Kai Lehtinen ei suin surminkaan haluaisi alkaa opetella uuden ihmisen taskuja ja tapoja.

LAPSET KASVOIVAT isoiksi ja muuttivat kotoa. Sitten me vaimon kanssa havahduimme siihen, ettei meillä ollutkaan enää mitään yhteistä. Paitsi tietysti asunto, mökki ja rutkasti velkaa.

Vuosien kuluessa jotenkin kasvoimme erillemme.

Meillä molemmilla on edessä vielä niin paljon mahdollisuuksia.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Uutta parisuhdetta ei ole kiire aloittaa, se tulee, jos on tullakseen. Ensin tutustutaan itseemme uudestaan ja nautitaan yksinolosta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Näitä selityksiä on kuultu. Ensin kasvetaan yhteen ja sitten kasvetaankin erilleen. Mitä siinä välissä oikein tapahtuu? Kasvuhäiriö?

Ehkä olisi parempi, ettei alussakaan kasvettaisi niin yhteen. Ettei tulisi kummallekin jossain vaiheessa tukala olo.

Molempien juurille ei riitä ravinteita, jos kummatkin kilpailevat liian lähekkäin elintilasta. Tällainen kotitarvepienviljelijäkin tietää, että kasvit tarvitsevat tilaa, multavan maan ja välillä vähän lannoitteita, jotta saavat potkua kasvuun.

Nainen, joka meillä asuu, tuntuu lisäksi tietävän etukäteen, mitä aion sanoa tai jopa mitä ajattelen.

PITKÄÄN KESTÄNEESSÄ suhteessa oppii tuntemaan toisen kuin omat taskunsa. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi vielä tässä iässä alkaa opetella uuden ihmisen taskuja ja tapoja, tuntuu aika vaivalloiselta.

Houkuttelevalta ei tunnu sekään, että pitäisi mahdollisesti joustaa tai muuttaa omia, hyviksi havaittuja tapoja. Nainen, joka meillä asuu, on oppinut tuntemaan taskuni pohjia myöten ja lähestulkoon hyväksymään niiden ajoittain sekalaisenkin sisällön.

Nainen, joka meillä asuu, tuntuu lisäksi tietävän etukäteen, mitä aion sanoa tai jopa mitä ajattelen. Tämä toimii hyvin, kunhan muistan pitää ajatukseni kurissa enkä tule yllätetyksi.

Ajoittain tuntuu, että nainen tietää, mitä mieltä olen ennen kuin itse edes ehdin olla mitään mieltä. Tällainen taito tulee vasta pikkuhiljaa pitkän liiton myötä.

Melkein olen jo alkanut ripittää syntejä, vaikkei mitään tunnustettavaa edes tulisi mieleen.

ONNI LÖYTYY PITKÄÄN pitkään parisuhteeseen yksinkertaisista asioista. Ennen kaikkea siitä, että huomaa toisen olemassaolon joka arkipäivä.

Joskus tosin toisen huomioiminen ihan muuten vain herättää epäluuloja.

Niinä harvoina kertoina, kun olen tuonut kotiin kukkia, on nainen, joka meillä asuu, kysynyt tiukkaan sävyyn, mitäs pahaa sitä nyt on tehty. Melkein olen jo alkanut ripittää syntejä, vaikkei mitään tunnustettavaa edes tulisi mieleen.

Ehkä se kertoo, että voisi niitä kukkia vähän useamminkin tuoda.

Pitkässä parisuhteessa on tietysti ehtinyt olla monenlaisia vaiheita. Vuosien varrella on ollut tilanteita, jolloin molempien on täytynyt laskea kymmeneen. Ja sen jälkeen sataan.

Joskus on täytynyt seuraavana päivänä aloittaa laskeminen uudelleen ennen kuin on saanut sanottavansa muotoiltua ääneen lausuttavaan muotoon.

Kun heittelee virveliä muutaman tunnin, asiat voivat alkaa näyttää jo piirun verran paremmilta.

HÄTIKÖITYJÄ PÄÄTÖKSIÄ ei kannata tehdä. Parempi lähteä välillä vaikka kalaan. Kun heittelee virveliä muutaman tunnin, asiat voivat alkaa näyttää jo piirun verran paremmilta. Jos kotiin tullessa on kalansaalis mukana, päivä on loppujen lopuksi ihan onnistunut.

Kotona voi odottaa toinenkin osapuoli paremmalla tuulella, ehkä pieni hymynkare jo huulilla.

Mikä edes voi arjen keskellä olla mukavampaa kuin saada toiselta hymy, vaikka molemmilla olisi ollut kiireinen päivä ja olisi saavuttu kotiin rättiväsyneinä? Kärjekäs, turhanpäiväinen kommentti, joka väsyneenä oli juuri lipsahtaa huulilta, jää sanomatta. Omaa pahaa oloa tulee liiankin helposti kaadettua toisen päälle.

Nainen ei tosin välitä mistään tarpeettomasta.

KAIKEN SE KUITENKIN kestää. Siis se nainen, joka meillä asuu.

Ensi talvena ollaan asuttu saman katon alla jo 30 vuotta. Viimeistään silloin on taas kukkasten paikka.

Tai voisihan sitä jotain muutakin antaa.

Nainen ei tosin välitä mistään tarpeettomasta.

Voisikin hankkia jotain ihan tarpeeseen tulevaa ja hyödyllistä: vannesahan tai uuden akkuporakoneen. Molemmille löytyy käyttöä vanhassa talossa.

Ajatus on tärkein. Se, että muistaa toisen, rautakaupassakin. Se on sitä arjen substralia.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2013.

Manta

Kaunista tekstiä. Kun molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus on kunnossa, yhteiselämälle on edellytyksiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla