Kai Lehtinen ei suin surminkaan haluaisi alkaa opetella uuden ihmisen taskuja ja tapoja.

LAPSET KASVOIVAT isoiksi ja muuttivat kotoa. Sitten me vaimon kanssa havahduimme siihen, ettei meillä ollutkaan enää mitään yhteistä. Paitsi tietysti asunto, mökki ja rutkasti velkaa.

Vuosien kuluessa jotenkin kasvoimme erillemme.

Meillä molemmilla on edessä vielä niin paljon mahdollisuuksia.

Uutta parisuhdetta ei ole kiire aloittaa, se tulee, jos on tullakseen. Ensin tutustutaan itseemme uudestaan ja nautitaan yksinolosta.

Näitä selityksiä on kuultu. Ensin kasvetaan yhteen ja sitten kasvetaankin erilleen. Mitä siinä välissä oikein tapahtuu? Kasvuhäiriö?

Ehkä olisi parempi, ettei alussakaan kasvettaisi niin yhteen. Ettei tulisi kummallekin jossain vaiheessa tukala olo.

Molempien juurille ei riitä ravinteita, jos kummatkin kilpailevat liian lähekkäin elintilasta. Tällainen kotitarvepienviljelijäkin tietää, että kasvit tarvitsevat tilaa, multavan maan ja välillä vähän lannoitteita, jotta saavat potkua kasvuun.

Nainen, joka meillä asuu, tuntuu lisäksi tietävän etukäteen, mitä aion sanoa tai jopa mitä ajattelen.

PITKÄÄN KESTÄNEESSÄ suhteessa oppii tuntemaan toisen kuin omat taskunsa. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi vielä tässä iässä alkaa opetella uuden ihmisen taskuja ja tapoja, tuntuu aika vaivalloiselta.

Houkuttelevalta ei tunnu sekään, että pitäisi mahdollisesti joustaa tai muuttaa omia, hyviksi havaittuja tapoja. Nainen, joka meillä asuu, on oppinut tuntemaan taskuni pohjia myöten ja lähestulkoon hyväksymään niiden ajoittain sekalaisenkin sisällön.

Nainen, joka meillä asuu, tuntuu lisäksi tietävän etukäteen, mitä aion sanoa tai jopa mitä ajattelen. Tämä toimii hyvin, kunhan muistan pitää ajatukseni kurissa enkä tule yllätetyksi.

Ajoittain tuntuu, että nainen tietää, mitä mieltä olen ennen kuin itse edes ehdin olla mitään mieltä. Tällainen taito tulee vasta pikkuhiljaa pitkän liiton myötä.

Melkein olen jo alkanut ripittää syntejä, vaikkei mitään tunnustettavaa edes tulisi mieleen.

ONNI LÖYTYY PITKÄÄN pitkään parisuhteeseen yksinkertaisista asioista. Ennen kaikkea siitä, että huomaa toisen olemassaolon joka arkipäivä.

Joskus tosin toisen huomioiminen ihan muuten vain herättää epäluuloja.

Niinä harvoina kertoina, kun olen tuonut kotiin kukkia, on nainen, joka meillä asuu, kysynyt tiukkaan sävyyn, mitäs pahaa sitä nyt on tehty. Melkein olen jo alkanut ripittää syntejä, vaikkei mitään tunnustettavaa edes tulisi mieleen.

Ehkä se kertoo, että voisi niitä kukkia vähän useamminkin tuoda.

Pitkässä parisuhteessa on tietysti ehtinyt olla monenlaisia vaiheita. Vuosien varrella on ollut tilanteita, jolloin molempien on täytynyt laskea kymmeneen. Ja sen jälkeen sataan.

Joskus on täytynyt seuraavana päivänä aloittaa laskeminen uudelleen ennen kuin on saanut sanottavansa muotoiltua ääneen lausuttavaan muotoon.

Kun heittelee virveliä muutaman tunnin, asiat voivat alkaa näyttää jo piirun verran paremmilta.

HÄTIKÖITYJÄ PÄÄTÖKSIÄ ei kannata tehdä. Parempi lähteä välillä vaikka kalaan. Kun heittelee virveliä muutaman tunnin, asiat voivat alkaa näyttää jo piirun verran paremmilta. Jos kotiin tullessa on kalansaalis mukana, päivä on loppujen lopuksi ihan onnistunut.

Kotona voi odottaa toinenkin osapuoli paremmalla tuulella, ehkä pieni hymynkare jo huulilla.

Mikä edes voi arjen keskellä olla mukavampaa kuin saada toiselta hymy, vaikka molemmilla olisi ollut kiireinen päivä ja olisi saavuttu kotiin rättiväsyneinä? Kärjekäs, turhanpäiväinen kommentti, joka väsyneenä oli juuri lipsahtaa huulilta, jää sanomatta. Omaa pahaa oloa tulee liiankin helposti kaadettua toisen päälle.

Nainen ei tosin välitä mistään tarpeettomasta.

KAIKEN SE KUITENKIN kestää. Siis se nainen, joka meillä asuu.

Ensi talvena ollaan asuttu saman katon alla jo 30 vuotta. Viimeistään silloin on taas kukkasten paikka.

Tai voisihan sitä jotain muutakin antaa.

Nainen ei tosin välitä mistään tarpeettomasta.

Voisikin hankkia jotain ihan tarpeeseen tulevaa ja hyödyllistä: vannesahan tai uuden akkuporakoneen. Molemmille löytyy käyttöä vanhassa talossa.

Ajatus on tärkein. Se, että muistaa toisen, rautakaupassakin. Se on sitä arjen substralia.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2013.

Mistä tunnistaa viisikymppisen naisen? Ainakin leukakarvapihdeistä ja viisi vuotta vanhasta profiilikuvasta, miettii Minna McGill.

Istuin taannoin iltaa viidenkympin molemmin puolin olevien naisten kesken. Kiitos, ystävät, ilman teitä ja ikätoveruuden tuomaa hellää ymmärrystä ei tästä elämänvaiheesta selviä. Näitäkin asioita siihen nimittäin kuuluu:

  1. Ihmettelet, kun tietokoneen välimuistista löytyvät yllättäen sanat mesoterapia, lämpöneulaus, valoimpulssihoito ja happokuorinta. Tunnet pientä syyllisyyttä siitä, että moisia ikää hämääviä vippaskonsteja olet edes ajatellut. Äitikin aina opetti, ettei luojan luomaa tarvitse muuttaa.
  2. Joudut jatkuvasti veivaamaan laseja nähdäksesi vuorotellen lähelle ja kauas. Lohduttaudu sillä, että ainakin yhden tutkimuksen mukaan seksikkäintä naisessa ovat aurinkolasit otsalla. Ehkä myös huoltoaseman alahyllyltä poimitut viiden euron lukulasit.
  3. Katsot aamulla työpaikan hississä peiliin ja tervehdit uutta tuttavuuttasi, tyynyn painaumaa poskella. Siellä se on, uskollinen ystäväsi, aamusta toiseen tästä eteenpäin.
  4. Jos et koskaan punastellut nuorena, nyt voit ottaa siitä kaiken irti. Onhan vain jännittävää, kun kuuma aalto iskee juuri silloin, kun osaat sitä vähiten odottaa.
  5. Aloitat lauseen ja unohdat, mitä olit sanomassa. Niin kävi usein nuorempanakin, mutta nyt mietit, onko se oire jostakin.
  6. Muistelet, miten hyvältä tuntui olla nuori ja notkea – mutta harkitse tarkoin. Nouset varovasti aamuisin sängystä ylös tai könyät pitkän ajomatkan jälkeen autosta ulos. Oiot jäsenet yksi kerrallaan kuin hyvä naprapaatti ikään.
  7. Saat varata aikaa iltatoimiin. Pese kasvot, hiero ja kuori, hanki pihdit. Yhtä varmasti kuin aurinko laskee, leuasta puskee uusi terhakka karva, joka kasvaa metrin päivässä, jollet toimi. Nyt. Heti. Päättäväisesti.
  8. Otat uusia kuvia itsestäsi, mutta Facebookin profiilikuvana on yhä viisi vuotta vanha otos. Se yksi ainoa hyvä.

TÄTÄ MIELTÄ. Ulkona oleminen muuttaa meitä enemmän kuin järjellä ymmärrämme, miettii Arja Kuittinen.

Ei tarvitse matkustaa kansallispuistoon eikä tehdä vaikuttavia ulkoilusuorituksia lokakuisessa tihkusateessa. Silti yksi parhaista keinoista oman onnellisuuden lisäämiseksi on se, että menee ulos.

Luonnossa hauskaa on se, miten hallitsemattomasti se meihin vaikuttaa. Vuodenaikojen ja säätilan muutokset koskettavat enemmän kuin voi järjellä ymmärtää. Harvassa muussa paikassa muuttuu jotenkin ihan toiseksi ilman erityistä yritystä.

Harvassa muussa paikassa voi myöskään tuntea jonkin hetken niin syvästi, että melkein alkaa itkettää. Luonnossa tajuaa avaruuksien kokoisia asioita ilman suurta pohtimista – tai ainakin kuvittelee, että tajuaa.

Ulkona tajuaa, kuinka arvokas on jokainen auringonnousu ainutkertaisena näytöksenään.

Suhteellisuudentajuakin lenkillä tulee ihan pyytämättä. Ymmärrystä siitä, miten kaikki on hetkellistä, murheet ohimeneviä ja miten arvokas on jokainen auringonnousu ainutkertaisena näytöksenään.

Jopa elämän kulumisen tajuaa paremmin luonnon keskellä. Ehkä myös siksi vuodenaikojen vaihtelu koskettaa niin paljon. Kasveissa ja niiden olemuksessa on vuoden eri aikoina jotain riipaisevaa: Kasvi on keväällä hento ja vaaleanvihreä, kesällä siitä tulee värikäs ja voimakas. Syksyllä se lakastuu ja kerää voimansa ytimiinsä, kunnes talvella lopulta katsoo sivusta ja kuolee.

Luonnon kiertokulussa on ihmeellisen samanlainen kaari kuin omassa elämässä. Pian koko elämä on ohitse, mutta "onhan eletty kerta!".

Satoi tai paistoi, tuuli tai tihutti, ulkoilu tekee aina hyvää. Muutut toiseksi. Näet toisin.