvana piti osoittaa, minkäväriset silmät ruskea- tai sinisilmäisten vanhempien lapsille voi tulla.
Koevastausten perusteella isän olisi joskus pitänyt olla todella sinisilmäinen, jos silmien väri olisi periytynyt oppilaan arvailujen mukaan.
ON SATTUMAN KAUPPAA, minkä näköinen lapsi syntyy ja kumpaa vanhempaansa hän muistuttaa.
Nuorena oli liki mahdotonta löytää omista vanhemmistaan samankaltaisuutta itsensä kanssa. Uljaassa nuoruudessa on vaikea hahmottaa, että muutaman lisäkilon ja ryppyjen kanssa sitä näyttäisi ennen kaikkea juuri omilta vanhemmiltaan.
Jos itsellä oli tukka päässä mutta isällä puolet vähemmän, mitään yhdennäköisyyttä ei omasta mielestä voinut olla.
VÄHÄN AIKAA SITTEN tapasin vanhan tuttavani kymmenien vuosien jälkeen. Heti kättelyssä hän ihmetteli, miten muistutankaan isääni. Samaan hengenvetoon minä ihmettelin, miten tuttavani oli muuttunut äitinsä näköiseksi.
Omista lapsistanikin on aina kiusallista kuulla muilta, kuinka paljon he muistuttavat isäänsä ja äitiään.
Suomeksi tämä tarkoitti, että olemme molemmat vanhentuneet, ja ajan myötä genotyyppi ja maan vetovoima ovat vahvistaneet asemiaan. Ei auttanut, vaikka vedin vatsaa sisään ja yritin suoristaa ryhtiäni. Ikä oli tehnyt tehtävänsä.
Omista lapsistanikin on aina kiusallista kuulla muilta, kuinka paljon he muistuttavat isäänsä ja äitiään. Vanhat valokuvat puhuvat kuitenkin puolestaan. Ne ovat vankkumattomia todisteita siitä, että isäkin on joskus ollut nuori ja muistuttanut kovastikin omia lapsiaan.
HÄMMÄSTYTTÄVÄÄ ON, miten itsensä edelleen mieltää nuoruuden kuviensa näköiseksi. Katsaus peiliin palauttaa kuitenkin nopeasti maan pinnalle.
Liekö pientä liioittelua, kun nainen, joka meillä asuu, sanoo näkevänsä minut lähes saman näköisenä kuin tavatessamme? Vaihtoehtona on, että joko peili valehtelee tai nainen ei ole käynyt vuosiin näöntarkastuksessa. Enpä taida häntä siihen edes patistella.
Kuka ihmeen kuusikymppinen kömpii hänen viereltään vaivalloisesti ylös joka aamu?
Kolmas vaihtoehto on tietysti se, että nainen, joka meillä asuu, ei uskalla sanoa totuutta. Että kuka ihmeen kuusikymppinen entinen nuori hänen viereltään kömpii vaivalloisesti pystyyn joka aamu jäljellä olevat haivenet eri suuntiin sojottaen?
Nykyään kännyköihin voi ladata ohjelmia, jotka vanhentavat valokuvien kasvoja. Lapsemme ovat muokanneet kuviaan ja kauhulla todenneet muistuttavansa tulevaisuudessa ihan liiaksi meitä vanhempiaan. Täytyy myöntää, että yhdennäköisyys on välillä ollut hämmentävää.
Omasta mielestäni kuvamuokkausten tulokset ovat olleet hauskoja, mutta nuorison mielestä järkyttäviä.
ON OLLUT HAUSKA HUOMATA, miten ilmeet, eleet ja jopa naurukin periytyvät meiltä vanhemmilta lapsillemme.
Lapsilla voi tietysti olla runsaasti sellaisiakin ominaisuuksia, joita kummallakaan vanhemmista ei ole. Lapsi voi olla huomattavasti pitempi kuin kumpikaan vanhemmista tai lapsella voi olla taipuisat hiukset, vaikka molemmat vanhemmat ovat suoratukkaisia. Näin meilläkin.
Vai olenkohan sittenkin ollut liian sinisilmäinen?
