Heidi Lindqvist, 38-vuotias laivatarjoilija vietti lapsuutensa alkoholistiperheessä. Heidin perheeseen kuuluvat aviomies ja kohta kaksivuotias tytär sekä miehen 12- ja 17-vuotiaat tytöt aiemmasta liitosta. Heidi keilaa mielellään Wii-pelikonsolilla.
Heidi Lindqvist, 38-vuotias laivatarjoilija vietti lapsuutensa alkoholistiperheessä. Heidin perheeseen kuuluvat aviomies ja kohta kaksivuotias tytär sekä miehen 12- ja 17-vuotiaat tytöt aiemmasta liitosta. Heidi keilaa mielellään Wii-pelikonsolilla.

Heidi Lindqvist vietti lapsuutensa alkoholistiperheessä. "Apua ja tukea tarvitsevat myös he, jotka eivät juo", hän sanoo.

Alkoholismista pitää puhua.

Varoin vuosikaudet sanomasta mitään, mikä paljastaisi, että isä joi.

Jokunen vuosi sitten päätin, että siitä pitää voida puhua. Jotkut ovat huomauttaneet, että minua ei sentään lyöty kotona. Vähättelin itsekin monta vuotta, että eihän tässä mitään, mutta minulle ne kokemukset olivat tarpeeksi hirveitä.

Lapsena kokemani jännitys ja pelko tuntuvat yhä kropassani. Minulla oli myös pitkään vaikeuksia mennä nukkumaan, koska lapsena heräsin usein siihen, että isä tuli kännissä kotiin ja vanhemmat tappelivat. Pelkäsin, että äiti kuolee tai tapahtuu jotain muuta peruuttamatonta.

Koko perhe sairastaa.

Monesti ajatellaan, että kaikki on hyvin, kunhan alkoholisti lopettaa juomisen. Mutta se ei yksin riitä. Myös lapset ja vanhempi, joka ei juo, tarvitsevat keskustelu- ja vertaisapua.

Vaikka kaikki perheet ovat erilaisia, alkoholistien perheenjäsenillä on usein samanlaisia piirteitä. Raitis vanhempi ajattelee usein pelastavansa puolisonsa, ja lapsista tulee ylikilttejä suorittajia.

Vanhempani erosivat, kun olin teini-iässä. Jäin asumaan isäni luokse. Sairaus oli kietonut minut silloin jo niin, että uskoin voivani parantaa isän.

Isäni oli alkoholistin lapsi, joka pienenä joutui pelkäämään ja nuorena astumaan aikuisen saappaisiin. Myös äitini on alkoholistin lapsi. Minulla on ollut varjelusta matkassa, ettei minusta ole tullut alkoholistia.

Anteeksianto on jatkuvaa.

Isä raitistui kolme vuotta ennen kuolemaansa ja pyysi minulta anteeksi. Se oli iso juttu. En muista, että isä olisi koskaan aiemmin kuunnellut niin läsnäolevasti, mitä sanoin. Olen kiitollinen, että ehdin keskustella ja viettää isän kanssa aikaa hänen raitistuttuaan. Sain nähdä ihmisen sairauden takana.

Tunnen edelleen vihaa, mutta katkera en ole. Anteeksiantoa pitää harjoittaa jatkuvasti. Välillä minuun iskee ääretön suru, kun ajattelen itseäni lapsena.

Mietin usein, millaista elämäni olisi, jos olisin saanut kasvaa normaalissa perheessä tai miksi en itse tehnyt asioita eri tavalla. Miksi minusta tuli niin kiltti? Miksi en laittanut vastaan, vaan tein kaikki kotityöt ja hoidin pikkuveljen?

Nyt ajattelen, ettei elämäni olisi voinut mennä toisella tavalla. Perhe ja se tunneilmapiiri, johon synnyin, muokkasivat minusta tällaisen kuin olen.

Itselleen pitää olla lempeä.

Minulla kesti kauan huomata, miten huonosti kohtelen itseäni. Moitin ja syyllistän itseäni virheistä. Se on isältä ja äidiltä opittu malli.

Nykyään saan jo kiinni niitä ajatuksia ja yritän olla ruoskimatta itseäni koko ajan.

Minun on pitänyt opetella leikkimään ja pitämään hauskaa.

Aikaa meni myös siinä, että opin luottamaan. Seurustelun alkuaikoina pelkäsin, että mieheni häviää. Olin tottunut, että ihmiset vain häviävät, enkä tiedä, missä he ovat. On myös ollut vaikea ymmärtää, että mieheni hyväksyy minut tällaisena kuin olen. Opettelen yhä päivittäin lempeyttä itseäni kohtaan.

Lue lisää:

Muuttunut mies - Mika ja läheiset kertovat, mitä tapahtui, kun Mika lakkasi juomasta
Marko Kulmala: Kaljatelttojen tilalle viinakortti
Terhi Rannela: Jos et ota, olet ongelma