Mikä on sinun erikoisin juhlapaikkasi?
Vain metsä juhlapaikkani olla saa.
Vain metsä juhlapaikkani olla saa.

Synttärit ravintolassa? Ei kiitos. Näin rakentuvat viisikymppiset keskelle metsää. Vain poikamiehiä puuttuu.

Kuusikossa kuhisee

Makaan sammalvuoteella vähän väsyneenä. Kuusikko suhisee lempeästi. Olen hyörinyt metsäpalstallani Pohjois-Karjalassa kolmisen tuntia, irrottanut sitkeän kannon ja tasoittanut telttasaunan paikan.

Kesäkuussa pidän lammen rannalla 50-vuotiskekkerit: tangosalsareggaetonhumppafestarit.

Silloin kuusikossa kuhisee.

Vieraat tuovat teltat. Ja ehkä poikamiehen?

Juhlissani ei ole mökkiä, sähköä tai mukavuuksia. Muistot vievät lapsuuteeni 1970-­luvulle, jolloin auttelin isosiskoa pienellä leirintäalueella. Joka ilta laskimme teltat, ja juhannuksena niitä oli mäntykankaalla kylki kyljessä yli sata.

Nyt olen iloinen jokaisesta paikalle uskaltautuvasta. Ja talkoolaisista, kuten siskosta ja hänen miehestään. Lankomies on jo ­rakentanut telttasaunan. Tapansa mukaan viimeisen päälle.

Vieraat tuovat muassaan omat teltat, makuupussit ja ruokailuvälineet. Ja toivottavasti paitsi oman avecinsa myös yhden yli 40-vuotiaan poikamiehen. Tai kaksi.

Näin sinkkuna on nimittäin tylsää olla juhlissa, kun niissä on usein vain pelkkiä pariskuntia. Enkä minä itselleni kaikkia poikamiehiä aio haalia, sillä minulla on myös monta mainiota naispuolista ystävää, jotka hekin varmasti kaipaavat tanssittajaa mättähältä mättähälle.

Lahjoja, ei kiitos, mutta kuiva kuohuviini kelpaa

Lahjoja en ehdottomasti halua. Tähän ikään mennessä rojua on kertynyt nurkkiin liiaksi asti.

Olen kyllä sanonut, että halutessaan kukin voi tuoda yhteiseen jääkorvoon pullon kuohuviiniä (kuivaa) sekä kuohuviinilasin, joka ilmentää joko tuojaa tai minua. Lasin saa lähtiessään jättää minulle ehjänä muistoksi.

Alkujaan ajattelin, että näin vanhenevana naisena voisin perustaa myös synttärirahaston eli partakarvanpoistokeräyksen, mutta jääköön se vielä tältä erää.

Vatruskaa ja karjalanpiirakkaa. Ja tietysti ryynäriä!

Evääksi tarjoan vatruskoita ja karjalan­piirakoita, öljyyn säilöttyä savusärkeä sekä pulled lamb -lammasta. Ja ehdottomasti nimikkoherkkuani ryynäriä nuotiolla kärvennettynä. Jos on metsäpalovaroitus ja nuotiota ei voi tehdä, syömme ryynimakkarat kylminä.

Jälkiruuaksi teen kerroskiisseliä, joka on kotimainen perinteinen versio pannacottasta. Alle maitokiisseliä, päälle puolukkakiisseliä.

Puolukat poimin viime syksynä juuri näiltä samoilta tantereilta. Kiisselin tarjoan keräämistäni kaikenmaailman lasipurteloista. Eli ruokatrendeissä ei mennä metsässäkään yhtään metsään.

Lantrinkinakin on puolukkaa.

Ainakin viiden tähden majoitus

Joku voi pitää metsäleirisynttäreitä erikoisuudentavoitteluna, mutta nelikymppiset pidin eteläisessä Suomessa normijuhlatilassa yhdellä VPK:n talolla. Nyt vastaava ratkaisu tai esimeriksi minkään ravintolan varaaminen ei houkutellut yhtään.

Sitä paitsi metsäpalstasta kotikonnuillani on tullut viime vuosina minulle tärkeä paikka, kun olen siellä keväisin ja syksyisin lomilla huhkinut metsänparannustöissäni. Olen siellä sekä vuodattanut kyyneleitä että nauttinut.

Olen myös puhunut paikasta monet monituiset kerrat kavereilleni, nyt heillä on tilaisuus kokea se itse.

Ystävät ovat olleet juhlistani kahta mieltä: jotkut ovat innostuneet, muutama on ihmetellyt, onko lääkitykseni kohdallaan. No, sitäkin voi epäillä, sillä olen pöhköillyt ja julkaissut synttäreiden ideoinnista ja rakentelusta videoita Facebookissa. Viidenkympin villitystä ilman turhaa häpeäkynnystä.

Yksi ihana ystäväni lausahti, että metsäleiri kuulostaa ihan viiden tähden majoitukselta.

Niitä tähtiä lupaan ainakin tuhat. Taivaalla.

Mikä on sinun erikoisin juhlapaikkasi? Kerro kommenttikentässä meille muillekin!

Lue, miten syntymäpäivät onnistuivat:

Yöpakkasta ja ihmisten lämpöä.

50 kuvan kuvakertomus syntymäpäivistä.

Ja nämäkin löytyvät netistä:

Telttasaunan paikka ja kehikko.

Kaupunkilaisnainen & perintömetsä: Muutaman hehtaarin tähden.

Kerroskiisselin ohje.

Nainen, joka meillä asuu, ei joulun alla uskonut, että suonikohjuleikkauksesta toipuminen tarkoittaa kahden kuukauden kotityökarenssia, Kai Lehtinen kertoo.

Käärin pakettia varovasti auki. Sen ympäri on kiedottu monta kerrosta teippiä. Lahjapaperi on vähän tahmea ja tarttuu sormiin.

Sisältä kuoriutuu virkattu, vino pannulappu, ja lahjan tekijä kuuntelee vieressä, kuinka isä kehuu sitä maailman hienoimmaksi.

Pannulappuja on vuosien varrella kertynyt kaappiin vino pino, ja ne kaikki ovat parhaita joululahjoja. Innosta tuikkivat lapsensilmät ovat vuosi vuoden jälkeen sulattaneet isän sydämen ja tuoneet hyvää, lämmintä ja hellää mieltä.

En jouluaskartele, en lähetä kortteja

En ole jouluihminen. En valmistaudu hyvissä ajoin etukäteen. En mielelläni osallistu edes joulusiivoukseen, mutta jostain nimeltä mainitsemattomasta syystä huomaan kuitenkin osallistuvani siihen joka vuosi.

Erityisen tärkeää on siivota tonttujen lymyilypaikat kuten hellan tausta ja saunan lauteitten alunen.

Koska vetoan terveyssyihin, lahjojen oston hoitaakin nainen, joka meillä asuu.

Ovikranssien, pitsikoristeisten piparkakkutalojen, himmelien sun muiden joulusinappien tekoon en osallistu. En lähettele kortteja enkä askartele joulutähtiä, käpykoristeita tai jäälyhtyjä.

Ajatuskin kiertämisestä joululauluvalepukkikaupoissa nostattaa kaikkea muuta kuin joulumieltä, ennen kaikkea verenpainetta. Koska vetoan terveyssyihin, lahjojen oston hoitaakin nainen, joka meillä asuu.

Säälimätön sairaanhoitaja

Eräänä jouluna hiivin tonttujen lailla hiljaa varpaisillaan (niillä kuudella) tukisukka jalassa marraskuusta lähtien. Pätkäisin klapikoneella toista jalkaani, ja päkiän puutteessa siihen kehittyi kivuliaita suonikohjuja. Ne poistettiin leikkauksessa.

Sairaalasta palattuani kerroin, että sain hoito-ohjeeksi välttää kaikkia kotitöitä kahden kuukauden ajan. Koska nainen, joka meillä asuu, on sairaanhoitaja, hän ei uskonut eikä säälinyt minua pätkääkään.

Kuntoutuksen varjolla voi toipilaalla näköjään teettää säälimättä töitä. Sohvalla löhöily loppui lyhyeen, ja ajatus täysihoidosta kokovartalohierontoineen jäi haaveeksi.

Kotisairaanhoitajan ammattiin taitaa hakeutua ennemminkin sisar riuska räväköitä kuin hento valkoisia. Kuusenhakureissuun mennessä jalan oli kuulemma oltava kunnossa.

Kuudelle lapselle riitti 24:stä herkkupussista neljä pussia kullekin, ja avaamista odotettiin jännityksellä joka aamu.

Joulukalenterin avaaminen on meillä säilynyt hauskana perinteenä, vaikka lapset ovat yhtä vaille täysi-ikäisiä. Aikoinaan he tekivät tarkat vuorot kalenterin avaamiseen. Kuudelle lapselle riitti 24 herkkupussista neljä pussia kullekin, ja avaamista odotettiin jännityksellä joka aamu. Samalla opittiin odottamaan ja iloitsemaan muidenkin vuoroista.

Kalenteri on edelleen seinällä, ja pois muuttaneetkin kurkistavat sinne kotiin tullessaan ja ottavat omansa.

Joulut ennen ja jälkeen

Aikoinaan yksi ihan tavalliselta tuntunut joulu paketteineen, joulutorttuineen ja kirkkoineen oli myöhemmin merkittävä ajanjakaja joulujemme vietoissa. Oli joulut ennen ja jälkeen. Kynttilän vieminen hautausmaalle on saanut uuden merkityksen.

Jouluun liittyykin aina vähän haikeutta ja kaipausta mutta toisaalta myös kiitollisuutta kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa joulua saa edelleen viettää.

Tärkeintä minulle on kiireettömyys, yhdessäolo ja ehdottomasti sauna. Ja kiitos naisen, joka meillä asuu, myös perinteisten jouluruokien tuoksu.

Niin, en ole jouluihminen siinä mielessä, että kuluttaisin aikaa ja rahaa valmisteluihin. Tärkeintä minulle on kiireettömyys, yhdessäolo ja ehdottomasti sauna. Ja kiitos naisen, joka meillä asuu, myös perinteisten jouluruokien tuoksu.

Silokinttuisena ilman suonikohjuja sitä jaksaa ehkä tanssia kuusenkin ympärillä muutaman kierroksen ennen pukin tuloa. Perinteisesti hän käyttää yllättävän samannäköisiä saappaita kuin toiseksi vanhin poikamme. 

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Kun lapsista varttuu teinejä, tunnelmalliset joulukuvat ovat muisto vain, kirjoittaa Minna McGill.

Taisi olla vuosi 2003.

Puin lapsilleni Marimekon pallopuserot ja punavalkoiset tonttulakit. Sitten istutin heidän rintamamiestalon puisille portaille. Siinä he istuivat ja nököttivät vieri vieressä. Nelivuotias isoveli halasi pientä punaposkista pikkusiskoaan, vauvaa vielä.

Minä näpsäsin kuvan.

Voi noita ihania jouluja, kun vielä sai suunnitella, kuvata ja lähettää sukulaisille ja ystäville joulupotretin lapsistaan. Lapsetkin olivat vielä valmiina kaikkeen. Pukivat päälleen vaatteet, jotka valitsin. Työnsivät tonttulakin päähänsä ja istuivat nätisti kuvattavina, ainakin hetken.

Olivat minun jatkeeni.

Vuodet kuluivat ja muovailtavuus väheni. Pian he eivät enää lelukatalogin selaamiselta malttaneet istahtaa paikoilleen edes yhdeksi hetkeksi. Teini-ikään tullessaan he eivät olisi ikimaailmassa suostuneet noloihin joulupotretteihin. Älä unta nää!

Sitten tuli viime joulu.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta sain suostuteltua lapset yhteiseen joulukuvaan äidin kanssa.

Oli joulukuun alku, eikä rivitaloasuntomme takapihalla hitustakaan lunta eikä aurinkoa. Mutta lapset hoitivat hommansa kuten neljätoista vuotta aiemmin siellä rintamamiestalon puisilla portailla. Hymyilivätkin niin kuin vain tämä uusi selfie-sukupolvi hymyilee: ammattimaisesti.

Vain äiti huomasi jääneensä ajasta jälkeen. Jokaisessa kuvassa hän näytti väsyneeltä ja kulahtaneelta, katsoi vinoon tai näytti suoraan sanottuna oudolta. Liikaa yritystä, sanoi tytär.

Arvatkaa vain, jäikö kuva lähettämättä.

Sorry lapset, uusi yritys tänä vuonna, ehkä.