Tänään kätilö kysäisi ensimmäistä kertaa, joko synnytys alkaa pelottaa.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Kuusikuinen sikiö ei anna unohtaa olemassaoloaan vaan potkii vimmatusti: Muista hengittää oikein! Muista voimistella! Muista ilmoittaa minut ajoissa Steiner-kouluun!

Tänään kätilö kysäisi ensimmäistä kertaa, joko synnytys alkaa pelottaa. Ilmeisesti kysymykseen inspiroi vatsani, joka lopulta on alkanut pyöristyä ja jota koetan ylpeänä pullistella vielä enemmän näkyviin.

Ei pelota, ei vielä. Toistaiseksi olen vakaasti sitä mieltä, ettei synnytys kipuineen kaikkineen ole ylitsepääsemätön ongelma. Synnytetty on aina ja synnytetään koko ajan. Eihän lasta voi määrättömiin hautoa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Joskus kieltämättä löydän itseni tuijottamasta lemmikkikaniamme. Se on pieni otus, pienempi kuin vastasyntynyt, mutta varmasti senkin kokoisessa olisi ponnistamista ulos. Jälkeläisen viikko viikolta pontevoituvat liikkeet saavat nekin aprikoimaan kaukana edessä häämöttävää h-hetkeä. Joku siellä on, elävä olento, joka kolkuttelee yhä vaativammin ulkomaailman ahtaalla ovella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En tunnusta pelkääväni kipua. Sen sijaan vihaan jo etukäteen synnytyshuoneessa parveilevia mieslääkäreitä, joilla on valta päättää minun ja lapsemme välistä yksityisasiasta. Mitä nekin luulevat raskaudesta ja synnytyksestä ja ylipäänsä naisen tavaroista tietävänsä? ”Tämä vähän nipistää”, sanoo tuskin finneistä päässyt miesgynekologi tehdessään sisätutkimusta, vaikkei hänellä ole aavistustakaan siitä, miltä tutkittavasta tuntuu.

Onkohan tämä taas sitä raskaana olevan yliherkkyyttä? Vai olenko vain antanut kertoa itselleni liikaa synnytysmuisteluksia viime vuosikymmeniltä? Itse olen päättänyt olla edistyksellinen ja hoitaa homman istuallani, kaikessa rauhassa, omaan ja lapsen tahtiin. Vaikka tiedä häntä, synnytyshetkellä saatankin toivoa pitkäkseni ja kaivata rivin lukeneita ja kokeneita asiantuntijoita turvakseni. Vannomatta paras.

***

Vauva potkii jo vimmatusti. Työpäivän päätyttyä on nautinnollista heittäytyä pitkäkseen ja kuulostella sillä samalla hetkellä alkavaa rumbaa mahanahkan alla. Mikähän sen panee kääntyilemään niin rajusti? Ehkä se voimisteluttaa tuoreita raajojaan. Ja iltaisin, nukkumaan ruvetessa, se komentaa minua vaihtamaan asentoa: ”Pois, eukko, päältäni! Käännä kylkeä!”

Maitotuotantokin on jo alkanut. Harmittaa moinen tuhlaus, kun antimien nauttija pääsee ruokapöytään vasta kolmen kuukauden kuluttua.

Maha kasvaa ja maito vuotaa, ja minä tunnen olevani hedelmällisyyttä pursuava alkuäiti. Muumimainen olomuoto ja muutama hiussuonen repeämä jaloissa eivät masenna. Pullistelen ylpeänä ja tunnen itseni todella hyvännäköiseksi. Ehkäpä hoikassa minässäni on aina asunut lihava, isorintainen maammo, joka on vain etsinyt ulospääsyä?

Ihmisten asenne lemmikkieläimiin suututtaa. Miksei muka voisi pitää vauvaa ja kania samassa taloudessa? Totta kai lapsi VOI olla allerginen kaneille, mutta pitäisikö elukka ottaa hengiltä jo nyt?

Sekä minulle, että miehelle eläimet ovat mitä onnellisempia lapsuusmuistoja. Eläimet sitä paitsi opettivat asioita, joita aikuiset eivät iljenneet kertoa. Kiihkeästi seurustelevat kissat ja seurustelun seurauksena syntyvät pikkumirrit olivat ujostelematonta sukupuolivalistusta.

Voin vain kuvitella, miten haltioissaan ryömyikäinen vauva seuraa kanin touhuja. Tiedä, vaikka lapsi oppisi konttaamisen sijasta loikkimaan.

Allergisuuden varalta olemme suunnitelleet lehti-ilmoitukset: ”Annetaan kiltti vauva hyvään kotiin pitovaikeuksien takia.”

***

Katson tyrmistyneenä televisiosta nelikuukautisia Suzuki-vauvoja. Siellä ne sätkivät musiikin tahdissa, mehiläisiksi puettuina.

Tiedän Suzuki-menetelmästä sen verran, että kyseessä on tavalla tai toisella luonnonmukainen tapa opettaa ihminen soittamaan. Olen kuvitellut, että opetus aloitettaisiin vasta noin kolmen vanhana, mutta olen näköjään ollut väärässä. Jos me haluaisimme lapsestamme musikaalisen, meidän ilmeisesti pitäisi jo nyt alkaa helistellä kastanjetteja mahani vieressä. Pelkosenniemeläinen muusikko Andy McCoy kertoi soittaneensa ahkerasti flamencoa vaimonsa raskausaikana, minkä ansiosta hänen poikansa rakasti espanjalaista musiikkia jo vauvana.

Tiedä, vaikka olisimme jo myöhässä lapsemme musikaalistamisen suhteen. Miten lie koulutuksen kanssa? Tuttavaperhe tiedusteli paikkoja Steiner-koulusta, kun heidän tyttärensä oli viiden vanha. He totesivat myöhästyneensä noin viidellä vuodella. Steinerilaiseksi pääsee kuulemma varmimmin, kun ilmoittaa lapsen kouluun heti hänen synnyttyään.

***

Pitäisi harrastaa liikuntaa. Työmatkapyöräilyynkin tuli tauko kun joku varasti perheemme toisen pyörän. Olemme viikon verran matkustaneen rautatieasemalle yhdellä pyörällä. Mies polkee, Minä kyydissä tähyilen mahdollisia viranomaisia. Olisi raivostuttavaa saada sakot kaksinajamisesta, kun joku pallopää ajelee tyytyväisenä meidän upouudella pyörällämme.

Toisaalta tarakalla istumisessa on somaa teiniromantiikkaa, mutta toisaalta se ei kehitä kuin peräpukamia. Kun jaksaisi/muistaisi/viitsisi tehdä pari voimisteluliikettä iltaisin.

Kirjat tähdentävät, miten tärkeää naisen on huolehtia kunnostaan raskausaikana. Synnytys helpottuu, sikiö voi paremmin, mieliala pysyy korkealla. Ainakin viimeistä väitettä epäilen painokkaasti. Minut, liikunnanvastaisen ihmisen, jo pari lenkkeilykertaa saivat vihaiseksi.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 4/1989.

Sisältö jatkuu mainoksen alla