Elli sai eskarissa kuulla olevansa ruma läski possu. Kun aikuiset eivät saaneet kiusaamista loppumaan, tyttö sulkeutui. Itku tuli äidin sylissä vasta murrosikäisenä.
Joskus 14-vuotias Elli kuvittelee, että hän on Harry Potter -kirjojen Hermione. Peloton ja vahva, sellainen joka muuttaa maailmaa yhdellä taikasauvan heilautuksella.
Hän piirtää Hermionen kuvia vihkoon, värittää puuväreillä, hän on aina rakastanut piirtämistä ja lukemista. Jos joku kuva on erityisen onnistunut, hän kiinnittää sen sinitarralla huoneensa seinälle sängyn yläpuolelle.
Kuvitelmissaan Ellillä on ystäviä.
"Lapset nyt puhuvat kaikenlaista"
Lapsihan vain kertoi, miten asia on. Onhan Elli aika isokokoinen, sanoi eskariryhmäläisen äiti.
Hänen tyttärensä oli haukkunut Elliä rumaksi läskiksi possuksi.
Ei kai sellainen niin vaarallista ole? Lapset nyt puhuvat kaikenlaista. Minäkin olin suorasanainen lapsena, äiti jatkoi.
Yritetään tehdä tilanteelle jotakin, sanoi henkilökunnan edustaja. Ei meillä hyväksytä kiusaamista.
Kaksi viikkoa palaverin jälkeen nimittely jatkui samanlaisena.
Kun Ellin äiti Minna lähti päiväkodin palaverista kotiin, häntä itketti. Kaupassa pitäisi käydä, maito pitäisi muistaa, pikkuveljet pitäisi hakea hoidosta, ajatukset olivat vain Ellissä.
Kahden viikon kuluttua nimittely jatkui samanlaisena, mutta nyt nimittelijöitä oli enemmän. Elli seisoi päiväkodin pihalla pinkissä välikausihaalarissa.
Vaikeinta oli nähdä Ellin ilme
Ennen eskaria Elli oli kihissyt mielellään toisten tyttöjen kanssa Antti Tuiskun ja kissojen ihanuudesta samalla kun istuttiin vastatusten rengaskeinussa.
Enää Elli ei keinunut.
”Vahinko oli jo tapahtunut. Tytär oli muuttunut”, Minna sanoo.
Elli haki lohtua ruuasta ja herkuista.
Ellin sängyn alta löytyi kolme rypistynyttä suklaatuutin käärepaperia. Keittiön pöydällä oli murusia ja leivästä jäljellä enää puolet.
Kun Elli pyysi kolmannen annoksen ruokaa, äiti ei tiennyt, kannattaisiko antaa ja mitä kannattaisi sanoa.
”Elli haki ruuasta ja herkuista lohtua. Vaikka kuinka yritin pitää silmällä syömistä, tyttö söi salaa. Eikä asiaa auttanut, että mummo antoi Ellille kaiken, mitä hän pyysi.”
Vaikeinta oli nähdä Ellin ilme.
”Se oli niin sulkeutunut, hartiatkin ihan jännittyneet.”
Voiko lapsi olla liian herkkä?
Ala-asteella Elli sai kuulla olevansa ruman läskin possun lisäksi myös huora. Hän suostui kertomaan nimitykset äidille vain niin, että katsoi itse toiseen suuntaan, hiljaisella äänellä.
Minna sai aina vastauksen, että kiusaajien kanssa on keskusteltu.
Minna ei antanut periksi.
”Olin jatkuvasti yhteydessä opettajiin ja suoraan toisiin vanhempiin. Sain aina vastauksen, että kiusaajien kanssa on keskusteltu.”
Aika usein vastaus jatkui sanoilla: Elli taitaa olla aika herkkä tyttö.
Loppu kuului sanojen takana olevassa äänensävyssä: Liian herkkä. Tällaista koulussa joskus on. Kaikkeen ei ole mahdollista puuttua, vaikka se ikävää onkin.
Hetken tuntui helpommalta
Ei kukaan enää sano mitään eikä hauku, Elli alkoi vastata Minnan kysymyksiin muutaman alakouluvuoden jälkeen.
Hänellä oli uusi vihreä heppareppu ja kuvaamataidossa yhdeksikkö todistuksessa.
Joskus pelkää niin paljon, ettei sitä uskalla ajatella.
Ensin Minnan läpi humahti niin suuri helpotus, että sen tunteen muisteleminen itkettää Minnaa yhä.
”Ehkä vasta siinä helpotuksessa ymmärsin, miten huolissani olen ollut”, Minna miettii.
Kun vanhempi pelkää ja suree lapsensa puolesta, tunteet ovat usein niin musertavia, ettei niitä uskalla ajatella ja kokea ennen kuin pahin on ohi.
On helpompi keskittyä toimimaan. Leikata kurkkua aamupalaleivän päälle, soittaa ja sopia jälleen yksi palaveri koulun kanssa, lämmittää iltasauna, lähettää sähköposti koulukuraattorille.
Iltaisin Elli hiipi kainaloon
Oikeastaan Minna tiesi, ettei Elli ollut vieläkään onnellinen.
”Kyllä sen lapsestaan huomaa.”
”Mutta mitä voi tehdä, jos lapsi sanoo, että kaikki on hyvin ja koulu sanoo samaa?”
Jotkut lapset viihtyvät yksin, ehkä Elli kuuluu heihin, Minna yritti ajatella.
Elli piirteli paljon huoneessaan.
Jotkut lapset viihtyvät yksin, ehkä Elli kuuluu heihin, Minna yritti ajatella.
Kun Minna katsoi illalla televisiosta Vain elämää, Elli hiipi usein kainaloon. Kaikki on hyvin, hän sanoi taas.
Sitten hän haki sipsipussin repustaan. Rahat sen ostamiseen oli kaivettu Minnan kolikkokukkarosta.
Kainalossa oleva tyttö sipsintuoksuisine sormineen tuntui pieneltä, vaikka olikin jo äitiä painavampi.
Äiti, joka ei tajunnut
Sängystä oli vedetty kaikki peitot lattialle ja patjakin. Ikkunalaudan kaktus oli heitetty maahan, multaa oli kaikkialla. Jokainen vaate komerosta oli viskottu mullan päälle.
Kun Minna kolme kuukautta sitten tuli töistä kotiin, Elli istui sotkun keskellä ja itki.
”Tai huusi oikeastaan enemmän”, Minna sanoo.
Et tajua mitään. Et ole koskaan tajunnut. Ja se kamalin: kaikille olisi parasta, jos kuolisin.
Minna otti Ellin syliin. Sitten hän soitti koululääkärille.
Sen piti olla ihan tavallinen iltapäivä, kohta olisi pitänyt lämmittää mikrossa eilisen makaronilaatikko tämän päivän ruuaksi ja viedä koira ulos.
Minna otti Ellin syliin. Sitten hän soitti koululääkärille.
Koulun terveydenhoitajalle hän ei enää halunnut soittaa. Viimeksi terveydenhoitaja oli Ellin asioista puhuttaessa sanonut, että murrosikäisiä nyt vain ylipäänsä on hankala ymmärtää.
"Minulla ei ole yhtään ystävää"
Elli pääsi nuorten psykiatriselle poliklinikalle, nyt ei enää aikailtu, koska Elli oli puhunut halustaan kuolla. Pahimmat kiusaajat siirrettiin toiseen ryhmään. Järjestettiin palavereja, joissa ei enää hymistelty. Välituntivalvojia lisättiin.
En ole kertonut mitään sinulle, koska näin, miten sinua alkoi ahdistaa.
Parin viikon kuluttua Elli sanoi Minnalle esimerkiksi nämä lauseet:
Kukaan ei ole kuuteen vuoteen käynyt meillä kotona siksi, että tahtoisi tavata minut.
Minulla ei ole yhtään ystävää.
Ne haukkuvat edelleen.
Inhoan itseäni. Olen lihava ja ruma.
En ole kertonut mitään sinulle, koska näin, miten sinua alkoivat ahdistaa tällaiset jutut. Ja tulit heti surulliseksi.
Yritin, mutten onnistunut
Illalla Minna käveli yksin pitkän lenkin. Hänen mielessään oli oikeastaan neljä asiaa.
Syytös ja suru: Tyttäreni yritti suojella minua, miten huono äiti olenkaan.
Miksi asioiden pitää mennä tähän pisteeseen ennen kuin apua oikeasti saa?
Puolustus: Yritin kuitenkin paljon, ehdotin harrastuksia ja tekemisiä, partiota ja kuviskerhoa, soittelin koululle, kyselin ja patistin.
Kysymys: Miksi asioiden pitää mennä tähän pisteeseen ennen kuin apua oikeasti saa?
Suru: Voi minun pieni tyttöni!
Sinusta voi tulla mitä ikinä haluat
Oikeastaan kaikki on kai usein kiinni sattumasta, Minna miettii. Ellillä oli tavallinen, iloinen lapsuus. Se muuttui eskarissa.
Olisiko kaikki mennyt toisin, jos Ellin eskariryhmässä olisi ollut muita lapsia kuin nyt oli? Tai jos aikuiset olisivat osanneet puuttua tilanteisiin?
Eilen Elli sanoi äidilleen arasti: ehkä minusta voisi tulla eläintenhoitaja.
Asiat voivat muuttua.
Paljon tunteita on puhumatta, mutta tämä oli Minnasta kuin lupaus siitä, että asiat voivat muuttua.
Vähän aikaa sitten Ellillä ei ollut yhtäkään tulevaisuuteen liittyvää ajatusta tai suunnitelmaa.
Sinusta voi tulla mitä ikinä haluat, Minna vastasi.
Siltä Ellistä olisi voinut tuntua koko ikänsä, Minnan ajatus jatkui.
Jos rumaksi läskiksi possuksi nimittely ei eskarissa olisi aikuisten mielestä ollut vain lasten puhetta, jota ei kannata ottaa vakavasti.
Ellin ja Minnan nimet on muutettu.
