Aikuistuvien lasten äidit tunnistavat halipulan.

Ensimmäisen kerran hän halaa minua viidellä sormellaan. On vasta muutaman tunnin ikäinen ja ottaa pienellä vastasyntyneen kädellään niin tiukan otteen etusormestani, ettei mikään voisi tulla väliin.

Muutaman vuoden päästä hän osaa jo uusia halausotteita: kapsahtaa kaulaan ja puristaa sydämensä kyllyydestä tai tarraa kädet jalkojeni ympärille, polvenkorkuinen kun on. Sanomattakin on selvää, mitä hän silloin juuri kaipaa: pääsyä syliin.

Vuodet vierivät ja huomaan olevani jatkuvasti kosketuksessa lapseen. Pyyhin nenän ja pesen pyllyn. Kampaan hiukset. Kannan sylissäni ja reppuselässäni. Peittelen sänkyyn, taputan päälaelle. Lohdutan ottamalla syliin itkun tullessa tai pelon iskiessä, halaan ilon ja onnistumisten hetkillä.

Sitten tuleekin päivä, jolloin mikään ei ole entisellään. Kukaan ei enää tunge syliin, ei kapsahda kaulaan. Mihin se elämä, johon olen tottunut, yhtäkkiä hävisi? Apua!

Varmaan muutama muukin aikuistuvan lapsen äiti tietää, miltä tuntuu halipula. Löytyyköhän se tautiluokituksesta? Pitäisi löytyä, sillä niin selviä oireita se synnyttää. Moni lääkitsee halipulaa hankkimalla lemmikin, toiset lähtevät hakemaan endorfiinipiikkejä kuntosalilta tai lenkkipolulta. Muutama typertyy identiteettikriisin kourissa sohvaperunaksi ja miettii, mistä seuraavaksi sisältöä elämään.

Teinin halaus, sitä sopii äidin vain odottaa.Pyynnöstä sitä ei tule. Eikä anelusta. Ei pakosta eikä uhkaillen. Ei sovitusti, eikä säännöllisesti.

Mutta onneksi teini ei olisi teini, jollei hän osaisi myös yllättää. Yleensä silloin kun sitä vähiten odottaa. Kuten eräänä iltana, kun pesen hampaita, enkä saa sanaa suustani. Tai eräänä alkuiltana töiden jälkeen kun kuorin perunoita, eikä ole pienintäkään vaaraa, että pystyisin halaamaan takaisin. Näin kai elämän kuuluu mennä. Onneksi edes näin. Niin kuin erään ystäväni motto kuuluu: Näillä mennään!

Halauksin,

Minna

Lue lisää halausteemasta.