Jaana-Mirjam, 63, luuli jo päässeensä sinuksi lapsettomuutensa kanssa. Sitten kuusikymppisenä hän löysi itsensä yllättäen itkemästä sitä, ettei hänestä tule isoäitiä.
Puhelun jälkeen kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Viisi paperinenäliinaa kastui läpimäräksi. Vasta sitten rauhoituin.
Olin pyytänyt ystävääni elokuviin, mutta hän ei ehtinyt, koska lapsenlapset olivat tulossa yökylään. Edellisenä päivänä olin ehdottanut toiselle ystävälle, että mentäisiin viikonloppuna syömään. Se ei onnistunut, sillä lapsenlapset olivat tulossa viikonlopuksi.
Sillä hetkellä havahduin. Ystäväpiirissäni oli alkanut lastenlasten aika.
Tuntui, että putosin hetkeksi tyhjyyteen. Vanhempani olivat kuolleet. Minulla ei ollut lapsia. Kuulin, kuinka sisälläni rasahti. Sukupolvien ketju siellä katkesi.
En itkenyt sitä, ettei ystävillä ollut minulle aikaa samalla tavalla kuin ennen. Puhelu sai minut havahtumaan siihen, että minusta ei tule koskaan mummia. Lapsettomasta ei voi tulla isoäitiä.
Valitsin aina ne miehet
Parikymppisenä en kaivannut lapsia tai tasaista perhearkea, kaikkea muuta. Halusin olla vapaa. Vietin railakasta opiskelijaelämää, tein töitä ja matkustelin ympäri Eurooppaa ja Etelä-Aasiaa.
Vauvakuume iski minuun täydellä voimalla vasta kolmekymppisenä. Annoin silloin tuleville lapsilleni nimetkin, Marula ja Tuomas.
Kolmekymppisenä kuitenkin rakastuin kerran toisensa jälkeen miehiin, jotka eivät halunneet lasta. Vaikka kaipasin lasta, valitsin aina ne miehet.
Eräs elämäni suuri rakkaus kertoi heti suhteen alussa, että hänet oli steriloitu jo vuosikymmeniä aiemmin. Toinen, johon olin 37-vuotiaana rakastunut, ei halunnut lasta, hänellä kun oli jo lapsi. Tytöstä tuli minulle kyllä läheinen. Tapaamme yhä muutaman kerran vuodessa.
Suhde tytön isän kanssa kesti 15 vuotta. Kun avioliittomme päättyi, olin 52-vuotias. Silloin minun oli jo liian myöhäistä tulla raskaaksi.
Muutamaa vuotta aiemmin olin tehnyt liikemeditaatiokurssilla rituaalin, jossa hautasin syntymättömät lapseni. Itkin, tanssin ja lauloin Marulalle ja Tuomakselle. Pyysin anteeksi, etten ollut koskaan antanut heille mahdollisuutta syntyä tähän maailmaan.
Luulin jo käsitelleeni suruni. Sitten löysin itseni kuusikymppisenä itkemästä sitä, etten saa koskaan lapsenlapsia.
”Kun vanhenen, minulla ei ole rinnallani muita kuin mieheni. Kukaan muu ei pidä minusta huolta, eikä minulla ole muita, joista pitää huolta. Liike ihmisestä toiseen on tärkeää.”
Ei yhteisiä iltasatuja. Ei lettukestejä. Ei yhteisiä elokuvahetkiä tai metsäretkiä, joilla eväät syödään rantakalliolla tai suuren puun alla. Ei uintiharjoituksia. Ei maalaustuokioita, joilla lattiaan kiinnitetään maalarinteipillä suuri paperi. Ei tanssituokioita, hassuttelua, märkiä pusuja. Ei ihania kysymyksiä, kuten ”mikä on maailman suurin luku” tai ”mihin avaruus loppuu.”
Viimeksi minua liikutti punaisessa potkuautossa istunut noin kolmevuotias pikkupoika, joka vilkutti kotitaloni parkkipaikalla, kun ajoin autolla ohi.
Kun vanhenen, minulla ei ole rinnallani muita kuin mieheni. Kukaan muu ei pidä minusta huolta, eikä minulla ole muita, joista pitää huolta. Huolenpito on tärkeää. Kun pitää muista huolta, pitää samalla huolta itsestään. Liike ihmisestä toiseen on tärkeää.
Vasta nyt, 63-vuotiaana, ymmärrän, että suvun jatkaminen on biologiaa ja kulttuuria. Se on jokaiseen eläimeen, kasviin, kalaan ja sieneen sisään kirjoitettu. Tuntuu, että tässä iässä minullakin kuuluisi olla ympärilläni lapsia ja lapsenlapsia, heidän ilonsa ja surunsa, itkunsa ja naurunsa. Minä vain havahduin siihen liian myöhään.
Voisitko ryhtyä varamummoksi?
Tunteet eivät ole aina loogisia. Sen itkuun päättyneen puhelun jälkeen mietin, miksi edes kaipaan lapsenlapsia. Olenhan tottunut omaan tapaani elää. Siihen lapset eivät kuulu.
Elämäni on mielenkiintoista. Minulla on kaksi kotimaata ja kotia, yksi Suomessa ja toinen Beninissä, puolisoni synnyinmaassa. Olen loputtoman utelias ja rakastan työtäni luovana kirjoittajana ja kääntäjänä. Jokainen kirja, jonka avaan, vie minut uuteen maailmaan, samoin jokainen elokuva, taidenäyttely ja konsertti. Liikun luonnossa ja tanssin aina kuin voin.
Joskus minulta kysytään, voisinko ryhtyä jollekin lapselle varamummoksi. Se ajatus ei kuitenkaan tunnu omalta. Itsellenikin yllätyksenä kaipaan nimenomaan omia, biologisia lapsenlapsia. Kyse on ennen kaikkea kaipuusta kasvattaa sukupuuta.
Juttelen silti lapsille pihalla, kaupan kassalla ja metrossa. Iloitsen siitä, että pihapiirissä asuu paljon lapsia. Minusta ei tule koskaan mummia, mutta maailmaan syntyy lapsia joka minuutti. Ehkä minusta voi olla iloa heille.
Kodin Kuvalehdessä 3/2025 Jaana-Mirjam kertoo myös, miten hänen omat vanhempansa suhtautuivat tyttären jäämiseen lapsettomaksi. Millaiset ajatukset nyt auttavat Jaana-Mirjamia surun hetkinä? Miltä tuntuu tavata ystäviä, joista on tullut isovanhempia? Entä miten Jaana-Mirjamin nykyinen puoliso suhtautui lapsiasiaan? Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Millaisia ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta Kodin Kuvalehden Ihmisten kesken -palstalla. Kirjoita ajatuksiasi alla olevaan kommenttikenttään tai lähetä meille sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Käsittelemme vastauksia ja yhteystietoja luottamuksellisesti. Lehdessämme julkaistujen kirjeiden lähettäjien kesken arvomme uutuuskirjoja ja muita palkintoja.
