”Olen sanonut isälleni, että en halua hänen kutsuvan miestäni suosikkivävykseen enkä lähde mukaan, kun hän ihmettelee sisaressani tai hänen miehessään jotakin”, lukijamme kertoo.
”Sisareni ja minä olemme yli nelikymppisiä ja molemmat vanhemmillemme rakkaita. Silti on selvää, että vanhemmat arvostavat minua ja elämääni enemmän kuin sisartani ja hänen elämäänsä. Se tuntuu pahalta.
Minun elämäni on mennyt kuten vanhempamme ovat toivoneet. Olen opiskellut heitä enemmän, valmistunut yliopistosta ja muuttanut töiden perässä pohjoisesta etelään. He pitävät miehestäni kovasti. Isovanhemmuus, kolme lastamme ja koiramme ovat heille tärkeitä.
Pikkusisareni on työssä, jossa ei koulutustaan tarvitse. Hän ja hänen miehensä elävät kahden aikuisen elämää, joka on heistä hyvää: vaeltavat metsässä kiikarit kaulassa, maalaavat vanhaa taloa ja tauluja, elävät säästäväisesti. Sisareni puoliso ei ole sellainen ulospäin suuntautunut ja toimelias kuin oma mieheni on, mutta hän on hyväntahtoinen kunnon mies.
”Toivon niin, että vanhempani arvostaisivat sisartani.”
Olen sanonut isälleni, että en halua hänen kutsuvan miestäni suosikkivävykseen enkä lähde mukaan, kun hän ihmettelee sisaressani tai hänen miehessään jotakin. Äidilleni olen sanonut, että lapsettomuudesta tai parempien töiden hakemisesta kyseleminen ei tunnu sisarestani hyvältä. Äidin mielestä äiti voi kyllä lapseltaan kysyä.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Toivon niin, että vanhempani arvostaisivat sisartani, hänelle tärkeitä ihmisiä ja asioita, ylipäätään erilaisia tapoja elää, mutta mitä voisin vielä tehdä?”
Tyttäristä ensimmäinen
Millaisia ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Sähköpostiin voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Lehdessämme julkaistujen kirjeiden lähettäjien kesken arvomme uutuuskirjoja.
