Lukijan kirje: Ihmisten keskellä yksin

Puhumattomien ihmisten laumat kyhjöttävät busseissa puhelinta naputtaen. Sama näky kaduilla: vanhemmat työntävät pikkulapsia vaunuissa katse kännykässä. Seurueita kahviloissa, jokainen somemaailmaansa uponneita.

Kun olin lapsi, meidän kaltaisillamme vähävaraisilla perheillä ei ollut vielä 60-luvulla puhelinta, televisiota eikä autoa. Miten ihmeessä vietimme vapaa-aikaamme? Kyläilemällä. Körötimme bussilla ystävien luo, he meille. Kahviteltiin, keskusteltiin, me lapset leikimme yhdessä.

Kun saimme puhelimen, tapaamiset vähenivät. Tilalle tulivat puhelinmaratonit, vaikka puhumisesta maksettiin minuuttihinta. Kun tulivat älypuhelimet, taas väheni inhimillinen kanssakäynti.

Mitä arvelette, mihin olemme menossa? Kuljemmeko huonoryhtisenä laumana päiviemme loppuun asti yhä yksinäisempinä? Vai tuleeko vastareaktio? Jos, niin mikä se voisi olla?

Biip biip