10-vuotiaana Jaana-Mirjam Mustavuori halusi pelastaa luokkatoverinsa helvetin liekeiltä. 25-vuotiaana hän yritti pelastaa maailman ihmisoikeusjuristina. 35-vuotiaana hänestä tuli burn out -toipilas ja 40-vuotiaana päätoimittaja, joka haaveili kiinteistä käsivarsista. Hän janosi täydellisyyttä. Kaiken pilasi pömppömaha.

Ensin kuuluu räts. Sitten silmissä näkyy vain taivasta.

Jaana-Mirjam Mustavuori tajuaa lojuvansa maassa. Selällään, virolaisen lomahotellin pihanurmella. On kesä 2009, ja hänen takamuksensa alta on juuri hajonnut aurinkotuoli.

– Ensimmäinen ajatukseni oli: miten mä tänne alas jouduin? Ja toinen: sattuiko minuun? Sitten aloin miettiä tuolia. Että olipas se ihmeen hapero ja heikosti rakennettu.

Kysymykset ”miltähän mä näytin” ja ”pilkahtivatkohan pikkuhousuni” eivät tule mieleen edes kolmantena. Jaana-Mirjam kömpii ylös ja alkaa tutkia tuolin liimauksia. Naurattaakin. Kuuluu räts. Sitten silmissä näkyy vain taivasta.

Jaana-Mirjam Mustavuori tajuaa lojuvansa maassa. Selällään, virolaisen lomahotellin pihanurmella. On kesä 2009, ja hänen takamuksensa alta on juuri hajonnut aurinkotuoli.

– Ensimmäinen ajatukseni oli: miten mä tänne alas jouduin? Ja toinen: sattuiko minuun? Sitten aloin miettiä tuolia. Että olipas se ihmeen hapero ja heikosti rakennettu.

Kysymykset ”miltähän mä näytin” ja ”pilkahtivatkohan pikkuhousuni” eivät tule mieleen edes kolmantena. Jaana-Mirjam kömpii ylös ja alkaa tutkia tuolin liimauksia. Naurattaakin.

– Mutta painostani en ala vitsailla. Minusta siinä ei ole mitään hassua tai hävettävää. Olen kookas, isorintainen ja ympäripyöreä, ja se vaan on niin.

Samana kesänä romahtaa toinenkin tuoli: muovijakkara ruotsalaisissa hippijuhlissa. Sillä kertaa Jaana-Mirjam pyllähtää ruokapöydän alle.

– Onneksi arvostan tilannekomiikkaa. Mutta jos tuoli hajoaa naisen alta, kyllä se on tuolin vika.

Ennen kuin hän oivalsi, että syy voi olla tuolissakin, vaadittiin vuosikymmenien levottomuus ja muutama tuhoutunut ihmissuhde.

Jaana-Mirjam Mustavuori on 50-vuotias kirjailija, toimittaja ja hyvinvointikouluttaja. Koulutukseltaan hän on juristi. 40 vuotta elämästään hän on tuntenut olevansa vääränmallinen. Ylipainoinen, vaikkei saisi olla.

Pömppömahainen, vaikkei se ole terveellistä. Löysä, vaikka piukka peppu vaatisi vain tahtoa.

Hän on kyllä yrittänyt. Laihduttanut 12-vuotiaasta asti, kokeillut 28:aa eri kuuria, laihtunut, lihonut, laihtunut, juossut, syönyt kokonaisia pullapitkoja, elänyt pelkillä mansikoilla, lihonut taas.

Nyt hän istuu kotisohvallaan Itä-Helsingissä, leiskuvanpunaisessa kerrostaloasunnossa. Nauraa kovaa ja puhuu paljon, kuulemma tuplasti enemmän kuin aviomiehensä, uskontofilosofi Mikko Telaranta, joka on sulkeutunut työhuoneeseensa viimeistelemään väitöskirjaansa. Tänään Jaana-Mirjamia jurppii aamun lehti.

– Hesarissa oli sivun kokoinen mainos laihasta blondista, jonka päällä oli pelkät alusvaatteet.

Aamiaisleipäni alta vilkkuivat hänen alushousunsa. En halua tuntemattoman naisen takapuolta leipäni alle! Katumainosten laihat naiset vyöryvät päälle niin, että ulkonäkövaatimukset imeytyvät jo vauvanvaunujenkin läpi.

Vartalosta on tullut naisen ansioluettelo. Pätevyyden voi lukea suoraan ulkonäöstä: luikku maratoonari on johtaja-ainesta, pulskan itsetunto-ongelmat voi mitata hänen  vyötärönympäryksestään.

Siksi Jaana-Mirjam puolustaa pyöreyttä. Oikeutta alleihin, keskinkertaiseen vartaloon, lempeyteen ja läskiin. Itsensä hyväksymiseen ja rupsahtamiseen.

Hän on päättänyt, ettei enää koskaan laihduta. Ei hän vatsamakkaroitaan vieläkään rakasta.

Mutta hän kestää ne, kuten kestetään Suomen ilmasto tai tylsät naapurit. Eivät nekään muutu eivätkä katoa, mutta kyllä niiden kanssa voi elää.

– Keskivartaloni pullistelee, enkä saa sitä pienenemään. Mutta so what. Ei kiinnosta enää! Kehoni tuntuu viimein kodilta. Enää en välitä, miltä muiden silmissä näytän. Tärkeintä on läsnäolo.

Isän ja open maskotti

Typerä punakantinen virsikirja. Jaana-Mirjam olisi halunnut sinikantisen. Sinisen sai luokan paras. Se, joka oppi lukemaan ensimmäisenä.

– Kakkossija oli minulle katastrofi. Olin suorittaja jo seitsemänvuotiaana. Uskoin 120-prosenttisesti, että tärkeää on vain se mitä teen. Ei se, kuka olen tai mitä tunnen.
Isä oli vaatetusliikkeen johtaja, äiti konekirjoittaja ja iltakoulun opiskelija.

Töölöläisessä kerrostalokaksiossa asui myös isän äiti, joka mielellään hoivasi pientä Jaana-Mirjamia.Mummon rakkaus oli makeaa: lättyjä, mansikkahilloa, pullaa ja pikkuleipiä. Joka päivä. Aamu-, väli- ja iltapalaksi. Yhdeksänvuotiaana Jaana-Mirjam oli niin pullea, että hänen vaatteensa piti teettää ompelimossa.

– Mummo oli pula-ajan ihminen, joka rakasti ruualla. Hän oli iloluontoinen ja ihana, mutta valtava pallo. Söi jouluöisin salaa ruokia jääkaapistamme ja kuoli 63-vuotiaana sydänkohtaukseen.

Jaana-Mirjam oli isän maskotti. Isä luki iltaisin Sherlock Holmesia, vei telttaretkille ja elokuviin. Äiti oli väsynyt, töiden ja opiskelun uuvuttama.

– Vaikka mummo oli paras mahdollinen hoitaja, kaipasin äitiäni. Olisin halunnut viettää hänen kanssaan enemmän aikaa. Niinpä minusta tuli isän tyttö.

Tai oikeastaan opettajan tyttö.

Karttavaraston rukouspiiri

Jaana-Mirjamin opettaja oli syvästi uskovainen nainen, joka kuului viidenteen herätysliikkeeseen. Luokassa rukoiltiin joka oppitunnilla. Paksusta kirjasta opettaja luki jännitystarinoita, joissa enkelinsiivet havisivat, helvetintuli kärvensi ja taivaan paratiisi pelasti.

Raamattu lumosi Jaana-Mirjamin. Kymmenvuotiaana hän oli lukenut kirjan kannesta kanteen.

– Opettajasta tuli elämäni nainen. Halusin miellyttää häntä niin, että olisin ollut valmis seuraamaan häntä maan ääriin. Sitä paitsi tiesin, että Jeesukselle kelpaavat lihavatkin tytöt.

Kello 11:n välitunnilla Jaana-Mirjam veti luokkakavereilleen rukouspiiriä koulun karttavarastossa. Kun hän kulki käytävällä, kovispojat lällättivät: "Jee jee jehova, Jeesus ajaa mopolla".

Ei tuntunut missään.

– Miksipä tuntuisi, kun on kymmenvuotias ja varma siitä, että pääsee taivaaseen ja kiusaajat joutuvat helvettiin. Siinä iässä tiesin vastaukset kaikkiin maailmankaikkeuden kysymyksiin.

Jaana-Mirjam sai seurakunnasta elinikäisiä ystäviä, lauloi bändissä, toimitti järjestölehteä ja nautti. Muun ajan hän pelkäsi. Herätysliikkeessä syntinä pidettiin lähes kaikkea paitsi kaurapuuron syömistä. Tosin sekin oli syntiä, jos puuroa söi niin, ettei ollut Jeesuksen oma.

Jaana-Mirjam ei ollut varma, söikö hän puuroa oikein vai väärin. Mutta sen hän ainakin tiesi, että näytti väärältä. Hän joutui seurakunnassa puhutteluun, koska oli poikien seurassa liian iloinen ja pukeutui punaiseen.

Kun Jaana-Mirjam oli kymmenvuotias, mummo muutti omaan kotiinsa ja äiti sai terveysherätyksen. Äidinrakkaus maistui vieraalta, vahvasti hapankaalilta.

– Äiti kannusti minua laihduttamaan. Hän tarkoitti pelkkää hyvää, mutta minulle oli järkytys, etten kelvannut sellaisena kuin olin.

Laihduttamisesta pieni suorittaja sai kympin. Hän järsi ituja, juoksi pururadalla ja vihasi jokaista juoksemaansa metriä. Vuodessa hän oli hoikka. Täydellisen tytön mitoissa.

Tänä vuonna äiti täyttää 80. Vielä muutama vuosi sitten hän veti spagaatin. Lapsuuden laihdutuskuurista äiti ja tytär eivät ole puhuneet vieläkään. Mutta kun Jaana-Mirjam julkaisi huhtikuussa kirjansa Nainen puntarissa – kuinka tehdä minunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa, äiti kehaisi sitä ”tärkeäksi puheenvuoroksi”.

Satiinisukkikset oikeussalissa

Mustat satiinisaumasukkikset. Piukka minihame. Avokaulainen pusero, pitkä nahkarotsi ja korkeat korot. Päässä turkoosi rusetti ja punainen kiharapilvi.

Aseistakieltäytyjäliiton juristihan se siinä. Jaana-Mirjam Mustavuori, 26, ensimmäisessä oikeudenkäynnissään.

– Näytin sirkuksesta karanneelta. Mutta puolustuspuheenvuoroni olin valmistellut täydellisesti. Halusin, että tulen sekä nähdyksi että kuulluksi.

Jaana-Mirjam oli jättänyt herätysliikkeen, sillä se oli alkanut tuntua liian ahtaalta. Pelkkä taivas ei enää riittänyt hänelle. Pelkkä punainen ei ollut tarpeeksi. Nyt hän halusi koko maapallon ja kaikki sen värit. Hän pukeutui pinkkiin ja oranssiin ja sävytti niillä tukkansakin.

Oikeustieteen hän valitsi, koska halusi parantaa maailmaa. Mutta lakitekstit olivat tappavan tylsiä. Niiden pänttääminen sai Jaana-Mirjamin voimaan jopa fyysisesti pahoin. Siksi hän opiskeli vain muutaman kuukauden vuodessa, ja pakersi muun ajan vapaaehtoistöitä ja kehitysyhteistyöprojekteja niin Intiassa kuin Afrikassakin.

– Ihmisoikeustyö tuntui järisyttävän mielekkäältä, ja kuuluin varmaan 12:een eri järjestöön. Sairastuin elämänahmimishäiriöön.

Nuori juristi oli myös aviovaimo. Ei unelmavaimo, mutta vaimo kuitenkin. Naimisiin Jaana-Mirjam oli mennyt jo 20-vuotiaana lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa.

Herätysliikkeessä synneistä suurimmaksi oli julistettu seksi, joka oli rumaa ja likaista. Jaana-Mirjam kaipasi täyskäännöstä ja alkoi vannoa vapaan rakkauden nimeen.

Jumalan, äidin ja ihmisoikeustaistelijoiden silmissä Jaana-Mirjam oli jo pätenyt. Nyt hän halusi nähdä ihailun miesten katseista, ja alkoi ravata diskoissa. Lemmenleikkivaihe kesti viisi vuotta. Sen aikana hiipui kymmenen vuoden avioliitto.

– Kun nuori nainen nauraa tanssilattialla, joraa minihameessa ja hänellä on isot rinnat, niin that’s it. Kyllä kundit minut huomasivat.

Seikkailut vapauttivat, mutta lopulta seksistäkin tuli suoritus. Piti osata oikeat temput, olla muita estottomampi, voihkaista oikeaan aikaan.

– Siinä touhussa teatteriharrastuksestani oli yllättävää hyötyä. Olin hukkua sydänsuruihin, mutta moraalista krapulaa en tunne vieläkään. Tarvitsin seikkailuni. Vaimona olin niin raakile, etten keksi sille edes sanoja. Silloinen mieheni ei halua olla tekemisissä kanssani vieläkään.

Miesten ihailu ei riittänyt koskaan. Niihin vuosiin ei mahtunut sellaista päivää, jolloin Jaana-Mirjam ei olisi laihduttanut.

Mätkähdys päin seinää

36-vuotiaana Jaana-Mirjam Mustavuori sai tavallisen flunssan. Tai niin hän luuli.

Kuume kiusasi kaksi kuukautta. Eräänä aamuna hän ei päässyt sängystä ylös. Hän raahautui postilaatikolle, muttei jaksanut kävellä 20 metrin matkaa takaisin. Ensimmäistä kertaa elämässään hän halusi vain nukkua.

– Jo vuosia olin elänyt neljän naisen edestä. Takanani oli jälleen yksi vaikea ero, jonka vuoksi menetin lähes koko ystäväpiirini. Lensin seinään niin että mätkähti. Se pelasti henkeni.

Diagnoosi oli uupumus, ja lääkäri antoi vuoden sairausloman. Toisen vuoden Jaana-Mirjam eli kuntoutustuella.

– Lääkäri päätti tyrkätä minut takaisin työelämään, sillä minusta huokui kuulemma niin kova elämänhalu. Olin ollut telakalla yli kaksi vuotta. Tuntui rankalta palata töihin.

Jaana-Mirjam alkoi kirjoittaa lehtijuttuja. Vuonna 2002 hän huomasi singahtaneensa alan huipulle, hyvinvointilehden päätoimittajaksi. Hän rakasti työtään, mutta tunsi olevansa vääränkokoinen. Hän yritti ihastuttaa itsensä työpaikkansa kuntosaliin, mutta jäi jumiin laitteeseen, jossa tehtiin selän kiertoliikettä. Kesti vartin päästä irti.

Aikataulut kiristyivät, henkilökunta väheni, ja lopulta elämään mahtui vain työ. Kuuden vuoden kuluttua Jaana-Mirjam Mustavuori irtisanoutui.

Ennen irtisanoutumistaan, 45-vuotiaana, hän poti viimeisen vauvakuumeensa.

– Ensimmäinen aviomieheni olisi halunnut lapsia, mutta minua ei kiinnostanut. Muissa suhteissani olisin halunnut kiihkeästi äidiksi, mutta kukaan miehistäni ei halunnut perhettä.

Lapsettomuuteni oli vahinko, mutta olen tyytyväinen näinkin.

Nykyään Jaana-Mirjam tietää tarkkaan, mitä arkeensa tarvitsee: hiljaisuutta, yksinoloa, metsän, tyynen tutkijamiehensä Mikon, Nono-koiransa ja Olga-kissansa. Hän syttyy yhä, kun pääsee juttukeikalle freetoimittajana. Mutta vielä enemmän hän tarvitsee kahta muuta ammattiaan: kääntäjän ja kirjailijan työtä. Niissä hän saa olla kuukausikaupalla niin ihanasti hiljaa. Vain hiljaisuudessa hän kuulee ajatuksensa.

Vartaloaan Jaana-Mirjam ei enää kiusaa. Hän on päättänyt tehdä vain sitä, mistä jalat, kädet ja maha tykkäävät. Ja ne tykkäävät luovasta tanssista, liikemeditaatiosta ja iltakävelyistä. Kasvisruuasta ja karkkipäivästä.

– Keho on ihmisen koti. Ei kuritettavaa lihaa tai ongelma, joka pitäisi ratkaista. Mutta sankaritarinaa elämästäni ei saa. En ole jalo, valaistunut nainen. Olen vain hakannut päätäni niin paljon seinään, että minun on ollut pakko muuttua. Oikeus omiin virheisiin ja epätäydellisyyteen on ihmisen perusoikeus.

Jaana-Mirjam Mustavuoren jutusta nostettu sitaatti on mukana Sitaattivisassamme. Testaa sitaattitietämyksesi ja osallistu Sitaattivisaan tästä.

Hyvä, lämmin ja hellä oli mieli jokaisen, kun Helsingin Sanomatalon Mediatorilla vietettiin monen hyvän asian merkeissä Joulu jokaiselle -tapahtumaa.

Kodin Kuvalehti oli mukana järjestämässä kaikille avointa Joulu jokaiselle -tapahtumaa, jolla tarjottiin tilaisuus antamiseen ja saamiseen monella tavalla. HelsinkiMissio oli kertomassa tavoistaan vähentää ikäihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyyttä, Hope ry vastaanottamassa tavaraa, jota tuotiin joululahjoiksi vähävaraisiin lapsiperheisiin.

Hyvien tekojen lisäksi kuultiin upeaa joulumusiikkia, jota esittivät Mikko Harju, Ilta, Sibelius-lukion Tyttökuoro sekä tuore Tähdet, tähdet -kilpailun voittaja Elias Kaskinen.

Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.
Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.

Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!
Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!

Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.
Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.

Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.
Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.

Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.
Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.

Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.
Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.

Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.
Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.

Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.
Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.