... ja muita väärinkäsityksiä ulkomaille muuttamisesta. 

KATSELIN POIKAANI KOULUN pihassa. Hän seisoi paikoillaan. Hartiansa hän oli painanut lysyyn kuin olisi yrittänyt kutistaa itsensä. Jalkojaan hän ei pystynyt liikauttamaan. Pojaltani oli viety äidinkieli. Hän oli menettänyt kykynsä puhua ja ymmärtää. Samalla häneltä oli kadonnut kyky juosta ja hyppiä.

Olin luullut varautuneeni. Tiesin, että kun yhdeksänvuotias ujo poikamme menisi kielitaidottomana eteläafrikkalaiseen kouluun, luvassa olisi monta itkuista aamua. Sitä en ollut tajunnut, että ilman kieltä hän ei uskaltaisi edes heiluttaa varvastaan. Kuukauden kuluttua poika seisoi yhä välituntinsa yksin. Samoin kahden kuukauden kuluttua.

Viikko viikolta päässäni soi yhä voimakkaammin lause: lapset sopeutuvat niin helposti. Se on väite, jota aikuiset hokevat erityisesti silloin, kun lapsen sydän on vaarassa särkyä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Jotkut lapsista sopeutuvatkin. Mutta lapset ovat ihmisiä, vaikka ovatkin ihmisiksi lyhyitä ja hassuja, ja ihmiset ovat erilaisia. ”Lapsi sopeutuu helposti” on yhtä älytön väite kuin ”aikuinen pitää parsakaalista”. Joku pitää. Moni ei.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minun lapseni sopeutuu vaikeasti. Silti, tai ehkä juuri sen ansiosta, tästä voi tulla yksi hänen elämänsä arvokkaimmista vuosista.

 

KUN POIKANI JA 12-vuotias tyttäreni aloittelivat täällä kouluaan, rehtori totesi: ”Tärkeintä on itseluottamus. Kun lapsi luottaa itseensä, hän lentää!” Tässä kohdassa tirautin pari kyyneltä, sillä näin lapseni päättäväisinä mutta silti rentoina lentämässä kohti onnea.

”Rento ja itsevarma lapsi oppii vieraan kielen parissa kuukaudessa, naps vain!” rehtori jatkoi ja napsautti sormiaan.

Ihan varmasti oppii. Ongelma oli vain siinä, että nimenomaan rentous ja itsevarmuus olivat juuri poistuneet lapsistani.

Yhtenä iltana poikani ilmoitti, ettei osaa enää mitään. Hän pyysi tuomaan tyynyn, jotta voisi harjoitella nukkumista. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja sanoi harjoittelevansa mustan näkemistä, koska ei osannut kuulemma enää sitäkään.

Vakuutin, että vaikean päivän jälkeen tulee helppo päivä. Joskus voi olla kaksikin kamalaa päivää peräkkäin, mutta hirveän harvoin kolme. Kolmas on yleensä helpompi. Se vain on.

”Kun voitat pelkosi nyt, isona uskallat mitä tahansa”, lupasin.

”Ai benjihypynkin?” poika kysyi.

”Senkin. Vaikka silmät kiinni ja takaperin.”

 

VIIMEINEN TOIVONI oli jalkapallo. Se pelastaisi kaiken. Tiedättehän: Jalkapallo on kieli. Heittäkää vain pallo lapsille ja jipii, lapset alkavat pelata. Poikani on potkinut palloa yhtä kauan kuin on kävellyt. Niinpä vein hänet täkäläisen futisseuran treeneihin. Hän katseli sivusta. Neljä kuukautta hän katseli sivusta ja hoki, ettei osaa enää pelata. Hoin takaisin: ”Osaatpas, juuri pelata osaat, ja nyt kyllä menet ja muutut huolettomaksi tai poltan päreeni. Mitä ihmettä niin pelkäät?” ”Virhettä”, hän vastasi ja varmisti virheettömyytensä sulkemalla jälleen suunsa.

Nyt olemme asuneet Afrikassa viisi kuukautta. Enää poikani ei seiso välituntejaan. Hän kävelee ympäri pihaa kaverinsa Tirelon kanssa.

Siksi on alkanut tapahtua ihmeitä. Viime viikolla poikani oli sanonut Tirelolle bussiretkellä: ”Kun tulemme takaisin, saanko istua tässä?” Selvästi. Englanniksi.

Tänään hän meni ensimmäisiin futistreeneihinsä.

 

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2015. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla