”En nähnyt Facebookissa kevätjuhlapäivänä niitä seiskan todistuksia. Näin vain kympintyttöjä ja hymypoikia. Miksi oikeastaan on niin tärkeää kertoa kaikille, että oma lapsi on menestyjä?” lukijamme pohtii.
Koulujen päättyessä sosiaalinen media täyttyi taas ilosta, kun vanhemmat kertoivat lastensa hyvistä todistuksista, stipendeistä ja hymypatsaista. Tietenkin heillä on oikeus olla ylpeitä jälkikasvunsa menestyksestä, mutta välillä mietin, olenko ainoa äiti, jonka lapsi on ihan tavallinen. Tai suoraan sanoen: hän ei ole lahjakas yhdessäkään kouluaineessa tai harrastuksessa. Lapseni ei ole vielä löytänyt ”omaa juttuaan”.
Yritän kovasti vakuuttaa itselleni, että kenenkään arvoa ei pidä mitata suorituksilla. Jokainen lapsi on arvokas pelkästään siksi, että on olemassa, omana itsenään. On luotettava siihen, että hän löytää oman paikkansa.
”Mietin myös, pitäisikö minun jotenkin vaatia lapseltani enemmän. Onko oikein sanoa, että seiska on hyvä ja riittää?”
Ihan helppoa tuohon kaikkeen uskominen ei kuitenkaan ole. Yksilökeskeisyys, kilpailuhenkisyys ja menestyksen palvonta tuntuvat yleisiltä arvoilta, vaikka muuta väitettäisiin.
Mietin myös, pitäisikö minun jotenkin vaatia lapseltani enemmän. Onko oikein sanoa, että seiska on hyvä ja riittää? Vai pitäisikö yrittää kovemmin kirittää kiitettäviin arvosanoihin, jotta lapseni pärjäisi paremmin elämässään?
En nähnyt Facebookissa kevätjuhlapäivänä niitä seiskan todistuksia. Näin vain kympintyttöjä ja hymypoikia. Jotenkin kauniisti haluaisin huomauttaa, että ”ylpeilevät” vanhemmat vahvistavat käsitystä, että toiset lapset ovat arvokkaampia kuin toiset. Miksi oikeastaan on niin tärkeää kertoa kaikille, että oma lapsi on menestyjä?
Seiskan todistus ei tarkoita seiskan lasta?
Mitä ajatuksia kirje sinussa herätti? Keskustele alla tai lähetä sähköpostia: ihmisten.kesken@sanoma.com
