Kai Lehtisen joulu alkaa arkkitehtuurilla ja päättyy kilpailuun.

JOULUN VALMISTELUIHIN kuuluu meillä jokavuotinen, valtava rakennusprojekti.

Urakka alkaa joulukuun puolivälissä. Sitä ennen on arkkitehtuuria mietitty jo pidemmän aikaa: rakennetaanko perinteinen harjakattoinen mökki vai tällä kertaa jotain muuta?

Viikon sisällä valmistuu pari-kolmekymmentä taloa. Keittiön pöydät ja kaikki muut mahdolliset paikat ovat niitä täynnä. Lapset osallistuvat piparkakkutalojen koristeluun ja ennen kaikkea koristeiden syömiseen.

Jouluksi kaikki rakennelmat lahjoitetaan sukulaisille ja tuttaville, ja nainen, joka meillä asuu, vannoo, että ei koskaan enää.

Melkein kaksikymppisetkin voivat alkaa uskoa joulupukkiin ennen joulua.

NUORENA MINÄ JA nainen, joka meillä nykyään asuu, kiersimme monena jouluaattona joulupukkina ja tonttuna. Ylimääräinen tienesti oli kahdelle opiskelijalle tervetullut.

Poikamme on jatkanut perinnettä. Hän kiertää pukin vaatteissa vanhalla punaisella autollaan. Mahtaa lapsilla riittää ihmettelemistä, kun Korvatunturilta lähdetään nykyään matkaan Wartburgilla eikä poroilla.

Omat lapseni ovat jo sen ikäisiä, että luulisi suurimman jouluhössötyksen olevan talossamme takana. Hämmästyksekseni lähes kaksikymppiset nuoretkin voivat silti taantua lapsen tasolle ja alkaa uskoa joulupukkiin ennen joulua. Meillä ainakin.

Eteisen maton alle ilmestyy joka vuosi kirjeitä joulupukille, vaikka nuorimmainenkin on kohta mopoikäinen.

Liekö kyse siitä, että vanhoista uskomuksista on vaikea luopua? Taitaa olla helpompaa sujauttaa toivelista maton alle kuin isän taskuun.

Tänä vuonna aion olla nopeampi. Kirjoitan oman listani ennen lapsia. Sitten voimme kaikki kurkkia maton alle ja ihmetellä yhdessä päivittäin, milloin kirjeet lähtevät liikkeelle.

Yksi hienoimmista saamistani lahjoista on ollut nuorimmaisen aikanaan antama lipas, joka tuo hyvää mieltä.

EHKÄ KUUSEN ALLE taas muutama lahja ilmestyy. Minulle ainakin lahjoitetaan joka vuosi anopin kutomat, eripariset villasukat. Ne on tehty mittatilaustyönä, koska toisesta jalkaterästäni on jäljellä vain typistetty versio.

Yksi hienoimmista saamistani lahjoista on ollut nuorimmaisen aikanaan antama lipas, joka tuo hyvää mieltä. Aina kun on paha mieli, lippaasta nostetaan lappu. Siihen on harakanvarpain kirjoitettu viesti, esimerkiksi "sinulla on kiva parta". Hyvä mieli tulee heti.

Ehkä eniten joulupaketeistaan iloitsee pojan ja miniän koira. Se odottaa häntä heiluen lahjojen avaamista ja kuljettaa sitten ylpeänä saamiaan pehmoleluja ympäri huushollia.

Onkohan muuten kenelläkään toisella koiralla "mummolassa" omaa pehmolelukoria kuten sillä on meillä?

Aattoillan odotus tuntui sietämättömän pitkältä.

LAPSUUDESTA MIELEENI on jäänyt erityisesti yksi joulu. Meillä lahjoja ei saanut joulunakaan ylen määrin, joten ihmetystä herätti, kun Äijä oli tuonut isohkon paketin kuusen juurelle.

Joku meistä kolmesta veljeksestä oli käynyt kurkkimassa ja nähnyt, että paketissa luki "Lämmin henkäys isältä pojille".

Aattoillan odotus tuntui sietämättömän pitkältä. Kun vihdoin oli aika avata paketti, sieltä löytyi Äijän puhaltama ilmapallo.

Äijää nauratti kovasti. Meitä poikia ei yhtään.

Kun hän polkaisee jylinällä Sylvian joululaulun käyntiin, viimeistään siinä vaiheessa herää.

VIIME VUOSINA ANOPPI ja appiukko ovat viettäneet aattoiltaa kanssamme. Kirkossa käymisestä aattoiltana on tullut perinne. Pienellä paikkakunnalla lähes kaikki kirkkoon tulijat tuntevat toisensa, ja tutuille on mukava toivottaa hyvät joulut.

Mitä olisikaan aatto ilman tutun kanttorin ääntä! Kun hän polkaisee jylinällä Sylvian joululaulun käyntiin, viimeistään siinä vaiheessa herää. Jos siis on sattunut vaipumaan ajatuksiinsa.

Joistakin joulun perinteistä on turvallista pitää kiinni.

Iltamyöhällä kaiken syömisen ja aattotouhujen jälkeen alkaa yleensä appiukon ja minun kilpailu siitä, kumman pää retkahtaa sohvalla ensin kuorsauksen kera. Ainakin viime vuosina olen voittanut kilpailun ylivoimaisesti.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013.

Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.

Ongelmat täytyy selvittää – niin avioliitossa kuin työpaikalla, kirjoittaa Kai Lehtinen.

Se voi olla mustamaalaamista tai mitätöintiä, vähättelyä tai muuta epäasiallista kohtelua. Se voi olla ilmeitä, piikittelyä tai mykkäkoulua. Se voi olla hyvin huomaamatonta tai muidenkin havaitsemaa. Se lisää stressiä ja ahdistusta ja heikentää toimintakykyä. Niin mikä?

Sinikka Sokka lauloi aikoinaan, että ”työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen”. Entä jos ei tuo? Lumikki-sadussa kääpiöt taas lauloivat töihin mennessään ”Ain laulain työtäs tee”. Entä jos ei laulata?

Puhun työpaikkakiusaamisesta.

Kiusaaja ei välttämättä koe itseään kiusaajaksi

Itselläni ei ole kokemusta työpaikkakiusaamisesta, mutta sen kokeneita löytyy tuttavapiiristäni. Ulkopuolisena sitä kuuntelee uskomattomia tarinoita ja miettii, miksi ihmiset suostuvat sietämään kaltoinkohtelua tai seuraamaan vierestä muihin kohdistuvaa huonoa käytöstä.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Ongelmien vyyhtiä voi olla vaikea purkaa, jos se on syntynyt pikkuhiljaa.

"Aluksi tapahtumia ei kenties edes osaa sanoittaa."

Aluksi tapahtumia ei kenties edes osaa sanoittaa. Työkaveri lohkaisee epäasiallisuuksia muka vitsinä. Jos ympärillä nauretaan eikä tilannetta pidetä vakavana, voi olla vaikea edes mieltää olevansa työpaikkakiusattu. Epämääräinen paha olo tai unettomuus voivat vähitellen herättää tajuamaan, että kyse on vakavasta tilanteesta, johon pitäisi puuttua.

Kiusaaja ei välttämättä koe itseään kiusaajaksi, vaikka toisen oireilu aiheuttaisi jo toistuvia sairauslomia. Henkistä ylivaltaa voi olla vaikea todistaa. Jos ristiriitatilanteisiin ei puututa heti, ne kroonistuvat ja tulevat väärällä tavalla osaksi työyhteisön normaalia päivittäistä toimintaa.

Entä jos kiusaaja on esimies?

Jokaisella työpaikalla  on ristiriitoja ja erimielisyyksiä, mutta jos niistä pystytään puhumaan ja asioita selvitetään, ei kiusaamista niin helposti pääse syntymään. Ratkaisevassa roolissa on esimies.

Erityisen vaikea tilanne on, jos esimies itse kiusaa. Työyhteisöön voi olla pesiytynyt kielteinen ilmapiiri, jonka syyksi ei paljastukaan kuriton henkilökunta vaan epäloogisesti ja epäasiallisesti toimiva esimies. Pahinta on, jos esimies vain kasvattaa egoaan ja samalla huonontaa työnteon edellytyksiä.

Hyvässä työpaikassa on turvallinen ilmapiiri, jonka huomaa ulkopuolinenkin.

Hyvältä johtajalta vaaditaan hyviä ihmissuhdetaitoja ja vuorovaikutuskykyä. Ripaus nöyryyttä ja maalaisjärkeäkään ei ole pahitteeksi. Kaiken tulosjohtajuuden lisäksi tarvitaan tuntosarvet eli herkkyyttä havaita, jos työntekijät eivät voi hyvin.

Pomon pitäisi myös itse olla valmis ottamaan vastaan palautetta. Henkilökunta voisi välillä pitää esimiehelleen kehityskeskusteluja. Hyvä johtaja haluaa kuulla, luottaako henkilökunta häneen.

Aina ei voi olla samaa mieltä lähiesinaisen kanssa

Tuloksia saadaan vain, jos työntekijät voivat hyvin. Jos johtajalla ei ole sosiaalisia taitoja eikä kykyä oikeudenmukaisuuteen, ongelmia todennäköisesti syntyy.

Hyvässä työpaikassa on turvallinen ilmapiiri, jonka huomaa ulkopuolinenkin. Ihmiset viihtyvät, ja vaikeistakin asioista voidaan puhua avoimesti.

Samanlaista on toimivassa avioliitossa. Aina ei voi olla samaa mieltä lähiesinaisen kanssa, ja joskus tulee kinaa, mutta asiat puhutaan selviksi ennen nukkumaan menoa. Yleensä viimeistään seuraavana päivänä tai ainakin ensi viikolla. Ehdottomasti ennen joulua kuitenkin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2017.

Vierailija

Kai Lehtisen kolumni: Hyvä pomo pysäyttää työpaikkakiusaajan, ellei ole sellainen itse

Työpaikkakiusaaminen on vakava asia ja monet työpaikat ovat kuin aikuisten hiekkalaatikoita ja monesti muotoutuneet sellaiseksi useiden vuosien kuluessa ja kulloisenkin esimiehen hiljaisella hyväksynnällä. Itse kiinnittäisin huomiota ammatillisuuteen – tai oikeammin – sen puutteeseen. Jostain kumman syystä ammatillinen käyttäytyminen on monille hyvinkin vaikeaa ja sitä pitäisi oikein harjoitella. Työpaikalla ei olla kaveriroolissa vaan ammattiroolissa, vaikka sitten työn ulkopuolella...
Lue kommentti
Muusa

Kai Lehtisen kolumni: Hyvä pomo pysäyttää työpaikkakiusaajan, ellei ole sellainen itse

Esimies voi olla työpaikkakiusaaja ja opettaja voi olla koulukiusaaja. Kummassakin tilanteessa kiusatulla ei ole käytännössä mitään toivoa; paras on poistua tilanteesta. Eli vaihtaa työtä tai koulussa luokkaa. Yhteiskunnassamme kun kiusattu on aina se syntipukki, joka saa syyt niskoilleen kun kiusaajia kuunnellaan enemmän ja heitä uskotaan. Siinä ei auta rehtorin kanssa puhuminen tai työsuojelu, kun kiusaajat alkavat tosissaan perseilemään.
Lue kommentti

Riitta päätti erota Parkinsonin tautia sairastavasta miehestään 36 avioliittovuoden jälkeen. Hänestä se oli ainoa mahdollinen ratkaisu, mutta hinta oli kova: välit menivät sekä anopin että esikoispojan kanssa.

"Oikea käsi oli mennyt hervottomaksi ja tipahtanut ratista. Sen jälkeen auto oli ajautunut keskiviivalle, penkereelle, pientareelle ja takaisin, kunnes oli ollut pakko pysähtyä ja hengitellä. Loppumatka oli pitänyt ohjata vasemmalla kädellä.

Mieheni oli hermostunut ja järkyttynyt, kun hän kertoi minulle työmatkastaan, josta olisi voinut tulla viimeinen. Elettiin 1980-luvun loppua, Lauri ei ollut vielä neljääkymmentä. Seisoin eteisessä keskellä yötä ja ajattelin, miten hauras elämä lopulta on.

Asuimme Oulussa, mutta Lauri oli paljon tien päällä. Hän vastasi useiden elintarvikekauppojen toiminnasta eri puolilla Suomea. Teille oli vuosien mittaan osunut hirviä ja poroja, muutama rekkakin liian lähelle, mutta kontrolli ratin takana ei ollut koskaan pettänyt. Oli käsi kuulemma puutunut joskus, mutta ei näin pahasti. ’Ei hätää. Ei tässä mitään. Ei hätää’, Lauri lohdutteli minua."

Diagnoosi oli ensin helpotus

"Pitäisit miehesi pois ratista! Sehän on vaaraksi muille! Kännissä ajelee!

Ihmisillä oli oudon varma ajatus siitä, että mieheni on alkoholisti. Moni myös kertoi sen avoimesti. Kerran joku Laurin perässä ajanut oli soittanut poliisit, koska auto oli heittelehtinyt epäilyttävästi.

Laurin puhe sammalsi, mutta juoppo hän ei ollut.

Pahinta oli kuulla lasten koulukavereiden kommentteja: Juopon pojat! Miltä tuntuu, kun isä on aina kännissä?

Oli totta, että Laurin puhe sammalsi ja liikkuminen oli hapuilevaa, mutta juoppo hän ei ollut.

Hän itse oli varma, että oli tullut hulluksi. Kun korvien välissä heittää niin, että kontrolli omaan kehoon pettää, niin hulluuttahan sen täytyy olla.

Olin huolissani, tietysti, koko ajan enemmän ja enemmän. Lopulta Lauri meni lääkäriin.

Kun diagnoosi varmistui, se oli helpotus. Istuimme neurologin vastaanotolla odottamassa tuloksia, kun nuori lääkäri astui huoneeseen. Parkinson, hän sanoi saman tien.

Laurilla oli neurologinen sairaus, joka saa alkunsa, kun liikkeiden, asennon ja tasapainon säätelyyn osallistuvat hermosolut aivoissa alkavat hiljalleen tuhoutua. Oireita olivat vapina, liikkeiden hidastuminen, lihasten jäykkyys ja tasapainovaikeudet. Tauti oli parantumaton ja etenevä.

Minun teki mieli huutaa maailmalle, että katsokaa nyt, ihan oikea sairaus tämä on!

Laurin toive kuitenkin oli, ettemme kertoisi kenellekään. Emme edes pojillemme.

Anopilta oli vaikea pitää sairautta salassa. Olin hänen kanssaan erityisen läheinen. Ei ollut helppo kierrellä, vaihtaa puheenaihetta ja selitellä, kun tuli puhe Laurin oudoista oireista. Anoppi oli varma, että kyseessä on aivokasvain. Hän oli hirveän huolissaan.

Esikoiseen isän sairaus tuntui iskevän kovimmin. Hän otti huomaamattaan perheessä isän roolin.

Kun tajunnanmenetykset alkoivat olla enemmän sääntö kuin poikkeus, totuus oli pakko kertoa. Uutinen oli monille tavallaan hyvä. Tämä ei ole syöpä, Lauri ei kuole tähän eikä hän todellakaan ole kännissä. Tauti etenee, mutta pärjäämme kyllä.

Vanhin kolmesta pojastamme oli diagnoosin saamisen aikaan teini-ikäinen. Häneen isän sairaus tuntui iskevän kovimmin. Hänestä tuli vastuunkantaja, ja varmaan huomaamattaan hän otti perheessä isän roolin."

Riitta järjesti Laurille laitospaikan. "Tiedän, että laitoshoito olisi tullut ajankohtaiseksi hyvin pian joka tapauksessa. Sairaus oli edennyt niin pitkälle."
Riitta järjesti Laurille laitospaikan. "Tiedän, että laitoshoito olisi tullut ajankohtaiseksi hyvin pian joka tapauksessa. Sairaus oli edennyt niin pitkälle."

Teineistä saakka kuin paita ja peppu

"Tapasimme Laurin kanssa alkujaan Sonkajärvellä. Kurottelin A-tikkailla ja pesin valintamyymälän ikkunaa, kun linja-auto toi pihaan armeijasta päässeitä nuoria miehiä.

Lauri käveli tikkaiden juurelle ja sanoi jotenkin, että vau. Mehän tavataan sitten illalla lavalla, eikö? Olin 17-vuotias ja tietysti, että totta kai!

Muutimme parin vuoden välin. Olin koko ajan valmis kaikkeen.

Siitä illasta lähtien olimme kuin paita ja peppu, todellinen tiimi. Puhalsimme kaikissa asioissa yhteen hiileen. Teimme yhdessä töitä. Muutimme parin vuoden välein aina, kun työtilanne muuttui ja jossain kaupassa tarvittiin meitä enemmän kuin jossain toisaalla. Olin koko ajan valmis kaikkeen, mitä työ, perhe tai parisuhde vaativat.

Alahan kerätä pahvilaatikoita, kohta taas mennään, Lauri tapasi todeta. Niin sitä mentiin, kakarat kainaloon ja kapsäkit peräkonttiin. Tein kodin sinne, minne koti kulloinkin oli tarpeen tehdä.

Näin jälkeenpäin voin tunnustaa, että aina en olisi halunnut lähteä. Lapset niistä liikkeistä eniten kärsivät. Koulukaverit vaihtuivat liian tiuhaan.

Olen oikeastaan vasta nyt käynyt menneitä läpi ja kerrannut yhteistä tarinaamme. Laurin sairastumisen aikaan elämässämme oli niin paljon kaikkea: työt, lapset, tulevaisuuden miettiminen, omat tunteeni."

Yritin jaksaa, koska niin kuuluu tehdä

"Laurin sairaus eteni 2000-luvun alussa siihen vaiheeseen, että hänen piti jäädä kotiin. Minusta tuli omaishoitaja. Työskentelin samaan aikaan kaupassa ja nautin työstäni suunnattomasti, mutta arjen hallinta kävi aika pian mahdottomaksi.

Töissä ollessani olin huolestunut Laurista ja soittelin kotiin. Jos puhelin ei vastannut, jäin miettimään, miksi.

En nukkunut neljään vuoteen yhtään kokonaista yötä.

Soitin ja soitin. Ajatus harhaili. Onko hän lyönyt päänsä? Oli lähdettävä kotiin tarkistamaan tilanne. Usein Lauri oli kaatunut eikä päässyt ylös.

Minun piti olla yhtä aikaa joka paikassa, töissä ja kotona. Pojat olivat siinä vaiheessa jo onneksi omillaan, mutta riittämättömyys oli silti kova.

En nukkunut neljään vuoteen yhtään kokonaista yötä. Kello herätti parin tunnin välein, sillä Laurille piti antaa lääke ja muutenkin huolehtia, että kaikki oli hyvin.

Yritin jaksaa, koska niin kuuluu tehdä, mutta lopulta masennuin. Elin yli voimieni ja uuvuin. Ruokahalu katosi. En muistanut syödä, ja silloin kun muistin, ei tehnyt mieli. Laihduin muutamassa kuukaudessa 25 kiloa.

Kamppailin pari vuotta ennen kuin hyväksyin: en halua elää näin.

Aina, kun sain jonkun hoitamaan Lauria, urheilin. Vedin itseni ihan piippuun. Hiihdin vuodessa lähes 3 000 kilometriä. Kuntosalilla kävin kolme tai neljä kertaa viikossa. Kun elämä ympärillä mureni, sain voimaa siitä, että kykenin ylittämään rajani.

Kamppailin vielä pari vuotta ennen kuin hyväksyin: en halua elää näin. En päässyt spontaanisti mihinkään. Jos pääsinkin, huoli Laurin voinnista ei väistynyt.

Halusin lähteä ystävieni kanssa hiihtoreissuille Lappiin, kun kevään aurinko oli kirkkaimmillaan. Halusin käydä kahviloissa ilman huolta ja stressiä.

Lapsenlapsiakin meillä oli jo. Halusin riittää myös heille, mutta aikaa ja mahdollisuuksia heidän hoitamiseensa ei ollut."

Uusi rakkaus löytyi hiihtoladulta Ylläksellä.
Uusi rakkaus löytyi hiihtoladulta Ylläksellä.

Lauri ei ymmärtänyt eropäätöstäni

"Haluan eron. Olen järjestänyt sinulle sellaisen laitospaikan, jossa saat ympäri vuorokauden hyvää hoitoa ja jossa ihmiset ovat sinua varten, sanoin Laurille.

Olimme olleet naimisissa 36 vuotta. Olin 54-vuotias. Sanoin, että minulla on vielä terveitä vuosia, joista haluan nauttia. Että en jaksa näin.

Uutinen oli Laurille sokki. Hän ei ymmärtänyt päätöstäni.

En muista viikonpäivää enkä edes vuodenaikaa, jolloin kerroin erosta, mutta muistan Laurin järkytyksen. Uutinen oli hänelle sokki. Hän ei ymmärtänyt päätöstäni.

En syytä häntä siitä. Silti tiedän, että laitoshoito olisi tullut ajankohtaiseksi hyvin pian joka tapauksessa. Sairaus oli edennyt niin pitkälle.

Myimme omakotitalomme, ja muutin kerrostaloon. Ensimmäinen tunne oli huojennus: mihin kaikkeen minulla nyt onkaan aikaa.

Ratkaisuni oli minusta ainoa oikea, mutta helppo se ei ollut. Vanhin poikani otti eropäätökseni läheisistäni kaikkein raskaimmin ja kertoi sen minulle suoraan. Välit huononivat pitkäksi aikaa.

Eräs sukulainen sanoi, että olen huono ihminen, josta ei ole mummuksi. Mieluummin hän ottaisi kuulemma kadulta vieraan ihmisen kotiinsa kuin päästäisi minua enää lähelleen.

Anoppi lopetti yhteydenpidon. Kun soitin hänelle, hän sulki puhelimen.

Sanat satuttivat, mutta olin valmistautunut ottamaan iskuja vastaan. Ne eivät vaikuttaneet ajatuksiini, sillä olin tehnyt päätökseni, hyväksyttiin sitä tai ei.

Anoppini, joka oli minulle kuin äiti, lopetti yhteydenpidon. Kun soitin hänelle, hän sulki puhelimen.

Ei ole helppoa olla itselleen rehellinen tai tehdä ratkaisuja, jotka ovat monen mielestä ehkä väärin, mutta joiden itse tietää olevan ainoita oikeita vaihtoehtoja. Tuomitsijoita riittää aina.

Jos olisin tehnyt kaikki ratkaisuni muiden neuvojen ja ohjeiden mukaan, olisin melko solmussa. Poikien kanssa kävimme pitkiä keskusteluja, ja annoin heille tilaa tuntea kipunsa ja puhua tunteistaan. Se auttoi. Välit vanhimman poikani kanssa eivät ole vielä lämpimät, mutta hyvät kuitenkin.

Meistä kaikista ei ole omaishoitajaksi

Erosta on nyt kymmenen vuotta. Hyvä oloni näkyy ulospäin. Se on auttanut läheisiä hyväksymään ratkaisuni. Entiselle anopilleni soitin tänä syksynä, ja nyt hän suostui puhumaan kanssani. Vaihdoimme kuulumiset asiallisesti hyvässä hengessä. Luulen kyllä, että puhelu kouraisi meitä molempia.

Laurin kanssa olemme hyvissä väleissä ja käyn katsomassa häntä usein, vaikka olen uusissa naimisissa. Tapasin uuden puolisoni Ylläksellä, missä olin hiihtoreissulla ystäväni kanssa. Olin puhdistamassa suksien pohjaa nuoskalumesta, kun Reino hiihti paikalle ja pyysi saada auttaa. Vuotta myöhemmin tapasimme samassa mutkassa uudelleen, ja se oli menoa sitten.

Olen ymmärtänyt, että ellen hoida ensin itseäni, en voi hoitaa muita.

Totta kai tunnen yhä pistoja sydämessäni siitä, että en jaksanut hoitaa miestäni. Olen kuitenkin vuosien kuluessa ymmärtänyt sen, että ellen hoida ensin itseäni, en voi hoitaa muita. Olen riittävän hyvä muille vasta sitten, kun olen hyvä myös itselleni.

Omaishoitajille nostan hattua. He tekevät raskasta ja tärkeää työtä. Meistä kaikista ei sellaiseen elämään ole.”

Riitan, Laurin ja Reinon nimet on muutettu.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2017.

mietityttää

Riitta, 64, uupui miehensä hoitamiseen – Parkinsonin tauti päätti 36 vuoden liiton: ”Ainoa oikea ratkaisu”

Miksi piti erota, eikö laitospaikan saaminen ja omaishoitajuudesta luopuminen olisi riittänyt? En tuomitse mutta tuntuu pahalta että ihminen hylätään silloin kun hän on heikoimmillaan. Ollut todella kova paikka miehelle. Hänellä ei ollut mahdollisuutta uuteen elämään ja suhteeseen toisin kuin vaimolla. Parkinsonin tauti ei muuta psyykeä, vie ainoastaan liikuntakyvyn. Entä jos tilanne olisi ollut toisinpäin ja vaimo olisi sairastunut?
Lue kommentti
Oikea päätös

Riitta, 64, uupui miehensä hoitamiseen – Parkinsonin tauti päätti 36 vuoden liiton: ”Ainoa oikea ratkaisu”

Ainoa oikea ratkaisu. Jos hän olisi jatkanut miehensä omaishoitoa, olisi potilaita ollut kohta kaksi...kaikilla meillä ei vain ole samalla lailla voimavaroja ja on rohkeutta tunnustaa se. Millähän oikeudella vanhin poika tuomitsi äitinsä, oliko itse hoitanut isäänsä 24/7/365? Itse en haluaisi, että kukaan uhraa oman elämänsä, jos sattuisin vakavasti sairastumaan. Hyvä, että teit ratkaisusi -kellään muulla ei ole oikeutta sitä tuomita, kukaan muuhan ei elä elämääsi!
Lue kommentti