Vastaopitut lausekuviot pistävät veren kohisemaan, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

ON TAAS SE AIKA vuodesta. Ne putkahtelevat esiin kaikkialta ja houkuttavat poimimaan käteen, tulevat öisin uneen. Kiiltävät ja koskemattomat, painosta tuoreet kansalaisopistojen opistoesitteet.

Esitteiden selaaminen aiheuttaa minussa sisäistä kihelmöintiä. Haaveilen siitä, miten sivistäisin itseäni illat läpeensä.

Pari vuotta sitten osallistuinkin ruotsin kertauskurssille. Opettaja oli loistava, me oppilaat emme. Ja älkää nyt kurssitoverit älähtäkö!

Puhun nyt siitä perisuomalaisesta paniikista, joka meihin iski potentiaalisen virheen äärellä. Opettaja kysyi helpon kysymyksen, ja me teeskentelimme olevamme vaativan kynänteroitussession keskiössä, josta ei noin vain irrottauduta verbejä taivuttelemaan.

Ryhmätyötehtävät olivat eri juttu. Pienissä porukoissa uskalsimme sanoakin jotain. Opettaja jakoi kontaktimuovilla suojattuja paperiliuskoja, joihin hän oli kirjoittanut kysymykset. Siinä meistuimme, vapaatkansalaiset, ja keskustelimme kankeasti lempiväreistämme.

TUNNIN JÄLKEEN olin kiihtyneessä tilassa. Uni ei meinannut tulla millään, kun verbit hilluivat päässä ja vastaopitut lausekuviot pistivät veren kohisemaan. Oppiminen aiheutti kaikkivoipaisuuden tunteen. Jos opin käänteisen sanajärjestyksen, pystyn mihin vain!

Opiskelu ihan vain huvikseen on mahtavaa, mutta vähintään yhtä mahtavaa on ottaa aikuisena haltuun asia, joka jäi lapsena harrastamatta.

Pari keski-iän kynnyksellä koputtelevaa tuttavaa harrastaa uimahyppyjä, ja ystävä vietti viikon hevosleirillä. Aikuisten luistelukouluihinkin on tulijoita jonoksi asti.

Itse tuijotin lapsena telkkarista huumaantuneena kilpatanssia. Halusin tiukan nutturan ja oranssiin vivahtavan rusketuksen, halusin liukua pitkin parkettia sulavasti kavaljeerini kanssa. Mutta ei meidän kylällä ollut moiseen mahdollisuutta. Lähin tanssitunti oli tunnin ajomatkan päässä ja treenejä monet viikossa.

Ei tullut kuuloonkaan.

Päädyin tanhuihin oman kylän seurantalolla.

Tanhussa ei ollut ihan samaa kuumaa tunnelmaa ja glamouria kuin kilpatanssissa, mutta kehooni jäi muisto pieksujen ja pään välisestä yhteistyöstä niin, että kun vuosia myöhemmin uskaltauduin salsatunneille, osasin liikuttaa kinttujani suurin piirtein rytmissä. Kun vielä sain kavaljeeriksi oikean eteläamerikkalaisen, olin syvästi onnellinen.

LAPSUUDENHAAVEIDEN toteuttamisen aikuisiällä pitäisi olla samanlainen perinne kuin rippikoulu tai armeija. Siihen pitäisi jokaisella olla aikaa ja rahaa.

Pakkovapaata töistä, että porukka saa harrastaa! Olen takuuvarma, että jos työputken keskeltä nappaa aikaa päämäärättömään oppimiseen, työuraa voi huoletta pidentää toisesta päästä. Suomi nousuun harrastamalla!

Kerran lomamatkalla silloin nelivuotias poikamme opetteli uimaan. Katsoin aurinkotuolista, kuinka vilkas poika kauhoi tuntitolkulla allasta päästä päähän. En ollut koskaan nähnyt tyyppiä niin rauhallisena. Lopulta houkuttelin vesipedon syömään.

Ruokailun päätteeksi otin esiin pari postikorttia ja ehdotin, että kirjoittaisimme mummuloihin tervehdykset yhdessä.

Poika hermostui: "Ei loma ole postikorttien kirjoittamista varten. Se on uuden oppimista varten."

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2014.

On kummallinen ajatus, että eletty elämä ei saisi näkyä ihmisestä. Yhtä kummallista olisi, jos joku kävisi ruiskumaalaamassa syksyisiä pihapuitaan vihreällä, kirjoittaa Anna Krogerus.

Esikoisen uusi luokkakaveri pyöräili ohitsemme, kun kävelimme kylänraittia päiväkodille päin. Minä könkkäsin kyynärsauvoineni jalka kipsissä. Esikoinen oli mukana vain avustajana, hänen oli määrä työntää kuopus rattaissa kotiin.

”Onks toi sun mummo?”

”No eiku äiti.”

Siinä vaiheessa oli pakko puuttua puheeseen:

”Ai, luulitko mua mummoksi, kun mulla on nää kepit?”

”No ei, kun sun tukka on tollanen.”

”Ai harmaa, vai?”

”Niin.”

Poika jatkoi iloisesti keulien matkaansa aavistamatta lainkaan, että erään keski-ikäisen äidin mummoneitsyys oli juuri mennyt. Wikipedia ei tunne käsitettä, mutta tarkoitan hetkeä, jona naista ensimmäisen kerran luullaan jonkun mummoksi. Laskeskelin nopeasti, että ollakseni esikoiseni ikäisen lapsen mummo minun olisi pitänyt saada lapsi 17-vuotiaana ja hänen taas saada lapsi samassa iässä.

Mutta totta. Harmaita on, enkä välitä värjätä niitä piiloon. Huomasin ensimmäiset harmaat hiukseni jotakuinkin kolmevitosena, kun vanhempi tyttäreni oli vastasyntynyt. Se tuntui kuin merkiltä. Nuorempana olin kyllä värjännyt tukkaani ihan vain vaihtelunhalusta ja ehkä myös siksi, että ohut tukka näytti hetken komeammalta värjättynä. Olin saanut tyttären, en siis ollut enää tyttönen. Ajattelin, että harmaat hiukset ovat elämänkokemukseni kruunu, jota en halua piilotella.

En myöskään halua opettaa lapsilleni, että naisen vanheneminen on jotenkin hävettävä, peiteltävä asia. Harva myöntää, että olisi. Silti botoxia ja pakkelia kuluu rutkasti sen kätkemiseen, että vuodet vierivät. Ikinuorekkaan olemuksen vaaliminen on kova homma. Ja iso bisnes.

Poikkeuksellisen kauniilla tai komealla ulkomuodolla saa paljon huomiota ja muutakin hyvää aivan ilmaiseksi. On ymmärrettävää, että siihen takertuu. Toisaalta tunnen kuvankauniita ihmisiä, joille kauneus on aina ollut vankila. Kaunottarella voi olla vahva kokemus siitä, ettei hänen sisintään ole koskaan nähty. Silloin vanheneminen voi olla helpottavaakin.

"Kuopuksemme täyttää pian kaksi ja aion lopettaa imetyksen. Koska olen kymmenen viime vuotta ollut lähes katkotta joko raskaana tai imettänyt, siirtymä on minulle merkityksellinen."

On kummallinen ajatus, että eletty elämä ei saisi näkyä ihmisestä. Yhtä kummallista olisi, jos joku kävisi ruiskumaalaamassa syksyisiä pihapuitaan vihreällä. Aivopestäänkö meitä ikuisen nuoruuden ihanteeseen, jotta kauneusbisnes kannattaisi? Kertooko se kulttuurimme kyvyttömyydestä käsitellä kuolemaa?

Suunnittelen parhaillaan juhlia. Kuopuksemme täyttää pian kaksi ja aion lopettaa imetyksen. Koska olen kymmenen viime vuotta ollut lähes katkotta joko raskaana tai imettänyt, siirtymä on minulle merkityksellinen. Tunnen tarvitsevani jonkinlaisen rituaalin päästäkseni tästä elämänvaiheesta eteenpäin.

Kutsun juhlaa ”Kuutamojuhlaksi”. Sen on tapahduttava täydenkuun yönä, koska astun naisen elämäni jälkipuoliskolle. Kuu on täyttynyt, samoin syli. Nyt alkaa kuun vähenemisen aika, salaperäinen ja viisas vanhenevan naisen elämä.

En halua romantisoida vanhuuden vaivalloisia puolia. Muistan, miten äitini kummitäti kerran puuskahti kremppoihinsa kypsyneenä: ”Mä olen niin kyllästynyt olemaan vanha!”

Jokaisessa elämänvaiheessa on rikkautensa ja raskaat puolensa. Yksi siirtymäriitin tärkeä merkitys onkin kääntää vääjäämätön haluttavaksi. Suhteessa vanhenemiseen meidän on opittava se taito uudelleen.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/17.

45 v.

Anna Krogerus: Hyvästi, mummoneitsyys! En halua värjätä harmaitani piiloon

No kukin tekee tyylillään ja onneksi jokainen voi valita mitä tekee. Itse olen 45 v. ja nuorin lapsi on juuri tullut täysi-ikäiseksi. En tunne itseäni mummoksi enkä näytä mummolta. Harmaita hiuksia puskee muutamia, mutta onneksi värit on keksitty. Myös äitini ja anoppini värjäävät hiuksiaan vaikka ovat yli 70 v. Jos kaksivuotiaan äiti päästää itsensä mummon näköiseksi, niin pitkä "vanhuus" on edessä :-)
Lue kommentti

TÄTÄ MIELTÄ: Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa ahdistelija, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Onneksi #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat, miettii Salla Stotesbury.

Kun ultraaja kertoi kolmannessa raskaudessani, että pojalta täällä vahvasti näyttää, hätkähdin hiukan, sitten hymyilin. Kahden tytön jälkeen ajatus poikalapsesta oli vähän yllättävä. Onnellinen olen tietysti kaikista lapsistani, ja aivan yhtä onnellinen olisin ollut kolmannesta tytöstäkin. Hätkähdys liittyi enemmänkin siihen, mitä minä osaisin pojalleni opettaa. Omaa kokemusta poikana olemisesta kun ei ole.

Todellisuudessa ensimmäisten parin vuoden aikana ei ole ollut eroa siinä, miten lapsen kanssa ollaan, ei ainakaan sukupuoleen liittyviä. On luettu samoja kirjoja kuin siskojen kanssa, leikitty samoilla palapeleillä, muovieläimillä, Duploilla ja barbeilla. Ihailtu samoja autoja ja Korkeasaaren asukkeja.

Ehkä erot tulevat eteen myöhemmin – viimeistään siinä vaiheessa, kun isosiskot joutuvat pohtimaan, uskaltaako tulla yöbussilla kotiin tai minkä hetken valitsisi kesätyöpaikalla kahvipaussille, ettei joudu jäämään pomon kanssa kahden taukohuoneeseen. Tai mitä tehdä, kun keskellä kirkasta päivää pankkiautomaatilla tuntematon käsi kouraisee äkkiä takapuolesta (minä potkaisin). Poikien kanssa näistä tuskin keskustellaan. Mutta ehkä nimenomaan pitäisi.

Kenenkään ihmisarvoa ei saa viedä 

Tämän viikon #MeToo-ahdistelukeskustelussa on kuulunut myös ääniä, joissa äidit kiittävät onneaan, että heillä on vain poikia – eipä tarvitse murehtia ahdisteluongelmia, kun lapset kasvavat.

Minä päinvastoin murehdin tuplasti. Eivät pojatkaan ole koskemattomia seksuaalisen häirinnän suhteen. He kohtaavat sitä myös, sekä miesten että naisten taholta, vaikka todennäköisesti paljon harvemmin kuin tytöt.

Miten tehdään pojalle selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä? Kummallisen moni ei tunnu sitä eroa hahmottavan.

Ja sitten on tämä toinen puoli: entä, jos poikani olisikin se, joka ahdistelee?

Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa kusipää, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Miten saisin poikani jo pienestä pitäen ymmärtämään sen itsestään selvän asian, että jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja ihmisarvoon – riippumatta esimerkiksi sukupuolesta, ammatista, kellonajasta, sivukujan pimeyden asteesta tai hameenhelman pituudesta?

Halaa, rutista, ota kainaloon – kerro, että hän on tärkeä

Onneksi on Jari Sinkkonen. Kokenut lastenpsykiatri antoi Helsingin Sanomissa poikalasten(kin) vanhemmille viisaita vinkkejä.

Sinkkosen mukaan seksuaalisen ahdistelun ytimessä on pojan tai miehen ajatus omasta riittämättömyydestään. Siihen taas auttaa, kun kasvattaa pojan arvostamaan muiden lisäksi itseään.

Halaa, rutista, ota kainaloon, kerro, että hän on tärkeä. Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita, neuvoi Sinkkonen HS:ssä.

Tämän ehkä osaan. Kunpa vain muistaisin tehdä sitä koko poikani lapsuuden ajan – silloinkin, kun taaperosta kasvaa koululainen ja myöhemmin pitkäsäärinen teini.

"Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita."

Eikä se tietenkään yksin minun asiani ole. Sinkkosen mukaan ratkaiseva rooli on silläkin, miten poikalapsen isä osoittaa rakkauttaan: mielellään mahdollisimman konkreettisesti sanoin ja teoin. Meillä sekään ei toistaiseksi ole ollut ongelma.

Aika piankin tulee aika jutella pojan kanssa siitä, miten ilmaista ihastumisensa niin, ettei toinen tunne oloaan epämukavaksi. Tehdä selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä; kummallisen moni ei tunnu sitä hahmottavan. Kertoa hänelle, että kosketuksen ja läheisyyden rajat piirtää jokainen ihan itse, ja että niistä rajoista on jokaisella myös oikeus muuttaa mieltään.

Siis aivan samat asiat, jotka käymme läpi pojan isosiskojen kanssa.

Ehkä tästä vielä selvitään. Ainakin #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat.

Vierailija

Miten kasvattaisin pojastani miehen, joka osaa kunnioittaa myös naista?

Ihminen, valkoinen mies, poika tuhoaa kaiken. Päivän hesarin mukaan tutkijaryhmä havainnut että hyönteiset vähentyneet lähes olemattomiin 27 vuodessa. Tarkoittaa, että jos tahti jatkuu, pölyttäjät loppuvat ja ruoka loppuu. Miksi ihminen, valkoinen mies ei ymmärrä, että hän ei ole kaiken keskus. Tänne pitäisi tulla nöyränä, koskea niin vähän luontoom kuin pystyy, kun ihmiset rakentavat pihaksi keinotekoisen pläntin asfalttia ja montasorikkaruohotonta nurmikkoa, laittavat mastoja, meluavat,...
Lue kommentti