Vaikka Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaanin soittajat ovat kulkeneet yhteistä tietä yli 80 000 kilometriä, yhtään ylinopeussakkoa he eivät ole saaneet. Ruokatauoilla on puitu perusteellisesti puheenaiheet rakkaudesta rohkeuteen ja parisuhteesta isyyteen.

Valkoinen keikkabussi kurvaa Turun Ruissaloon. Auton sisällä soi rytmikäs musiikki, senegalilainen Orchestra Baobab jyskyttää ulos asti.
Tuure Kilpeläinen, 43, hyppää autosta. Muusikko on pukeutunut kauttaaltaan mustiin, ja päälaella keikkuu tuttu tavaramerkki, lierihattu. Kainalossa miehellä on ruskea kitara, joka sekin on kokenut yhtä ja toista, kaulakin on katkennut jo kaksi kertaa.
Keikkabussista nousee lisää bändin jäseniä: haitaria ja koskettimia soittava Jiri Kuronen, basisti Jarno T. Karjalainen  sekä kitaristi Rocka Merilahti. Lyömäsoittajat Sampo Haapaniemi ja Aarne Riikonen saapuvat myöhemmin suoraan keikkapaikalle.
Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani on noussut muutamassa vuodessa suomalaisten suosikiksi. Bändin kaikki kolme levyä ovat myyneet platinaa, eli yli 20 000 kappaletta. Viime kesänä bändillä oli 30 keikkaa ympäri Suomen

Turistina kotikadulla

Jiri, Sampo, Aarne ja Rocka ovat kotoisin pääkaupunkiseudulta ja Jarno Lahdesta, mutta Tuure Kilpeläinen on pienemmän paikkakunnan, Kouvolan, kasvatti. Tuure romantisoi mielellään lapsuutensa Kouvolaa, sen torisäpinää ja pieniä herkkuliikkeitä.
Lapsuuden romanttisilla kuvilla on kääntöpuolensa. Jos Tuure ei ole käynyt Kouvolassa vähään aikaan, hän saattaa tuntea itsensä yhtäkkiä turistiksi. Aika on muuttanut myös hänen suhdettaan lapsuuden ja nuoruuden kavereihin.
– Joskus on vaikea löytää puhuttavaa, kun tapaa vanhoja kavereita. Toisinaan olen itsekin lukossa. Vähän aikaa sitten eräs nuoruuden kaveri oli minulle todella avoin, mutta itse en vain pystynyt samaan.
Tuurelle menneisyys on kuin rihmasto, joka kulkee väkisinkin mukana läpi elämän. Hän vertaa sitä taloon kuuluvan kellarin tavaroihin, joita joutuu muuton yhteydessä roudaamaan ja lajittelemaan.
– Esimerkiksi itsetuntoni kanssa olen tehnyt töitä varmaan 30-vuotiaaksi asti. Epävarmuuteni taustalla oli ainakin ikävät koulumuistot ja pienen kaupungin lannistava ilmapiiri.

Betty-bussi kuljettaa.

Malja elämälle

Jarno avaa kuohuviinipullon, ja yhdessä kaikki nostavat maljan kesälle.
Kaihon Karavaanin miesporukka voi jakaa keskenään monia asioita. Kaikilla bändin kuudesta jäsenestä on esimerkiksi kokemusta isyydestä. Tuorein isä on Jarno, joka elää vuoden ikäisen tyttärensä vilkasta vauva-aikaa. Jarno oli mielestään valmis isäksi.
– Minä puolestani en ollut. Siinä meni elämä ihan uusiksi, Tuure tunnustaa.
Hänen mielestään ensimmäiset vuodet ovat lapsen perässä kulkemista. Parasta isyydessä on ollut se, kun lapsen oma luonne alkaa paljastua. Haasteena on hyväksyä lapsessa nekin ominaisuudet, jotka tulevat yllätyksenä.
Tuurella on 5- ja 8-vuotiaat tyttäret. Hänen mielestään isyys on oppimista erehtymisen kautta.
– Sen sijaan, että kaivaisin alitajunnastani oman isäni kasvatusmallin, haluan luoda oman tapani olla isä. Esimerkiksi lomareissuilla hyppäämme tyttöjeni kanssa mieluiten junaan ja piirtelemme, koska autolla ajaessa syntyy helpommin kireä ilmapiiri.
Lapset ovat myös ankkuroineet kotiin toisin kuin ennen.
– Lasten saaminen on ollut minulle miehistävä kokemus. Poikamainen itsekkyys oli pakko jättää, Tuure toteaa.  
Jiri kertoo, että esikoistyttärensä syntymä 9 vuotta sitten oli mullistava hetki.
– Silloin todella oivalsin elämän kiertokulun ja oman kuolevaisuuteni, hän sanoo.
Miehet miettivät olevansa keskellä hyvää vaihetta elämässä: He ovat vahvasti aikuisia miehiä, mutta kuitenkin eräänlainen teinipoikapoppoo.
– En tarkoita sitä, että me haluttaisiin roikkua jossakin ikinuoruudessa. Kysymys on siitä, että kyynisyys on nelikymppisen paha vihollinen, joka pitää nujertaa, Tuure tiivistää.
Sen hän ja Kaihon Karavaanin soittajat pyrkivät tekemään joka päivä.

 

Illan biisilista.

Matkalla ajasta ikuisuuteen

Bändin kaikki jäsenet ovat jonkin sortin ruoka-intoilijoita ja vaihtavat reseptejä keskenään. 90-luvulla Tuure oli kokkina ravintolassa kolme vuotta.
Ruuanlaitto menee bändin mielestä överiksi, jos se on yhtä hifistelyä ja brassailua. Ruoka ja syöminen on miesten mielestä ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma, yhdessäoloa ja ystävyyttä. Samalla jutut rönsyilevät vaikkapa henkisiin ja filosofisiin kysymyksiin.
Tuure sanoo eräällä tapaa uskovansa jälleensyntymään.
– Näen, että elämä on syklinen kehä, jossa sielu siirtyy ikuisuudesta aikaan ja taas ajasta ikuisuuteen, hän filosofoi
– Ajattelen myös, että ihmisellä on perusluonteessaan nelikenttä: mies, nainen, lapsi ja sielu. Jotta voi olla onnellinen, niiden kaikkien pitää olla balanssissa.
Bändikaveritkin innostuvat kehittelemään ajatusta: Jos pitää liikaa yllään Marimekon essuja, on liiaksi nainen. Jos rukoilee liikaa, on liiaksi sielun vallassa. Jos näprää liikaa kitaraa, niin on liiaksi lapsi.
Miehet tunnustavat olevansa taikauskoisia. Esimerkiksi Tuure vie kotiin tultuaan hattunsa aina naulakkoon, ei viskaa sitä tuolille.
Pienet taikauskoiset tottumukset ovat arjessa hauskoja ja antavat hetkeksi onnekkaan olon. Heidän mielestään varsinaisia pelkoja kohti on puolestaan hyvä mennä ja selättää ne.
Pelko pois -kappaleesta moni suomalainen tuntee Tuure Kilpeläisen. Se on ollut hänelle itselleenkin tärkeä.
– Suurin pelko liittyy aina lapsiin, siihen jos heille tapahtuisi jotain. Ei sille voi mitään.
Rakkauskin voi olla pelottavaa. Tuure sanoo, ettei hän pelkää rakkaudessa niinkään sitoutumista tai menettämistä, vaan riittämättömyyden tunnetta.
– Omissa suhteissani olen pelännyt, etten riitä. Aikanani pidin yllä rooleja, jotka olivat minulle epämieluisia. On raskasta pelätä, milloin kulissi romahtaa.
Pelko pois -kappaleen Tuure kirjoitti ensin sinä-muotoon, mutta muutti sen minä-muotoon.
– Kun uskaltaa olla henkilökohtainen ja intiimi, tavoittaa kuulijoidenkin kokemukset. Mitä yksityisempää, sen yleisempää.
Tuure sanoo muuttuneensa ajan kuluessa suvaitsevaisemmaksi, vahvemmaksi ja joustavammaksi.
Rohkeus luottaa itseensä kasvoi kuitenkin vasta elämänkokemuksen kerryttyä. Opiskelupaikka Taideteollisessa korkeakoulussa ja valmistuminen kuvaamataidon opettajaksi nostivat omanarvontuntoa, mutta vasta musiikin ja esiintymisen kautta hän sanoo saavuttaneensa terveen itseluottamuksen.
 – Tunnen itseni entistä paremmin. Olen esimerkiksi vähän sellainen kilpikonna, että seuraan asioita mieluummin sivusta. En nauti tilanteista, joissa on paine olla koko ajan nokkela ja nopea. Tiedän myös tarvitsevani paljon yksinäisyyttä.

 Vapaus on rakkautta

Monenlaista keskustelua on piisannut isyydestä uskontoon ja rohkeuteen. Naisistakin puhutaan usein. Bändin pojilla on sääntö, että naisista puhutaan aina kauniisti. He uskovat, että kieli köyhtyy, jos naisista puhuu rumasti. Etenkin eroottisessa mielessä naisista tarinoidaan ylistävään ja pohdiskelevaan sävyyn.
– Kumppania pitää kunnioittaa kuin ystävää. Parisuhteessa pitää nähdä vaivaa, jotta se säilyy, Tuure sanoo.  
Kilpeläinen erosi kolme vuotta sitten. Hän on vahvasti sitä mieltä, että jos suhde ei toimi, ei sitä pitäisi jatkaa edes lasten takia. Nyt hän tuntee tarvitsevansa omaa tilaa, ja on päättänyt pitää taukoa yhdessä asumisesta.
Miehet intoutuvat pohtimaan hetkeksi rakkautta ja päätyvät painottamaan vapauden merkitystä.
– Rakkaus ja vapaus kulkevat käsi kädessä, Jiri Kuronen kiteyttää.
– Totta. Rakkaus on sitä, että antaa toisen olla oma itsensä, Tuure jatkaa.
Näille miehille kaverit ovat tärkeitä. Elämä on tässä ja nyt.
Bändin ylistyskappale elämälle ¡Eloon! syntyikin yhteisestä oivalluksesta, että niin kauan kuin jalat ja pää ovat herätessä kunnossa, on syytä olla onnellinen.
Tuure on kirjoittanut kännykkänsä herätyskelloon tekstin: ”Rakkaus! Elämä on lahja!” Siihen hän herää joka aamu.

  Täältä löydät Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin TOP 5 ruokapaikat.

Lue lisää halausteeemasta.

Hyvä, lämmin ja hellä oli mieli jokaisen, kun Helsingin Sanomatalon Mediatorilla vietettiin monen hyvän asian merkeissä Joulu jokaiselle -tapahtumaa.

Kodin Kuvalehti oli mukana järjestämässä kaikille avointa Joulu jokaiselle -tapahtumaa, jolla tarjottiin tilaisuus antamiseen ja saamiseen monella tavalla. HelsinkiMissio oli kertomassa tavoistaan vähentää ikäihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyyttä, Hope ry vastaanottamassa tavaraa, jota tuotiin joululahjoiksi vähävaraisiin lapsiperheisiin.

Hyvien tekojen lisäksi kuultiin upeaa joulumusiikkia, jota esittivät Mikko Harju, Ilta, Sibelius-lukion Tyttökuoro sekä tuore Tähdet, tähdet -kilpailun voittaja Elias Kaskinen.

Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.
Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.

Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!
Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!

Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.
Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.

Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.
Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.

Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.
Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.

Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.
Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.

Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.
Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.

Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.
Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.