Rakkauttaan voi näyttää monella tavalla. Minä rakastan ruualla.

Tunnustan, minä rakastan ruualla.

Minäkin. Taustalla vaikuttavat vankat perinteet:

Mummo lakkasi tyrkyttämästä vieraalle herkkupaloja vasta, kun tämä peitti lautasen käsillään.

Isä oli yhtä hymyä, kun sai viedä suvun ravintolaan ja kustantaa kaiken. ”Tottahan minä perheeni ruokin”, hän sanoi.

Äiti kattaa aina käydessäni pöytään lihaa, kalaa, perunoita, juurespaloja, salaattia, piirakoita, leipää, leikkeleitä, puuroa ja kiisseliä. Ja pahoittelee, ettei sattunut olemaan mitään tarjottavaa.

Kun vuosia sitten lasten kaveri sanoi ruuastani ”yäk”, poistuin parvekkeelle hengittämään. Omille lapsille tähdensin ja alleviivasin, että ruokaa ei koskaan sanota pahaksi. Luulin, että opetin heille hyviä tapoja, mutta ei se sitä ollut. Minulle ”yäk ruuallesi” tarkoittaa samaa kuin ”yäk rakkaudellesi”.

Mikä siis on jouluni tähtihetki? Tietysti se, kun neljä sukupolvea istuu kahteen kertaan jatketun ruokapöytämme ääreen, ja pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin mussutusta, rouskutusta ja astioiden kilinää.

Se on rakkauden ääni.

Mitä yhteinen ateria sinulle merkitsee?