Mikä on sinun erikoisin juhlapaikkasi?
Vain metsä juhlapaikkani olla saa.
Vain metsä juhlapaikkani olla saa.

Synttärit ravintolassa? Ei kiitos. Näin rakentuvat viisikymppiset keskelle metsää. Vain poikamiehiä puuttuu.

Kuusikossa kuhisee

Makaan sammalvuoteella vähän väsyneenä. Kuusikko suhisee lempeästi. Olen hyörinyt metsäpalstallani Pohjois-Karjalassa kolmisen tuntia, irrottanut sitkeän kannon ja tasoittanut telttasaunan paikan.

Kesäkuussa pidän lammen rannalla 50-vuotiskekkerit: tangosalsareggaetonhumppafestarit.

Silloin kuusikossa kuhisee.

Vieraat tuovat teltat. Ja ehkä poikamiehen?

Juhlissani ei ole mökkiä, sähköä tai mukavuuksia. Muistot vievät lapsuuteeni 1970-­luvulle, jolloin auttelin isosiskoa pienellä leirintäalueella. Joka ilta laskimme teltat, ja juhannuksena niitä oli mäntykankaalla kylki kyljessä yli sata.

Nyt olen iloinen jokaisesta paikalle uskaltautuvasta. Ja talkoolaisista, kuten siskosta ja hänen miehestään. Lankomies on jo ­rakentanut telttasaunan. Tapansa mukaan viimeisen päälle.

Vieraat tuovat muassaan omat teltat, makuupussit ja ruokailuvälineet. Ja toivottavasti paitsi oman avecinsa myös yhden yli 40-vuotiaan poikamiehen. Tai kaksi.

Näin sinkkuna on nimittäin tylsää olla juhlissa, kun niissä on usein vain pelkkiä pariskuntia. Enkä minä itselleni kaikkia poikamiehiä aio haalia, sillä minulla on myös monta mainiota naispuolista ystävää, jotka hekin varmasti kaipaavat tanssittajaa mättähältä mättähälle.

Lahjoja, ei kiitos, mutta kuiva kuohuviini kelpaa

Lahjoja en ehdottomasti halua. Tähän ikään mennessä rojua on kertynyt nurkkiin liiaksi asti.

Olen kyllä sanonut, että halutessaan kukin voi tuoda yhteiseen jääkorvoon pullon kuohuviiniä (kuivaa) sekä kuohuviinilasin, joka ilmentää joko tuojaa tai minua. Lasin saa lähtiessään jättää minulle ehjänä muistoksi.

Alkujaan ajattelin, että näin vanhenevana naisena voisin perustaa myös synttärirahaston eli partakarvanpoistokeräyksen, mutta jääköön se vielä tältä erää.

Vatruskaa ja karjalanpiirakkaa. Ja tietysti ryynäriä!

Evääksi tarjoan vatruskoita ja karjalan­piirakoita, öljyyn säilöttyä savusärkeä sekä pulled lamb -lammasta. Ja ehdottomasti nimikkoherkkuani ryynäriä nuotiolla kärvennettynä. Jos on metsäpalovaroitus ja nuotiota ei voi tehdä, syömme ryynimakkarat kylminä.

Jälkiruuaksi teen kerroskiisseliä, joka on kotimainen perinteinen versio pannacottasta. Alle maitokiisseliä, päälle puolukkakiisseliä.

Puolukat poimin viime syksynä juuri näiltä samoilta tantereilta. Kiisselin tarjoan keräämistäni kaikenmaailman lasipurteloista. Eli ruokatrendeissä ei mennä metsässäkään yhtään metsään.

Lantrinkinakin on puolukkaa.

Ainakin viiden tähden majoitus

Joku voi pitää metsäleirisynttäreitä erikoisuudentavoitteluna, mutta nelikymppiset pidin eteläisessä Suomessa normijuhlatilassa yhdellä VPK:n talolla. Nyt vastaava ratkaisu tai esimeriksi minkään ravintolan varaaminen ei houkutellut yhtään.

Sitä paitsi metsäpalstasta kotikonnuillani on tullut viime vuosina minulle tärkeä paikka, kun olen siellä keväisin ja syksyisin lomilla huhkinut metsänparannustöissäni. Olen siellä sekä vuodattanut kyyneleitä että nauttinut.

Olen myös puhunut paikasta monet monituiset kerrat kavereilleni, nyt heillä on tilaisuus kokea se itse.

Ystävät ovat olleet juhlistani kahta mieltä: jotkut ovat innostuneet, muutama on ihmetellyt, onko lääkitykseni kohdallaan. No, sitäkin voi epäillä, sillä olen pöhköillyt ja julkaissut synttäreiden ideoinnista ja rakentelusta videoita Facebookissa. Viidenkympin villitystä ilman turhaa häpeäkynnystä.

Yksi ihana ystäväni lausahti, että metsäleiri kuulostaa ihan viiden tähden majoitukselta.

Niitä tähtiä lupaan ainakin tuhat. Taivaalla.

Mikä on sinun erikoisin juhlapaikkasi? Kerro kommenttikentässä meille muillekin!

Lue, miten syntymäpäivät onnistuivat:

Yöpakkasta ja ihmisten lämpöä.

50 kuvan kuvakertomus syntymäpäivistä.

Ja nämäkin löytyvät netistä:

Telttasaunan paikka ja kehikko.

Kaupunkilaisnainen & perintömetsä: Muutaman hehtaarin tähden.

Kerroskiisselin ohje.

Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.
Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Paina peukaloa ja pikkurilliä tiukasti yhteen – molemmissa käsissä”, lapsi huudahti, kun olin aivastamaisillani. Ehkä säikähdin kimakkaa, yllättävää ääntä, mutta aivastus jäi tulematta. Tai sitten taika oli 8-vuotiaan neuvossa, jonka hän oli saanut mummiltaan.

Opin lapseltani myös kaksi tapaa päästä eroon hikasta. Kun hikka on tuloillaan, tulee toisen pitää käsiään hikottelevan korvilla ikään kuin kuppeina. Sinne menisi hikka. Toisessa tavassa roikutaan sängyltä pää alaspäin ja pidätetään samalla henkeä.

Lapsi on hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole.

Välillä konsti auttaa, useimmiten ei. Lapsi on kuitenkin hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole. Siksi kuuntelen lapseni mummilta saamia neuvoja tarkasti. Yksi toimii erityisen hyvin.

Jos alkaa palella, ratkaisu ei suinkaan ole juoksentelu, hypähtely ja lisävaatetus. Niiden sijaan alamme nostella olkapäitämme ylös rytmikkäästi. Samalla taitamme kämmenselät ranteiden kohdilta ylöspäin. Kyllä alkaa veri kiertää ja vilu ka­toaa. Teho on testattu niin talvella hiihtolenkillä kuin kesällä aamu-uinnin jälkeen.

Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.

Kun Marika Ahola kuuli puolitutun perheen lapsen kuolemasta, hän tiesi heti, että haluaa auttaa. Seuraavat kuukaudet hän meni sunnuntaisin perheen ovelle ja vei viikoksi ruokaa koko perheelle. ”En pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa.”

Ensimmäisenä sunnuntaina Marika Ahola, 43, seisoi puolitutun perheen oven takana mukanaan tuoreita sämpylöitä ja pullia. Puolitutun perheen teini-ikäinen lapsi oli juuri kuollut, ja Marika mietti, että sen suurempaa surua tuskin voisi olla.

”Emme olleet niin tuttuja, että olisin soitellut perheen äidille, mutta halusin auttaa jotenkin. Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä – sitä, että saisin keskittyä selviytymiseen ja joku auttaisi arjen pakollisten hommien hoitamisessa”, Marika sanoo.

Seuraavana sunnuntaina Marika seisoi perheen ovella taas. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, aina sunnuntaisin melkein koko viime syksyn.

”Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää.”

”Menin ovelle ja annoin ruokakassin tai -kattilan tai molemmat. Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää. Vein kasvissosekeittoa, sitten lihakeittoa, välillä riisipuuroa, isänpäiväksi täytekakun.”

Joskus Marika ja perheen äiti juttelivat ovella jotakin. Muutaman sanan siitä, mistä lapsensa menettänyttä äitiä huvitti jutella: surusta tai siivoamisesta tai vaikka lasten partiosta, jota perheen äiti oli ollut ohjaamassa Marikan lapsille.

Joinakin sunnuntaina Marika vain ojensi kattilan ja ruokakassin ovensuusta ja lähti pois.

”On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Minä en ollut vailla mitään, juttelua tai kiitosta tai viihdyttämistä. On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Joskus sanoin perheen äidille, että tässä on selviytymispakkaus ensi viikoksi. Pyysin, että jos hän tai lapset toivovat jotakin tiettyä ruokaa, minulle voi kertoa, laittaa vaikka viestillä. Sanoin, että en pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa ja haluan auttaa edes niin.”

”Jo tieto siitä, että apua saa, auttaa”

Marikalla itsellään on viisi poikaa, 9–19-vuotiaita. Kymmenen vuotta sitten hänestä tuli maatalon emäntä, kun miehen vanhempien tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.

Kun pojat olivat pieniä, naapurustossa Toholammilla asuva tuttava sanoi voivansa tulla tarvittaessa poikia hoitamaan. Se tuntui hyvältä.

”Jo se tieto, että saisi apua, jos tarvitsisi, auttoi ja ilahdutti myös silloin.”

Tutuissa on joitakin vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Marika muistaa heidän sanoneen, että ensimmäisistä viikoista ja kuukausista ei muista oikein mitään ja että kaikki voimat menevät tunnista toiseen ja päivästä toiseen selviämiseen.

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää.”

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Heiltä olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää. Jo tieto siitä, että joku ajattelee heitä ja välittää heistä, auttaa, vaikka ei jaksaisi vastata viesteihin mitään. Kun toinen on heikoilla, yhteydenpidon ei voi odottaa olevan vastavuoroista”, Marika sanoo.

Ruokien vieminen perheelle, jonka teini-ikäinen lapsi oli kuollut, loppui joulun tienoilla. Silloin lapsensa menettänyt äiti sanoi, että yrittää saada taas tehtyä ruokia itse. Marika pyysi häntä ilmoittamaan, jos perhe koska vain kaipaisi jotakin ruokaa.

Nyt perheen lapsen kuolemasta on kulunut yli seitsemän kuukautta. Lapsensa menettänyt äiti kertoo, ettei hänellä itsellään ole vielä voimia puhua tapahtuneesta, mutta hän toivoo, että Marikan ystävänteosta kertominen olisi esimerkkinä jollekin toiselle ja joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada yhtä korvaamatonta apua.

Marikan ystävänteosta hän kertoi, jotta joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada joltakin toiselta yhtä korvaamatonta apua.

Marika itse ei ruokien laittamisesta ja viemisestä ole juuri muille puhunut, mutta toivoo nyt, että idea jäisi jollekin mieleen.

”Ehkä joku rohkaistuisi tästä miettimään, tunteeko jonkun, joka kaipaisi apua. Ja alkaisi miettiä, mikä olisi se oma tapa auttaa toisia selviämään vaikeimmista päivistä.”

Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Ystäväperheen isä kuoli Perustimme ringin, ja vuoropäivinä veimme perheelle ruokaa. Näin whatsappiaikana on helppo perustaa ryhmä ja siinä sopia, kuka vie mitäkin ja milloin. Keräsimme myös ryhmän naisia siivoamaan koko kodin ja ikkunat. Sen kummemmin tästä ei olla huudeltu, hiljaista diakoniaa, joka auttaa perhettä selviämään pahimman yli. Hienoja tekoja lähimmäisille tehdään paljonkin. Hyvä, että löytyy tälläistä mieltä.
Lue kommentti
Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Mikä tässä oli leuhkimista? Minusta oli oikein hienoa, että tällainen teko tulee esille. Ei siksi, että tarvitsisi jotain yksittäistä henkilöä ja hänen tekemistään korostaa, vaan siksi, että tästä jutusta saattaa joku toinen saada idean toimia itse samoin vastaavan kaltaisessa tilanteessa.
Lue kommentti