...mutta ei mielellään lomilla, ei kivalla säällä eikä silloin, kun olen tehnyt tosi hyvää ruokaa.

 

LATASIN FACEBOOK-SIVUILLENI kuvaa. Seisoin siinä vuorella, hymyilevät lapseni kainalossani, afrikkalainen auringonlasku selkäni takana.

Näytimme onnellisilta. Jokin kuvassa häiritsi minua silti. Se näytti liikaa Aurinkomatkojen mainokselta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kuvasta puuttui jotain tärkeää: riita automatkalla. Tai riidat. Kotoa lähtiessämme olimme veikanneet mieheni kanssa, ehdimmekö ajaa 57 sekunnin matkan kotipihasta asuinalueemme portille asti, ennen kuin lapset alkavat kinastella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Emme ehtineet. Muutto ulkomaille lähentää perhettä. Lapset ovat vieraassa maassa aluksi toistensa ainoat kaverit, mikä kuulostaa söpöltä, mutta tarkoittaa sitä, että he ovat toistensa hiuksissa kiinni.

Heidän ärsyyntymiskynnyksensä muuttuu niin matalaksi, että sitä voi kutsua kuopaksi. He ärsyyntyvät toistensa tavasta hengittää, aivastaa ja nostaa kulmakarvaa ja takertuvat toistensa sanoihin kuin yliherkät apinanpoikaset.

Jäin empimään. Haluaisinko julkaista kuvan vai en?

 

EHKÄ FACEBOOKISSA ei pidäkään olla rehellinen. Ketä kiinnostaa, missä kohdassa kurvasin auton tien sivuun ja ilmoitin: ”Jos ette nyt lakkaa tappelemasta, kävelette kotiin eikä me enää koskaan mennä millekään retkelle, koska ettehän te muutenkaan halua olla kuin kotona eikä todellakaan osteta karkkipäivän karkkeja, ja miksi piti pilata kaikki, kun piti olla kivaa.” Piti olla kivaa. Siinä piilee heikkouteni. Haluan että on kivaa! Aina!

 

Periaatteessa kannatan riitelyä. Se on tervettä ja suojaa perheenjäseniä pahemmilta vinksahduksilta. Siksi olenkin korostanut lapsilleni, että meidän perheessä saa riidellä. Meillä saa ilmaista kielteisiäkin tunteita, oikein luukuttaa niitä. Möröt ulos vain, murut, antakaa palaa.

Minulla olisi vain yksi toive: voisitteko millään olla ilmaisematta kielteisiä tunteita sellaisina hetkinä, kun on tarkoitus olla tosi kivaa? Tarkoitan esimerkiksi lomilla. Tai viikonloppuisin. Tai työpäivän jälkeen. Tai kun on hyvä ilma. Tai kun ympärillämme on kaunis maisema. Tai kun olen tehnyt lempiruokaanne lohikeittoa. Tai kun on juuri tulossa vieraita. Tai kun asumme ulkomailla. Tai kun kapuamme yhdessä vuorelle ja on hiki ja nälkä mutta kivaa, koska haluan että on. Muuten voitte ilmaista tunteitanne ihan vapaasti.

 

MYÖNNÄN: MINULLA ON vimma luoda perheelleni onnellisia muistoja. Täydellisiä, auringonpaisteisia muistikuvia, joiden varaan lapseni voivat heittäytyä sitten, kun ovat aikuisia ja kaikki menee pieleen enkä ole enää lohduttamassa.

Kuvittelen, ettei onnelliseen muistoon mahdu riitaa, ei säröä eikä pettymystä. Kuvittelen niin, kunnes mietin omia muistojani. Elämäni jokaiseen tärkeimpään muistoon liittyy pettymys. Asiat eivät ole menneet kuten toivoin, mutta olen selvinnyt silti.

Kun petyin ihmissuhteessa, päällimmäiseksi muistikuvakseni jäi lopulta ilo: Olenpa aikamoinen. En hajonnutkaan, en mennytkään pilalle, elämästäni tulikin ihan hyvää. En haluaisi kokea samaa uudelleen, mutta muistoani vaalin.

Katson auringonlaskukuvaani uudelleen. Se näyttää yhä mainokselta, mutta siinä näkyy myös hellyys. Se on vähintään yhtä totta kuin autokinastelumme. Sitten julkaisen kuvan.

 

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2015. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla