Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta tuttu Anssi Heikkilä ja hänen Jenni-siskonsa ovat molemmat ammattitanssijoita. Tanssi auttoi silloinkin, kun perhettä kohtasi tragedia. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden Perhekuvioita-sarjassa elokuussa 2022.
”Siellä se aina pyöri tanssisalin laidalla, pikku-Jenni.
Kun Jenni oli vauva, halusin hänelle nimen Emilia. Siitä tuli lopulta hänen toinen nimensä. Tykkäsin pilailla siskon kustannuksella ja puin häntä ihmeellisiin vaatekokonaisuuksiin. Hän oli kuin Putous-hahmo, josta äidin piti aina ottaa kuvia. Ohjeistin kaiken asennosta ja ilmeestä lähtien - ja Jenni teki kuuliaisesti työtä käskettyä.
Tanssi on pienestä pitäen määrittänyt minun ja Jennin elämää. Itse aloitin kilpatanssin 7-vuotiaana. Vanhempani olivat huomanneet, että musiikki sai minut heräämään eloon. Perhetuttumme olivat tanssivalmentajia, ja vanhemmat ehdottivat minulle, että voisin käydä kokeilemassa.
Sanoin, että lähden, jos saan lakerikengät. Kengät ostettiin ja sille tielle jäin.
Olin erittäin kunnianhimoinen, ja hommasta tuli nopeasti enemmän kuin harrastus. Se oli jo ala-asteella huippu-urheilua ilman palkkaa.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/1019e17l_anssi_heikkila.jpg?itok=KQuGy1e1)
Jenni halusi aina mukaan treeneihin ja kisoihin, vaikka ei itse vielä tanssinut. Jokin siellä veti häntä puoleensa. Meillä on viisi ja puoli vuotta ikäeroa, joten sisko käytännössä kasvoi tanssisalin nurkissa.
Jenni aloitti lopulta tanssin 6-vuotiaana, ja se lähensi meitä. Kävimme osin samoilla tunneillakin, mutta ikäeroa oli sen verran, ettei meitä koskaan yritetty laittaa toistemme pareiksi. Minä olin Jennin aloittaessa jo junioreiden maajoukkueessa ja keskityin täysillä omaan juttuuni. En ehtinyt huomata hänen lahjakkuuttaan.
Lapsuutemme ja nuoruutemme olivat hyvin erilaiset kuin monella muulla. Kaikkea määritti tanssi. Treenejä oli ainakin neljät viikossa, ja viikonloput kuluivat kisoissa. Siinä ei juuri ehtinyt hölmöillä.
Matkustimme kisoihin aina kolmestaan autolla äidin ja Jennin kanssa ja yövyimme samassa hotellihuoneessa. Kisoissa emme juuri puhuneet toisillemme, sillä molempien piti keskittyä omaan suoritukseen. Katsoin tietenkin aina Jennin vedot ja olin iloinen, jos hänellä meni hyvin. Jos itse epäonnistuin, paluumatkat olivat hyvin hiljaisia. En halunnut käsitellä pettymyksiä yhdessä, vaan murisin itsekseni.
”En halunnut käsitellä pettymyksiä yhdessä, vaan murisin itsekseni.”
Iso tragedia kohtasi perhettämme, kun minun isäpuoleni ja Jennin isä menehtyi täysin yllättäen. Biologinen isäni ei ollut elämässämme mukana, ja isäpuoleni oli minulle kuin oma isä. Hän lähti rullaluistellen koripallotreeneihin eikä koskaan palannut. Sydän pysähtyi matkalla. Minä olin silloin 11-vuotias ja Jenni 5.
Olimme molemmat niin nuoria, ettemme pystyneet silloin käsittelemään asiaa syvällisesti. Tanssiharrastus varmasti auttoi, sillä se piti elämän aktiivisena. Se oli todella raskasta aikaa, mutta selvisimme pienen perheemme tuella eteenpäin, vaikka ikävä on edelleen.
Nyt aikuisina puhumme Jennin kanssa silloin tällöin isästä ja käymme yhdessä haudalla. Näen Jennissä paljon häntä, ja se on pelkästään ihanaa. Jenni on samanlainen hömelö kuin isäkin oli.
Luonteeltamme olemme molemmat temperamenttisia, äkkipikaisia ja spontaaneja. Siitä huolimatta emme ole oikeastaan ikinä riidelleet. Ehkä se johtuu siitä, että tanssiin pystyi purkamaan kaikki vaikeatkin tunteet.
Sekin auttaa, ette emme ole ikinä yrittäneet neuvoa tai sparrata toisiamme tanssissa, vaan olemme keskittyneet kaikkeen muuhun. Pölötimme niitä näitä ja häsläsimme yhdessä. Meitä yhdistää edelleen samanlainen huono huumorintaju. Kakkapissapieruhuumori uppoaa molempiin.
”Olin ensin selvästi Jenniä edellä, mutta pikkuhiljaa hän lähestyi ja meni lopulta ohi. Olen naureskellut, että olisi pitänyt tajuta lopettaa aiemmin!”
Kun Jenni ilmoitti viisi vuotta sitten muuttavansa tanssin perässä Italiaan, olin hänestä valtavan ylpeä. Italiassa tanssin taso on aivan erilainen kuin Suomessa, ja Jenni kehittyi siellä hurjan nopeasti. Samaan aikaan minä junnasin paikoillani.
Kateutta välillämme ei silti ole ollut. Ehkä tilanne olisi ollut toinen, jos olisimme kisanneet enemmän toisiamme vastaan. Ehdimme olla aikuissarjassa vain muutamissa samoissa kisoissa ennen kuin lopetin. Olin ensin selvästi Jenniä edellä, mutta pikkuhiljaa hän lähestyi ja meni lopulta ohi. Olen naureskellut, että olisi pitänyt tajuta lopettaa aiemmin!
Kun kilpaurani loppui, päiviin vapautui yhtäkkiä paljon lisää aikaa. Kouluttauduin personal traineriksi. Oli myös aikaa tehdä enemmän "normaaleja juttuja", kuten lähteä ulkomaille lomareissuille.
Välillä harmittelen sitä, että Jenni asuu niin kaukana. Erityisen haikealta se tuntuu silloin, kun hän on ollut käymässä Suomessa ja joutuu sitten lähtemään.
Joskus voi olla useampikin viikko välissä, ettemme viestittele, mutta tiedän, että Jenni on peruskallioni, johon voin tarvittaessa tukeutua. Vaikka sisko ei ole fyysisesti lähellä, hän on aina vierelläni.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/1019e1b2_jenni_heikkila.jpg?itok=dopbA9ZX)
Jenni Heikkilä:
”Veikka on ollut minulle esikuva aina. Otin salaa hänestä mallia kaikessa, mitä hän teki. Tanssiharrastuskin lähti siitä, että Anssi tanssi jo.
Anssi on ollut meistä se, joka on syntynyt esiintymään. Hänelle on ollut luonnollista olla valokeilassa. Itse olin lapsena todella ujo. Piilottelin äidin selän takana, jos minun piti puhua jollekin tuntemattomalle.
En usko, että olisin uskaltanut aloittaa tanssia ilman veikkaa. Esilläolo ei tuntunut alkuun omalta, mutta tanssin avulla löysin keinon ilmaista itseäni ja nauttia siitä.
”Anssi on ollut meistä se, joka on syntynyt esiintymään.”
Elämämme on pyörinyt oikeastaan aina tanssin ympärillä. Onneksi ymmärsimme veikan kanssa jo nuorina, että voimme toimia toisillemme vastapainona. Sitä touhua ei nimittäin kestä, jos ei ole mitään muuta kuin tanssi. Kisamatkoillakin räkätimme omille huonoille jutuillemme, joita kukaan muu ei ymmärtänyt.
Muutin pois kotoa Kotkasta Helsinkiin 17-vuotiaana. Tiesin, että haluan panostaa tanssiin täysillä, ja löysin pääkaupungista itselleni tanssiparin. Anssi asui tuolloin vielä Kotkassa. Lähteminen tuntui helpolta, vaikka perhe jäikin taakse. Kunnianhimoni tanssin suhteen ajoi eteenpäin.
Tavoitteenani oli ja on päästä lajissa maailman huipulle. Pari vuotta sen jälkeen muutin Italiaan samasta syystä – juuri ennen kuin veikka muutti Helsinkiin.
Muistan hyvin ne kisat, kun voitin Anssin ensimmäistä kertaa. Aavistin, että hänen kilpauransa oli loppusuoralla. Hän seurusteli tanssiparinsa kanssa, ja parisuhde oli vaikeuksissa. Se vaikutti väistämättä tanssiin.
”Anssi ei koskenut tanssikenkiin muutamaan vuoteen lopettamisensa jälkeen. Hän sai siitä niin totaalisesti tarpeekseen.”
Kun Anssi sitten kertoi lopettamisestaan, ymmärsin päätöksen täysin. Olin seurannut vierestä alamäkeä jo pidempään. Oli aika jollekin uudelle.
Anssi ei koskenut tanssikenkiin muutamaan vuoteen lopettamisensa jälkeen. Hän sai siitä niin totaalisesti tarpeekseen. Veikka ei edes seurannut kisoja, kysyi ainoastaan minun tulokseni.
Joskus ihmettelin äidille ääneen, miksi veikka ei käy katsomassa kilpailujani. Toisaalta ymmärrän sen hyvin. Hän tarvitsi täydellisen irtioton siitä maailmasta. Olisin ehkä itsekin reagoinut samoin.
Palaset loksahtivat kohdalleen, kun veikka aloitti Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa. Tiesin heti, että hänet oli kuin luotu siihen. Ostin jo ensimmäisellä kaudella suoratoistopaketin, jonka avulla näin kaikki jaksot livenä. Pidin kisakatsomoa kotonani joka sunnuntai.
”Oli todella koskettavaa katsoa, kun Anssi ja Krista tanssivat isiensä muistoksi.”
Toinen kausi oli kaikilta osin napakymppi, kun Anssi sai Krista Siegfriedsin parikseen. Hän pääsi näyttämään, mitä oikeasti osaa. Olin niin ylpeä, kun näytin Italian-ystävilleni videoita veikan vedoista. Valmentajanikin oli että vau, veljesi on lahjakas tanssija.
Pääsin myös kahdesti seuraamaan lähetystä paikan päälle. Lempparini oli tanssi, jonka Anssi ja Krista esittivät isiensä muistoksi. Olin tehnyt oman parini kanssa isälleni tanssin samaan Kristan Can you see me? -kappaleeseen vuotta aiemmin, ja Anssi muisti sen. Oli todella koskettavaa katsoa heidän versiotaan.
Käyn Suomessa todella harvoin, vain pari kertaa vuodessa, ja silloinkin yleensä kisaamassa. Tiukka treeniaikataulu ei yksinkertaisesti anna myöten.
Kun tulen Suomeen, menen aina yöksi veikalle ja hänen vaimolleen. Minulla on siellä oma yöpaikka sohvalla. Mennessäni käyn kaupassa ja ostan ruisleipää ja suklaata, joihin minulla on suorastaan pakkomielle. Iltaisin yleensä loikoilemme veikan kanssa sohvalla ja juttelemme niitä näitä.
Jos meillä on enemmän vapaa-aikaa yhdessä, teemme aina jotain aktiivista. Viimeksi kävimme trampoliinipuistossa.
Täydellinen sisaruspäivä sisältäisi huvipuistossa hurvittelua ja roskaruokaa. Syömisen jälkeen menisimme laulamaan karaokea. Bravuurimme on Olen suomalainen -biisin alkuperäisversio italiaksi, L'italiano. Sen saatamme vetää saman illan aikana useampaankin otteeseen.”
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 17/2022. Verkkoversioon on lisätty 2.7.2024 Jenni-siskon osuus.
