Helena Bodnerilla on tapana sanoa, että hänellä on kaksi perhettä: toinen Suomessa ja toinen Intiassa.

Helena Bodnerin äänessä on poikkeuksellista lempeyttä, kun hän puhuu kahdeksasta lapsestaan.

Hän asuu Tuusulassa miehensä Benjaminin ja Jofi-koiran kanssa. Pariskunnan neljästä biologisesta lapsesta viimeinen on muuttanut juuri omilleen, ja kolme vanhempaa lasta on löytänyt kotinsa ympäri Eurooppaa.

Mutta entä sitten se toinen perhe ja loput neljä lasta?

Kaksitoista vuotta sitten Bodnerit olivat juuri muuttaneet Suomeen Saksasta, jossa he asuivat 20 vuotta. Paluu ei ollut helppo. Helena miehineen oli työtön, ja perheen ostama talo paljastui hometaloksi.

”Se oli hirveää aikaa. Meistä tuntui, ettei mistään tule mitään ja ettemme kuulu tänne”, Helena muistelee.

Kuin ihmeen kaupalla kaikki kuitenkin järjestyi parhain päin, ja Bodnerit jäivät Suomeen.

”Tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä, että asiamme loppujen lopuksi järjestyivät. Siitä sai alkunsa haluni auttaa. Koin, että haluan jakaa saamaani hyvää myös muille”, Helena kertoo.

Niinpä hän päätti ottaa World Visionin kautta kummilapsen, intialaisen 8-vuotiaan Taminin. Nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin, Tamin on jo 17-vuotias nuori nainen ja Helenan kummilapsien lukumäärä on kasvanut neljään. Heitä Helena kutsuu toiseksi perheekseen.

”Tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä, että asiamme loppujen lopuksi järjestyivät. Siitä sai alkunsa haluni auttaa. Koin, että haluan jakaa saamaani hyvää myös muille."

Helena on matkustanut Intiaan tapaamaan kaikkia kummilapsiaan. Ensimmäinen matka oli vuonna 2012, jolloin hän osallistui World Visionin järjestämälle kummimatkalle ja pääsi tapaamaan Taminin perhettä Chhattisgarin osavaltioon. Matka oli Helenan 50-vuotislahja.

”Oli todella liikuttavaa tavata heidät. He kertoivat omasta arjestaan ja halusivat kuulla omastani, ja yhdessä hämmästelimme, kuinka erilaisia elämämme ovat. Taminin äiti kysyi minulta, millaisella liedellä kokkaan. Hän itse laittoi ruokaa pienellä savesta tehdyllä tulipesällä”, Helena muistelee.

Matkalla Helena pääsi näkemään, mitä kaikkea World Vision oli vuosien varrella saanut aikaan hänen lahjoittamillaan kummimaksulla.

Muun muassa koulunkäynti ja terveydenhoito oli mahdollistettu monelle kyläläiselle. Lapset olivat rokotusohjelman piirissä, ja äidit saivat tietoa imetyksestä ja ravitsemuksesta, jotta lasten aliravitsemus ja lapsikuolleisuus saataisiin kuriin.

”Ihmiset olivat innokkaita mahdollisuudesta oppia uutta. Tämä näkyi muun muassa World Visionin perustamissa ryhmissä, joihin pääsin tutustumaan”, Helena kertoo. ”Lasten ryhmässä lapset saavat tietoa oikeuksistaan ja maanviljelijöiden ryhmässä viljelijät saavat apua ja koulutusta työhönsä. Naisten ryhmissä naiset taas voivat perustaa keskenään pienen yrityksen, esimerkiksi kanalan.”

”Toisinaan minulta kysytään, mistä voin tietää, että apu todella menee perille. Vastaan aina, että voin täysin luottaa siihen, että apu menee sitä tarvitseville, sillä olen nähnyt sen omin silmin.”

Helena on innostanut esimerkillään lähipiiriään. Myös hänen Johanna-siskollaan, äidillään ja muutamalla ystävällään on kummilapset World Visionin kautta. Helenan nuorin tytär Sofia sai lukiossa ollessaan koulunsakin kiinnostumaan kummilapsitoiminnasta, mikä johti siihen, että koulu päätti ottaa oman kummilapsen.

”Toisinaan minulta kysytään, mistä voin tietää, että apu todella menee perille. Vastaan aina, että voin täysin luottaa siihen, että apu menee sitä tarvitseville, sillä olen nähnyt sen omin silmin”, Helena sanoo.

Hän ei koe, että auttamiseen tarvittaisi mitään erityistä syytä.

”Ainoa, mitä tarvitaan, on välittävä sydän ja halu auttaa.”



Kun Helena palasi  Chhattisgariin tapaamaan Taminia syksyllä 2016, vastassa oli suuri joukko ihmisiä. Helena istui Jeepissä ja yritti katseellaan etsiä Taminia ihmismassan seasta. Viimein hän näki siron hahmon puikkelehtivan määrätietoisena kohti autoa.

”Se oli Tamin. Hän juoksi suoraan syliini, ja me halasimme pitkään. Intialaisilla ei ole tapana halata, joten Taminen ele ja koko se hetki olivat todella koskettavia”, Helena kertoo.

Oli kulunut neljä vuotta siitä, kun hän oli ensi kertaa käynyt tapaamassa Taminin perhettä Chhattisgarissa. Silloin tuliaisiksi viedyt Marimekon penaali ja Fiskarsin sakset olivat edelleen siististi aseteltuina Taminin koulupöydällä. Perheen pienen savimajan seinälle oli ripustettu Helenan lähettämä, edellisessä tapaamisessa otettu valokuva. Kuvassa Helena ja Tamin hymyilevät kameralle.

”Kohtaamisemme ovat olleet merkittäviä meille kaikille: Taminille, hänen perheelleen ja minulle.”

Helena muistuttaa, että vaikka Intia on kehitysmaa ja monet elävät siellä alkeellisissa oloissa, on kurjuus usein länsimaisen ihmisen silmissä.

”Me ajattelemme herkästi, että he kärsivät siellä hirveästi, kun heillä ei ole sitä ja tätä. Mutta asia ei ole niin. Vaikka he ovat köyhiä, ei se tarkoita, että he ovat onnettomia. He tyytyvät siihen, mitä heillä on, ja osaavat olla iloisia pienistä asioista”, Helena sanoo.

”Saan tästä paljon enemmän kuin itse annan. Kun olen tavannut kummilapseni ja heidän perheensä, olen ymmärtänyt, kuinka kiitollisia he ovat siitä, että joku täällä kaukana ajattelee heitä ja pitää heitä tärkeinä.”

Kummius on tuonut Helenan ja tämän lähipiirin elämään paljon iloa.

”Saan tästä paljon enemmän kuin itse annan. Kun olen tavannut kummilapseni ja heidän perheensä, olen ymmärtänyt, kuinka kiitollisia he ovat siitä, että joku täällä kaukana ajattelee heitä ja pitää heitä tärkeinä”, Helena sanoo.

Hän muistuttaa, että kummius ei velvoita kummia pitämään lapseen yhteyttä – World Vision pitää kyllä huolen siitä, että kummilapsesta ja tämän kyläyhteisön jäsenistä pidetään huolta. Kummina voi toimia yksinkertaisimmillaan maksamalla kummimaksun kerran kuussa.

”Olen taas alkanut puhua miehelleni, että mitä jos otettaisi vielä viides kummilapsi”, Helena kertoo hymyillen. ”Jos me pystymme näin pienellä rahasummalla muuttamaan jonkun ihmisen elämän paremmaksi, miksemme tekisi sitä?”

Suomen World Vision

Suomen World Visionin 13 000 kummia tukevat pitkäkestoista kehitysyhteistyötä seitsemässä maassa Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Kummius on helppo ja tehokas tapa auttaa kehitysmaassa asuvaa lasta ja koko hänen kotiseutuaan. Kummien tuella alueen lapset esimerkiksi saavat ruokaa, opetusta ja terveydenhuoltoa.

Kummi saa vuosittain tervehdyksen kummilapseltaan sekä raportin hänen kotiseudullaan tehtävästä työstä. Halutessaan kummi voi pitää yhteyttä kummilapseensa kirjeiden välityksellä ja lähteä kummien opintomatkalle tapaamaan kummilastaan.

Liity kummiksi jo tänään!

Helsinkiläiset Manniset ovat 30 vuoden aikana olleet mukana muuttamassa monen köyhän perheen ja kyläyhteisön elämää. Heidän antamansa avun turvin on muun muassa rakennettu kouluja ja kaivoja.

Maaliskuussa 2016 helsinkiläisiä Riitta-Leena ja Mikko Mannista jännitti. Matka Keniaan oli alkamassa – eikä kyseessä ollut mikä tahansa lomamatka. Perillä odottaisivat Mannisten kaksi kummilasta, leikki-ikäinen Sandra ja teini-ikäinen Victor.

Oikeastaan Mannisten Kenian matka sai alkunsa yli 30 vuotta sitten, kun Mikko pohti opiskelukavereidensa kanssa, miten voisi auttaa kehitysmaiden lapsia. Kaveriporukka kartoitti eri avustusjärjestöjen toimintamalleja ja päätyi ottamaan kummilapsen World Visionin kautta.

”Kun valmistuimme, porukkamme hajaantui töihin ympäri Suomen. Kummius sitten vain jotenkin jäi meille”, Mikko muistelee.

World Vision valikoitui aikanaan muiden avustusjärjestöjen joukosta siksi, että sen toimintaperiaatteet ja arvot tuntuivat hyviltä. Lisäksi vuosittainen raportti kertoo tarkasti, mitä kummien varoilla on saatu aikaiseksi.

”Selkeät raportit pitävät kummit hyvin ajan tasalla. Kuukausittaisella lahjoituksellamme ei tueta vain yhtä lasta vaan koko seutukuntaa. Koulutus, terveydenhuolto ja puhdas vesi pyritään järjestämään kaikille kyläläisille”, Riitta-Leena kertoo.

Manniset pitävät tärkeänä myös sitä, että World Visioinin projektien tavoitteena on tehdä kehitysmaihin viety apu lopulta tarpeettomaksi.

”Asukkaita ei tehdä riippuvaisiksi avusta vaan heidät opetetaan tekemään työtä oman ja kyläyhteisön kestävän hyvinvoinnin eteen.”

"Kaikki eivät voi lähteä etsimään turvaa tai parempaa elämää muualta. Maailma olisi parempi paikka meille kaikille, jos ihmiset saisivat elää kodeissaan eivätkä olisi pakotettuja lähtemään liikkeelle."

Kenia osoittautui paljon kauniimmaksi ja vehreämmäksi kuin mitä Manniset olivat kuvitelleet. Kummeja oli vastassa valtava määrä ihmisiä. Kenialaiset toivottivat heidät tervetulleiksi tanssien ja laulaen.

Erityisen hyvin Manniset muistavat vierailun vammaisten lasten koulussa. Olot olivat karut; liikuntavammaiset pojat asuivat yhdessä suuressa huoneessa ja nukkuivat kerrossängyissä. Uusi asuntola oli valmistumassa.

”Yksi pojista kertoi, että oli saanut nukkua elämänsä ensimmäisen kerran patjalla kouluun tultuaan”, Mikko kertoo.

Vammaiset lapset ovat Keniassa usein niin hävettyjä, että heitä saatetaan piilotella kotona. World Visionin perustama koulu antaa heillekin mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään.

Meibekissä, jossa Mannisten kummilapsi Victor asuu, alkoi World Visionin hanke vuonna 2004. Tuolloin alueen lapsista puolet kävi koulua. Nyt, 13 vuotta myöhemmin, alueen lapsista käy koulussa peräti 83 %.

Manniset kokevat, että ovat suomalaisina etuoikeutettuja, ja haluavat jakaa hyvää muillekin. Mikon mielestä apua kannattaa pyrkiä antamaan nimenomaan paikan päällä siellä, missä sitä tarvitaan.

”Kaikki eivät voi lähteä etsimään turvaa tai parempaa elämää muualta. Maailma olisi parempi paikka meille kaikille, jos ihmiset saisivat elää kodeissaan eivätkä olisi pakotettuja lähtemään liikkeelle.”

Manniset pitävät tärkeänä etenkin lasten ja naisten aseman parantamista.

”Hyvinvointi lähtee siitä, että lapsista pidetään huolta. Tärkeää on myös se, että tytötkin pääsevät kouluun.”

Vedellä on erityisen tärkeä rooli kenialaislasten koulunkäyntiin liittyen. Kun puhdas vesi saadaan kulkemaan kylään, ei lasten enää tarvitse jäädä koulupäivän ajaksi kantamaan sitä kaukana olevista lähteistä tai kaivoista. Usein vettä kantavat nimenomaan tytöt, joten puhtaan veden kulku kyliin mahdollistaa sen, että lapsilla – ja myös tytöillä – on mahdollisuus koulunkäyntiin.

Meibekissä vedenhakumatkan pituus oli vuonna 2004 kahdeksasta kymmeneen kilometriin. Nyt matka on kutistunut alle kilometriin 58 %:lla alueen asukkaista.

"Koska meistä on, niin takuulla ihan kenestä tahansa muustakin on kummiksi!”


Mannisten toinen kummilapsi Sandra käy toista vuotta esikoulua, joka kestää Keniassa kolme vuotta.

”Sandra on erittäin terävä ja näppärä nuori neiti. Hän osasi jo kirjoittaa nimensäkin”, Riitta-Leena kertoo. ”Aluksi häntä jännitti tavata meidät, mutta hiljalleen tyttö rentoutui ja innostui heittelemään kanssamme palloa.”

Mikkoa hymyilyttää hauska muisto matkalta; Saatuaan kummin kameran käsiinsä tyttö innostui valokuvaamisesta. Myöhemmin samana vuonna toimitetussa kummiraportissa Sandra kertoi haaveilevansa valokuvaajan ammatista.

Victor oli puolestaan jo teini-iän saavuttanut nuori mies, jonka kohteliaisuus teki vaikutuksen Mannisiin.

”Victor puhui suhteellisen hyvää englantia, joten oli luontevaa jutella hänen kanssaan. Selvisi, että hänen suosikkijalkapallojoukkueensa on Manchester United aivan kuten meidän poikammekin. Se oli hauska sattuma, josta riitti juttua”, Riitta-Leena muistelee.

Riitta-Leenalla on yksi vinkki niille, jotka pohtivat, miten voisi auttaa maailman huono-osaisia: Tartu toimeen!

Kummius on helppo tapa auttaa. Suurin ponnistus on se, että tekee päätöksen kummiudesta ja valitsee verkkosivuilla autettavan lapsen – sen enempää ei vaadita.”

Kummimaksu veloittuu tililtä automaattisesti joka kuukausi. Kummilapseen voi halutessa pitää yhteyttä postitse, mutta se ei ole välttämätöntä – Mannisetkin kertovat olleensa aika ajoin passiivisia yhteydenpidossa. Suurin apu on kummimaksu, jolla voidaan auttaa perheitä heille tärkeimmällä tavalla.

”Olemme pitäneet yhteyttä oman elämäntilanteen ja voimien mukaan.”

Manniset kokevat tutustuneensa kummiuden ansiosta pieneen palaan toisenlaista maailmaa ja yhteiskuntaa.

”Tämä on avartanut omaa, kapeaa näkökulmaa ja antanut suhteellisuudentajua. Ja tietenkin tuonut Afrikkaa hieman lähemmäksi meitä.”

Heidän mielestään on turhaa pohtia, olisiko juuri minusta kummiksi.

”Koska meistä on, niin takuulla ihan kenestä tahansa muustakin on kummiksi!” Riitta-Leena nauraa.

Lue lisää kummiudesta ja liity kummiksi täällä.

Kummien avulla syntyy tuloksia

Mannisten kummipoika Victor asuu Meibekin alueella Länsi-Keniassa, missä Suomen World Visionin kummit ovat tukeneet pitkäkestoista kehitysyhteistyötä yli kymmenen vuoden ajan. Heidän ansiostaan yksi kokonainen sukupolvi on saanut laadukkaampaa terveydenhoitoa ja opetusta. Myös lasten vanhempien toimeentulomahdollisuudet ovat kohentuneet merkittävästi. Muutoksen takana on alueelle rakennettu yli 200 kilometrin mittainen vesijohtoverkosto.

Kummien työ Meibekissä tulee valmiiksi vuonna 2017, minkä jälkeen paikalliset kykenevät viemään kehitystä eteenpäin itsenäisesti. Suomen World Visionin kummien tuella tehtävä työ jatkuu edelleen muilla alueilla yhteensä seitsemässä eri maassa.

Piritta Hagmanin (36) filosofian mukaan sen, joka on saanut paljon, kuuluu myös antaa omastaan. Hagmanin perhe tukee porukalla kolmen kenialaislapsen elämää.

Pitkään itseään kotiäidiksi tituleeranneen Piritta Hagmanin on ollut viime aikoina pakko myöntää, että hän ei ole enää kotiäiti – sen verran paljon hän on paiskinut osa-aikatöitä synnytysvalmentajana, doulana, juontajana ja satunnaisesti mallinakin.

Piritta pitää äitiyttä kuitenkin edelleen tärkeimpänä työnään. Hänellä on kolme lasta yhdessä jääkiekkoilija Niklas Hagmanin kanssa. ”Olen päävastuussa kotielämästämme ja sovittelen töitä kalenteriini sen mukaan, miten aikataulut kotona joustavat.”

Lasten ja äitien hyvinvointi on Pirittalle sydämenasia, ja se näkyy myös oman arjen ulkopuolella. Hän on äitiysfysioterapiaan erikoistuva fysioterapeutti ja toimii vapaaehtoisena World Visionin terveyslähettiläänä. Koko Hagmanin perhe tukee yhdessä kolmen kenialaisen kummilapsen elämää World Visionin kautta.

Hagmanit ovat aiemminkin osallistuneet erilaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin. Perheen asuessa Pohjois-Amerikassa Niklaksen peliuran vuoksi he olivat mukana joukkueiden hyväntekeväisyysorganisaatioissa, jotka tukivat valittuja kohteita taloudellisesti. Joka vuosi Hagmanit tukivat myös jotakin muuta kohdetta organisaation ulkopuolelta.

Omien lasten myötä Piritta ja Niklas alkoivat pohtia auttamista uudesta näkökulmasta. Heidän toiveenaan oli, että he voisivat näyttää jälkikasvulle, minkälaista elämä voi olla toisenlaisissa olosuhteissa. ”Omat lapsemme, kuten suomalaiset lapset ylipäätään, ovat kovin onnekkaita. Lapselle on avartavaa nähdä maailmaa vähän toisenlaisestakin perspektiivistä.”

World Visionin toiminnan kautta Hagmanien toive on toteutunut. Kummina ja terveyslähettiläänä Piritta on päässyt paitsi toimimaan itselleen merkityksellisten asioiden puolesta myös näyttämään lapsilleen konkreettisesti, että elämä voi jossakin toisaalla olla hyvin erilaista kuin meillä Suomessa.

Nuorempana Piritta ajatteli kaikkien maailman äitien jakavan suurin piirtein samat tuskat ja pelot asuinpaikasta riippumatta. Vierailtuaan Kenian Mogotiossa tapaamassa perheen vanhinta, 9-vuotiasta Faith-kummityttöä, hänen mielensä muuttui.

”Pelko lapsen ja hänen tulevaisuutensa puolesta on kenialaisäidillä aivan toisenlainen kuin minulla Suomessa omien lasteni puolesta. Kenialaiset äidit Mogotiossa joutuvat pelkäämään esimerkiksi lapsen menettämistä täysin eritavalla. Äidin ahkeruus ja yritteliäisyys ei aina riitä. Vaikka he tekisivät mitä ja antaisivat kaikkensa, eivät he silti pysty pelastamaan kaikkia lapsia.”

Pirittalle on tärkeää olla myös kummilapsen äidin tukena. Mogotiossa vieraillessaan Piritta kysyi Faithin äidiltä, mitä tämä toivoo häneltä Faithin kummina. Äidin ainut toive oli, että kummi auttaisi häntä kannattelemaan lastaan aikuisuuteen asti; että Faithille suotaisi mahdollisuus esimerkiksi koulunkäyntiin ja näin ollen parempaan tulevaisuuteen, jollainen ei olisi mahdollista ilman kummin ja Wolrd Visionin tukea.

”Äitinä ymmärrän, kuinka suuri huoli kenialaisäideillä on lapsistaan ja kuinka paljon heille merkitsee, että joku tukee heidän lapsensa matkaa. Olen aina uskonut, että koko kylän kuuluu kasvattaa lapsia. Tässä tapauksessa se kylä on koko maailman kokoinen.”

Piritta on huomannut ihmisillä olevan tavallisesti kaksi syytä, joiden vuoksi kummiksi ryhtyminen mietityttää. Ensinnäkin kummina olemisen ajatellaan olevan liian vaivalloista. Toiseksi avun ei uskota menevän perille asti. Hän on huomannut molemmat pelot turhiksi.

”Kummius ei vaadi sitä, että olisi jatkuvasti yhteydessä kummilapseen. Ei kummilapsi loukkaannu millään tavalla, jos kummi ei aktiivisesti kirjoita hänelle, sillä kummimaksun turvin lapsi saa joka tapauksessa valtavasti tukea World Visionilta”, Piritta muistuttaa.

Kun kummiksi on ryhtynyt, voidaan kuukausittainen kummimaksu halutessa veloittaa tililtä kerran kuussa automaattisesti. Kummimaksun suuruuden saa itse määrittää, mutta minimissään se on 29 euroa kuukaudessa.

Vieraillessaan Mogotiossa Piritta huomasi, että pienille kummilapsille tärkeintä on ajatus siitä, että jossakin joku välittää.

”Se tieto, että kaukana Suomi-nimisessä paikassa on joku, joka ajattelee minua, on minun kummini ja haluaa auttaa, on ihan käsittämättömän suuri ja vahva ajatus lapselle.”

Kummius on Hagmanin perheen yhteinen asia. ”9-vuotias Faith on samanikäinen kuin esikoisemme Lukas. Lisäksi meillä on kummilapsena Bridgit, joka on 6-vuotias, kuten myös keskimmäisemme Lila. Ja nuorin kummilapsemme on kolmevuotias Lidia, joka on samanikäinen kuin kuopuksemme Eliana”, Piritta kertoo.

Lukas, Lila ja Eliana ovat tutkineet äidin Kenian-matkan kuvat tarkkaan. Niistä he näkivät, millaista elämää Faith elää päivittäin. Kuvat auttoivat lapsia ymmärtämään hieman konkreettisemmin, kuinka erilaista kenialaisen kummitytön elämä on heidän omaansa verrattuna.

Erityisesti esikoinen Lukas on mietiskellyt asiaa paljon. Nähtyään kuvat Faithin elämästä hänen toiveensa oli, että kaikilla maailman lapsilla olisi yhtä hyvät oltavat kuin hänellä ja muilla Suomeen syntyneillä.

Kummitoiminnan avulla Piritta on paitsi oppinut itse paljon myös päässyt opettamaan tärkeitä asioita lapsilleen.

”Mielestäni on valtavan tärkeää ymmärtää, että me pystymme vaikuttamaan. Loppujen lopuksi teko, joka tuntuu meistä pieneltä, saattaa olla jollekin toiselle äärettömän suuri ja kummilasten tapauksessa muuttaa koko elämän.”

Matka Mogotioon oli Pirittalle mullistava kokemus. Toisin kuin monet suomalaislapset, ujo Faith ei ollut tottunut olemaan huomion keskipisteenä, ja tilanne hämmensi tätä. ”Onneksi meillä ei ollut kiirettä, joten saimme tutustua rauhassa. Faith näytti, minkälaisia hänen arkiaskareensa ovat. Kävimme yhdessä muun muassa paimentamassa vuohia.”

Vaikka Piritta tiesi etukäteen Faithin tulevan köyhistä oloista, konkretisoi matka sen toden teolla. Faithin perhe asui alkeellisessa savimajassa ja käytti juomavetenään niin ruskeaa vettä, että Suomessa se ei kelpaisi edes käsienpesuvedeksi.

Mogotion alueella köyhyys oli jatkuvasti läsnä, mutta Pirittalle jäi matkasta kuitenkin päällimmäiseksi muisto siitä, kuinka positiivisesti paikalliset ihmiset suhtautuvat elämään. ”Ihmisten positiivisuus, ystävällisyys ja kiitollisuus pienistäkin asioista tekivät minuun suuren vaikutuksen. Ne heijastuivat koko matkaan tosi vahvasti.”

Mogotion-vierailulla Piritta pääsi myös omin silmin näkemään, mitä kaikkea konkreettista kummien avustuksella oli jo saatu aikaan. Alueelle oli muun muassa rakennettu terveyskeskus, jonka yhteydessä toimivat neuvola ja synnytyssali.

Äidit kerääntyivät aamuisin neuvolarakennuksen eteen odottamaan, kun terveydenhoitaja kutsui jokaisen vuorollaan sisälle. Kantoliinoissa mukana kulkevat vauvat punnittiin ja rokotettiin, ja lisäksi terveydenhoitaja keskusteli äitien kanssa muun muassa D-vitamiinin ja imettämisen tärkeydestä sekä hygieniasta. ”Aivan samoista asioista siellä puhuttiin kuin meillä Suomessakin”, Piritta kertoo.

Mogotion alueella oli nähtävissä, että yhteisö oli otettu vahvasti mukaan kehityshankkeisiin alusta alkaen. ”Nämä ovat koko yhteisön projekteja, joiden tavoitteena on se, että loppujen lopuksi World Visionia ei enää tarvita; yhteisö tulee toimeen omillaan ja huolehtii omistaan.”

Pirittalle on toisinaan esitetty kysymys siitä, miksi hän ei auta lapsia ennemmin koti-Suomessa kuin kaukana Afrikassa. Vaikka kysymys on Pirittasta hämmentävä, on siihen helppo vastata. ”Kaikki lapset ovat yhtä arvokkaita ihonväristä ja asuinpaikasta riippumatta. Lapsen kärsimyksen näkeminen tuntuu joka kerta yhtä pahalta.”

Pirittalle ja perheelle auttaminen on itsestäänselvyys.

”Se tuntuu itsellä sydämessä niin yksinkertaiselta, että sitä on vaikea muotoilla järkeväksi lauseeksi. Kun on itse saanut niin paljon hyvää, kuuluu sitä myös antaa eteenpäin.”

 


 

Osallistu arvontaan, jonka voittaja pääsee mukaan ainutlaatuiselle matkalle näkemään, miten suomalaisten kummien apu menee perille.

 

Tuloksia syntyy

Ambegaonin kehitysohjelma käynnistyi vuonna 1995 ja päättyi 2012. Suomalaisten kummien tuella syrjäinen seutu puhkesi kukkaan. Kyläyhteisöt pärjäävät nyt omin voimin ja tavoite on saavutettu: World Visionia ei enää tarvita. Kummien tuella se jatkaa auttamista toisaalla.