Tänään kätilö kysäisi ensimmäistä kertaa, joko synnytys alkaa pelottaa.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Kuusikuinen sikiö ei anna unohtaa olemassaoloaan vaan potkii vimmatusti: Muista hengittää oikein! Muista voimistella! Muista ilmoittaa minut ajoissa Steiner-kouluun!

Tänään kätilö kysäisi ensimmäistä kertaa, joko synnytys alkaa pelottaa. Ilmeisesti kysymykseen inspiroi vatsani, joka lopulta on alkanut pyöristyä ja jota koetan ylpeänä pullistella vielä enemmän näkyviin.

Ei pelota, ei vielä. Toistaiseksi olen vakaasti sitä mieltä, ettei synnytys kipuineen kaikkineen ole ylitsepääsemätön ongelma. Synnytetty on aina ja synnytetään koko ajan. Eihän lasta voi määrättömiin hautoa.

Joskus kieltämättä löydän itseni tuijottamasta lemmikkikaniamme. Se on pieni otus, pienempi kuin vastasyntynyt, mutta varmasti senkin kokoisessa olisi ponnistamista ulos. Jälkeläisen viikko viikolta pontevoituvat liikkeet saavat nekin aprikoimaan kaukana edessä häämöttävää h-hetkeä. Joku siellä on, elävä olento, joka kolkuttelee yhä vaativammin ulkomaailman ahtaalla ovella.

En tunnusta pelkääväni kipua. Sen sijaan vihaan jo etukäteen synnytyshuoneessa parveilevia mieslääkäreitä, joilla on valta päättää minun ja lapsemme välistä yksityisasiasta. Mitä nekin luulevat raskaudesta ja synnytyksestä ja ylipäänsä naisen tavaroista tietävänsä? ”Tämä vähän nipistää”, sanoo tuskin finneistä päässyt miesgynekologi tehdessään sisätutkimusta, vaikkei hänellä ole aavistustakaan siitä, miltä tutkittavasta tuntuu.

Onkohan tämä taas sitä raskaana olevan yliherkkyyttä? Vai olenko vain antanut kertoa itselleni liikaa synnytysmuisteluksia viime vuosikymmeniltä? Itse olen päättänyt olla edistyksellinen ja hoitaa homman istuallani, kaikessa rauhassa, omaan ja lapsen tahtiin. Vaikka tiedä häntä, synnytyshetkellä saatankin toivoa pitkäkseni ja kaivata rivin lukeneita ja kokeneita asiantuntijoita turvakseni. Vannomatta paras.

***

Vauva potkii jo vimmatusti. Työpäivän päätyttyä on nautinnollista heittäytyä pitkäkseen ja kuulostella sillä samalla hetkellä alkavaa rumbaa mahanahkan alla. Mikähän sen panee kääntyilemään niin rajusti? Ehkä se voimisteluttaa tuoreita raajojaan. Ja iltaisin, nukkumaan ruvetessa, se komentaa minua vaihtamaan asentoa: ”Pois, eukko, päältäni! Käännä kylkeä!”

Maitotuotantokin on jo alkanut. Harmittaa moinen tuhlaus, kun antimien nauttija pääsee ruokapöytään vasta kolmen kuukauden kuluttua.

Maha kasvaa ja maito vuotaa, ja minä tunnen olevani hedelmällisyyttä pursuava alkuäiti. Muumimainen olomuoto ja muutama hiussuonen repeämä jaloissa eivät masenna. Pullistelen ylpeänä ja tunnen itseni todella hyvännäköiseksi. Ehkäpä hoikassa minässäni on aina asunut lihava, isorintainen maammo, joka on vain etsinyt ulospääsyä?

Ihmisten asenne lemmikkieläimiin suututtaa. Miksei muka voisi pitää vauvaa ja kania samassa taloudessa? Totta kai lapsi VOI olla allerginen kaneille, mutta pitäisikö elukka ottaa hengiltä jo nyt?

Sekä minulle, että miehelle eläimet ovat mitä onnellisempia lapsuusmuistoja. Eläimet sitä paitsi opettivat asioita, joita aikuiset eivät iljenneet kertoa. Kiihkeästi seurustelevat kissat ja seurustelun seurauksena syntyvät pikkumirrit olivat ujostelematonta sukupuolivalistusta.

Voin vain kuvitella, miten haltioissaan ryömyikäinen vauva seuraa kanin touhuja. Tiedä, vaikka lapsi oppisi konttaamisen sijasta loikkimaan.

Allergisuuden varalta olemme suunnitelleet lehti-ilmoitukset: ”Annetaan kiltti vauva hyvään kotiin pitovaikeuksien takia.”

***

Katson tyrmistyneenä televisiosta nelikuukautisia Suzuki-vauvoja. Siellä ne sätkivät musiikin tahdissa, mehiläisiksi puettuina.

Tiedän Suzuki-menetelmästä sen verran, että kyseessä on tavalla tai toisella luonnonmukainen tapa opettaa ihminen soittamaan. Olen kuvitellut, että opetus aloitettaisiin vasta noin kolmen vanhana, mutta olen näköjään ollut väärässä. Jos me haluaisimme lapsestamme musikaalisen, meidän ilmeisesti pitäisi jo nyt alkaa helistellä kastanjetteja mahani vieressä. Pelkosenniemeläinen muusikko Andy McCoy kertoi soittaneensa ahkerasti flamencoa vaimonsa raskausaikana, minkä ansiosta hänen poikansa rakasti espanjalaista musiikkia jo vauvana.

Tiedä, vaikka olisimme jo myöhässä lapsemme musikaalistamisen suhteen. Miten lie koulutuksen kanssa? Tuttavaperhe tiedusteli paikkoja Steiner-koulusta, kun heidän tyttärensä oli viiden vanha. He totesivat myöhästyneensä noin viidellä vuodella. Steinerilaiseksi pääsee kuulemma varmimmin, kun ilmoittaa lapsen kouluun heti hänen synnyttyään.

***

Pitäisi harrastaa liikuntaa. Työmatkapyöräilyynkin tuli tauko kun joku varasti perheemme toisen pyörän. Olemme viikon verran matkustaneen rautatieasemalle yhdellä pyörällä. Mies polkee, Minä kyydissä tähyilen mahdollisia viranomaisia. Olisi raivostuttavaa saada sakot kaksinajamisesta, kun joku pallopää ajelee tyytyväisenä meidän upouudella pyörällämme.

Toisaalta tarakalla istumisessa on somaa teiniromantiikkaa, mutta toisaalta se ei kehitä kuin peräpukamia. Kun jaksaisi/muistaisi/viitsisi tehdä pari voimisteluliikettä iltaisin.

Kirjat tähdentävät, miten tärkeää naisen on huolehtia kunnostaan raskausaikana. Synnytys helpottuu, sikiö voi paremmin, mieliala pysyy korkealla. Ainakin viimeistä väitettä epäilen painokkaasti. Minut, liikunnanvastaisen ihmisen, jo pari lenkkeilykertaa saivat vihaiseksi.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 4/1989.

Hyvä, lämmin ja hellä oli mieli jokaisen, kun Helsingin Sanomatalon Mediatorilla vietettiin monen hyvän asian merkeissä Joulu jokaiselle -tapahtumaa.

Kodin Kuvalehti oli mukana järjestämässä kaikille avointa Joulu jokaiselle -tapahtumaa, jolla tarjottiin tilaisuus antamiseen ja saamiseen monella tavalla. HelsinkiMissio oli kertomassa tavoistaan vähentää ikäihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyyttä, Hope ry vastaanottamassa tavaraa, jota tuotiin joululahjoiksi vähävaraisiin lapsiperheisiin.

Hyvien tekojen lisäksi kuultiin upeaa joulumusiikkia, jota esittivät Mikko Harju, Ilta, Sibelius-lukion Tyttökuoro sekä tuore Tähdet, tähdet -kilpailun voittaja Elias Kaskinen.

Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.
Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.

Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!
Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!

Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.
Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.

Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.
Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.

Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.
Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.

Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.
Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.

Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.
Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.

Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.
Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.