Vastaopitut lausekuviot pistävät veren kohisemaan, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.
ON TAAS SE AIKA vuodesta. Ne putkahtelevat esiin kaikkialta ja houkuttavat poimimaan käteen, tulevat öisin uneen. Kiiltävät ja koskemattomat, painosta tuoreet kansalaisopistojen opistoesitteet.
Esitteiden selaaminen aiheuttaa minussa sisäistä kihelmöintiä. Haaveilen siitä, miten sivistäisin itseäni illat läpeensä.
Pari vuotta sitten osallistuinkin ruotsin kertauskurssille. Opettaja oli loistava, me oppilaat emme. Ja älkää nyt kurssitoverit älähtäkö!
Puhun nyt siitä perisuomalaisesta paniikista, joka meihin iski potentiaalisen virheen äärellä. Opettaja kysyi helpon kysymyksen, ja me teeskentelimme olevamme vaativan kynänteroitussession keskiössä, josta ei noin vain irrottauduta verbejä taivuttelemaan.
Ryhmätyötehtävät olivat eri juttu. Pienissä porukoissa uskalsimme sanoakin jotain. Opettaja jakoi kontaktimuovilla suojattuja paperiliuskoja, joihin hän oli kirjoittanut kysymykset. Siinä meistuimme, vapaatkansalaiset, ja keskustelimme kankeasti lempiväreistämme.
TUNNIN JÄLKEEN olin kiihtyneessä tilassa. Uni ei meinannut tulla millään, kun verbit hilluivat päässä ja vastaopitut lausekuviot pistivät veren kohisemaan. Oppiminen aiheutti kaikkivoipaisuuden tunteen. Jos opin käänteisen sanajärjestyksen, pystyn mihin vain!
Opiskelu ihan vain huvikseen on mahtavaa, mutta vähintään yhtä mahtavaa on ottaa aikuisena haltuun asia, joka jäi lapsena harrastamatta.
Pari keski-iän kynnyksellä koputtelevaa tuttavaa harrastaa uimahyppyjä, ja ystävä vietti viikon hevosleirillä. Aikuisten luistelukouluihinkin on tulijoita jonoksi asti.
Itse tuijotin lapsena telkkarista huumaantuneena kilpatanssia. Halusin tiukan nutturan ja oranssiin vivahtavan rusketuksen, halusin liukua pitkin parkettia sulavasti kavaljeerini kanssa. Mutta ei meidän kylällä ollut moiseen mahdollisuutta. Lähin tanssitunti oli tunnin ajomatkan päässä ja treenejä monet viikossa.
Ei tullut kuuloonkaan.
Päädyin tanhuihin oman kylän seurantalolla.
Tanhussa ei ollut ihan samaa kuumaa tunnelmaa ja glamouria kuin kilpatanssissa, mutta kehooni jäi muisto pieksujen ja pään välisestä yhteistyöstä niin, että kun vuosia myöhemmin uskaltauduin salsatunneille, osasin liikuttaa kinttujani suurin piirtein rytmissä. Kun vielä sain kavaljeeriksi oikean eteläamerikkalaisen, olin syvästi onnellinen.
LAPSUUDENHAAVEIDEN toteuttamisen aikuisiällä pitäisi olla samanlainen perinne kuin rippikoulu tai armeija. Siihen pitäisi jokaisella olla aikaa ja rahaa.
Pakkovapaata töistä, että porukka saa harrastaa! Olen takuuvarma, että jos työputken keskeltä nappaa aikaa päämäärättömään oppimiseen, työuraa voi huoletta pidentää toisesta päästä. Suomi nousuun harrastamalla!
Kerran lomamatkalla silloin nelivuotias poikamme opetteli uimaan. Katsoin aurinkotuolista, kuinka vilkas poika kauhoi tuntitolkulla allasta päästä päähän. En ollut koskaan nähnyt tyyppiä niin rauhallisena. Lopulta houkuttelin vesipedon syömään.
Ruokailun päätteeksi otin esiin pari postikorttia ja ehdotin, että kirjoittaisimme mummuloihin tervehdykset yhdessä.
Poika hermostui: "Ei loma ole postikorttien kirjoittamista varten. Se on uuden oppimista varten."
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2014.
