Muistisairas mammani ei muista enää itseään, mutta minä en unohda. Kirjoitin hänelle kirjeen.

Hei mamma!

Viimeksi kun kävit kylässä, olit unohtanut hampaasi kotiin.

Olit suloisempi kuin koskaan. Pehmeä ja kaunis, hieman vauvan näköinen, mutta silti sinä.

Istuit vastapäätä minua, etkä sittenkään istunut. Katselit minua kuin vierasta, varautuneesti ja ystävällisesti. Katselin takaisin.

Tuli ikävä sinua.

Koska olet unohtanut kuka olet, kertaan: Olet 86-vuotias isoäitini ja sairastat Alzheimerin tautia. Emme voi enää jutella. Et puhu etkä muista. Et laula enää pikkutuhmia karjalaislaulujasi ja syöt vain jos syötetään.

Päätin silti kirjoittaa sinulle kirjeen. Et pysty lukemaan sitä, mutta ei se mitään. Tämä on niin sanottua kirjallisuusterapiaa. Kuulen jo naurusi korvissani. Olet tolkun nainen ja kutsuisit tätä höpönlöpöksi, mutta anna kun selitän: Psykologit väittävät, että mieltään voi puhdistaa kirjoittamalla kirjeen, jota ei ole tarkoitus lähettää. Siihen voi suoltaa tunteensa sensuroimatta ja sen jälkeen kirjeen voi repiä. Tulee kuulemma parempi olo.

Minä kirjoitan, koska haluan sanoa sinulle pari valittua sanaa.

Jos en ole muistanut kertoa, mitä olen sinulta oppinut, nyt kerron:

1. Juhli kun voit. Kun olin pienenä mökillä, aina jossain vaiheessa huomasin, että olit kadonnut. Löysin sinut saunasta, ylälauteilta vihtomasta. Olimme saunoneet jo alkuillasta yhdessä, mutta sinä olit hipsinyt salaa yksin yösaunaan. Näin kuinka nautit. Sinulta opin, että aina kannattaa saunoa pidempään, vaivautua toisiinkiin löylyihin, pulahtaa kylmäänkin veteen. On elämän haaskausta lähteä juhlista kesken.

2. Älä haikaile. Olit ylpeä työstäsi myyjänä tavaratalon takkiosastolla. Menit rallatellen töihin. Olit tyytyväinen. Suurempaa saavutusta en keksi.

3. Huoli vain hyvää. Nuorena uskalsit päästää irti suhteesta, joka ei toiminut, vaikka siihen aikaan niin ei tehty. Sen jälkeen löysit miehistä parhaan. Sama mies pitää kädestäsi kiinni vielä nytkin, sairaalassa.

4. Ei se niin vakavaa ole. Olit jämpti ja huolehtivainen ja varsinkin hassu. Vääntelit sanoja, saantelit vänöjä, etkä aina edes kovin onnistuneesti, mutta vääntelit kuitenkin. Sait naurukohtauksia. Sait minut tuntemaan, ettei se niin vakavaa ole. Ei yhtään mikään.

Olet rakas. Ei minulla muuta.

Nytkö tämä pitää repiä?

Annan isoäiti kuoli viime vuonna.

 

Sairastaako sinun läheisesi muistisairautta? Oletko löytänyt tavan kommunikoida hänen kanssaan? Kerro Kommentoi-kentässä!

 

Kirjoittaja tuntee olonsa sitä kevyemmäksi, mitä useampaa sukupolvea hän mielessään kantaa.
Kirjoittaja tuntee olonsa sitä kevyemmäksi, mitä useampaa sukupolvea hän mielessään kantaa.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Väitetään, että vanhentuessaan ihminen tulee yhä enemmän omaksi itsekseen.

Minulle on käynyt päinvastoin. Täytän tänä kesänä 45 ja muutun koko ajan enemmän äidikseni, isäkseni, isosiskokseni, mammakseni ja mummukseni.

Parikymppisenä olin mielestäni kovinkin yksilöllinen – tai ainakin yritin olla.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen oma itseni. Se tuntuu yllättävän hyvältä.

Enää en. Vuosi vuodelta näen selvemmin, että käyttäydyn vieraiden ihmisten seurassa täsmälleen kuten äitini. Näen peilikuvastani nykyään myös äidin naururypyt ja tanssityylin. Otsastani on tullut isän otsa, vitseistäni isän vitsejä. Terävän nenäni olen perinyt mummultani. Mammaa minussa on tapa käveleskellä ympäri pihaa kädet selän takana. Kun hymyilen, näytän lasteni mielestä ihan siskoltani, en itseltäni. Ääneni on sekoitus äitiä ja siskoa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen oma itseni. Se tuntuu yllättävän hyvältä.

Kun ei tarvitse ottaa paineita siitä, että on oltava kamalan ainutlaatuinen, vapautuu olemaan, noh, oma itsensä.

Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.
Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Paina peukaloa ja pikkurilliä tiukasti yhteen – molemmissa käsissä”, lapsi huudahti, kun olin aivastamaisillani. Ehkä säikähdin kimakkaa, yllättävää ääntä, mutta aivastus jäi tulematta. Tai sitten taika oli 8-vuotiaan neuvossa, jonka hän oli saanut mummiltaan.

Opin lapseltani myös kaksi tapaa päästä eroon hikasta. Kun hikka on tuloillaan, tulee toisen pitää käsiään hikottelevan korvilla ikään kuin kuppeina. Sinne menisi hikka. Toisessa tavassa roikutaan sängyltä pää alaspäin ja pidätetään samalla henkeä.

Lapsi on hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole.

Välillä konsti auttaa, useimmiten ei. Lapsi on kuitenkin hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole. Siksi kuuntelen lapseni mummilta saamia neuvoja tarkasti. Yksi toimii erityisen hyvin.

Jos alkaa palella, ratkaisu ei suinkaan ole juoksentelu, hypähtely ja lisävaatetus. Niiden sijaan alamme nostella olkapäitämme ylös rytmikkäästi. Samalla taitamme kämmenselät ranteiden kohdilta ylöspäin. Kyllä alkaa veri kiertää ja vilu ka­toaa. Teho on testattu niin talvella hiihtolenkillä kuin kesällä aamu-uinnin jälkeen.